Avainsana-arkisto: Päivi Alasalmi

Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus

Saamelaisnainen Soruia on tuttu ennestään Päivi Alasalmen romaaneista Joenjoen laulu ja Pajulinnun huuto. Sarjan viimeinen osa Siipirikon kuiskaus (Gummerus 2017) jatkuu kutakuinkin siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Soruia kertoo 1500-luvun alkupuoliskon ankarasta elämästä tuntureiden katveessa.

Siipirikon kuiskaus

Siipirikon kuiskaus alkaa väkevästi. Ensimmäinen luku syöksee minut suoraan kertojan animistismaagiseen maailmankuvaan, joka johtaa kertojan käsityksiin tämän- ja tuonpueisen yhteyksistä, enteistä ja näyistä tavallisen työnteon ja perhe-elämän osana. Alasalmen romaanissa ihailen juurevaa otetta uskomusmaailmaan, kansanparannustietoon ja tietäjätoimintaan. Kertoja on kuitenkin poikkeusyksilö, nainen, joka perii isältään tietäjän toimen rumpuineen.

Rupesin lyömään rumpua niin kuin se tuntui vaativan. Rumpu lämpeni käsissäni, ja vaajosin toiseen maailmaan. En edes tiedä, kuinka kauan rummutin. Lauloin raa’an käreällä äänellä, joka koveni korpin raakkunaksi. Lopulta ääntäni oli kamala kuulla, ja se alkoi pelottaa itseänikin. Jossain vaiheessa kuulin henkien kuiskauksen, että vastaus oli valmis.

Pidän mutkattomasta kerronnasta, se sopii kertojan suuhun. Olen aiemminkin todennut tyylin tuntuvan kronikoinnilta. Nyt kiinnitän edellistä osaa enemmän huomiota ilmaisulaajentumiin, sanojaan suurempiin tunnevaikutuksiin, sillä luontovertaukset ja metaforat kuulostavat kovin eläviltä, esimerkiksi:

Nälkäkuolema oli mielessäni ollut ruma maahinen, joka irvisteli kammimme oviaukossa, livahti sisälle ja rupesi keneltäkään lupaa kysymättä kynsimään kipeästi lasteni vatsaa.

Pääosin kronologisesti etenevä teksti tallentaa pieneksi kyläksi kehittyvää uudisasutusta ja  sukuyhteyttä. Lapin luonnon vuodenkierto määrittää elämää, sen sävyt näkyvät ja tuntuvat. Lisäksi luonto on karu elinkeino: sen antimet tarvitaan hengenpitimiksi, maksuvälineeksi ja Ruotsin valtakunnan riistoveronmaksuun.

Alasalmen kuvaus keskittyy ajanjaksoon, jossa vapaata alkuperäiskansan elämäntapaa alkaa nakertaa ulkopuolinen valtiovalta ja uskonto noitavainoineen. Jo edelliset osat toivat pirkkalaset pelottelemaan Saamen kansaa, mistä Soruia kantaa syyllisyyttä nuoruudenerheidensä vuoksi. Soruia pelkää koko aikuisikänsä edesmenneen Kaukomielen koituvan tavalla tai toisella kohtalokseen.

Romaanin loppu nousee upeasti riekon lailla lentoon. Siinä päähenkilön elämänkaari ja hänen elämänsä merkitykselliset asiat ilmaistaan riipaisevasti. Viimeiset sanat lausuu joku muu kuin Soruia, mikä silti sulkee romaanin yhtä myyttisesti kuin se alkoikin.

Olen verrannut Alasalmen saamelaisromaaneita Paula Havasteen Kertte-sarjaan (tässä), ja tämän vuoden kirja Lumen armo lähenee maantieteellisestikin Alasalmen romaaneita. Havasteen tietäjänaisromaaneita pidän enemmän historiaviihdepuolelle kallistuvina. Alasalmi tuntuu asia- ja agendaproosalta – hyvällä tavalla. Suomalaisuudestaan huolimatta kirjailija vaikuttaa autenttiselta ammoisen saamelaiselämänmenon ilmaisijalta. Tekstistä huokuu arvostus alkuperäiskulttuurin sukupolvilta toisille siirtyneisiin uskomuksiin ja tarinoihin. Ne ovat säilyneet kaikista ulkopuolisista kukistusyrityksistä huolimatta. Hatunnosto sille ja romaanille.

– –

Päivi Alasalmi
Siipirikon kuiskaus
Gummerus 2017
romaani
368 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirjasähkökäyrä.
Sarja kokonaisuudessaan:
Joenjoen laulu (2013)
Pajulinnun huuto (2015)
Siipirikon kuiskaus (2017)

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Lankesin Päivi Alasalmen edellisen romaanin Joenjoen laulu (Gummerus 2013) taikapauloihin. Ihastuin kolmeen erilliseen, eriaikaiseen tarinaan saamelaisuudesta. Niiden leikkaukset olivat viitteellisiä, ja romaanin kuvaus- ja käsittelytapa antoi askaretta mielelle.

On aika palata Joenjoen varrelle. Edellisen romaanin Soruian tarina jatkuu romaanissa Pajulinnun huuto (Gummerus 2015). Aanaarissa eletään vuotta 1525, ja muutama vuosi on kulunut siitä, kun pirkkalainen Kaukomieli jätti synnyttävän saamelaisnaisensa Soruian oman onnensa nojaan. Neuvokas nainen on jatkanut pystypäin elämäänsä kotikylässä.

Tämä oli ollut lenseä kesänalku tähän asti, ja tulossa oli oikea kuuma maitokesä. Kotipeuroillemme syntyisi paljon vasoja, ja saisimme lypsää vaatimilta maitoa omille lapsillemmekin. Ajopeuramme söivät vihreitä kasveja, heinää ja lehtiä. Hirvaat lihoivat kyljistä leveiksi ihan silmieni alla ja hankkivat kuntoa sitä aikaa varten, kun niiden tuli taistella keskenään vaatimista.

Romaani kuvaa saamelaiskylän vuodenkiertoon ja luonnonuskontoon luottavan kansan elämänmuodon törmäystä valtaa ja varallisuutta hamuavien turmiokulttuuriin. Pirkkalaiset tulevat ahnehtimaan joen kultaa, samalla perimään veroa kuninkaalle, ja porukan kelvoton munkki koittaa väkisin kastaa väkeä Hiesuksen uskoon. Tämä on täysin käsittämätöntä aanaarilaisille. Asetelma on ilmiselvä, ja siksi romaanin draaman kaari ei ole yhtä jäntevä kuin saamelaisten jousipyssyt.

Soruian minäkerronta on kronikkatyylistä. Pääsääntöisesti se on tapahtumakuvausta melko lyhytvirkkeisesti. Välillä kertoja selventää tunteitaan, purkaa ajatuksiaan ja havaintojaan omasta ja kanssaihmisten käytöksestä. Tunteiden ailahtelua on myös, ja ruumiillisuus välittyy tekstistä. Läheisistä välittäminen kerrotaan koruttomasti mutta omistautuvasti. Yksinkertaisen ilmaisun tavoittelu on ymmärrettävää, se on suhteessa oppimattoman kansannaisen osaan. Arvelen, että pinnalta simppeli tyyli joko viehättää tai vieraannuttaa. Minä hyväksyn tyylin tilanteenmukaiseksi: uskon kertojaan.

Minut oli nostettu ja siunattu. Minua kylmäsi ja kauhisti huomata, että olin saanut kykyjä, joita annetaan harvalle, ja vain silloin kun elämä on muuttunut mahdottomaksi jatkaa ilman niitä lahjoja. Minä otin nöyrästi henkimaailman lahjat vastaan, sillä jos niistä valittu ihminen kieltäytyi, hän sai jumalten vihat ylleen niin ankarina, että saattoi menehtyä niihin.

Kertoja on yhteisössään poikkeushenkilö. Hän on kyläpäällikön tytär, häpeällisestä menneisyydestään huolimatta hänellä on asema. Hän on neuvokas ja osaava. Soruia on myös shamanistinen näkijä – naiselle tavaton taipumus hänelle hyväksytään. 

Löydän hahmosta yhtymäkohtia Paula Havasteen Tuulen vihat ja Maan vihat -romaanien (Gummerus 2014 ja 2015) Kertteen, joka hänkin näkee henkiä, luottaa luonnonuskoon kristinuskon torjuen, tekee uhrauksia rakkaittensa vuoksi sekä ratkoo pulmia nokkelasti ja järkeillen, välkymmin kuin muut. Kertojapäähenkilöiden besservisseriys häiritsee hieman, vaikka etenkin Soruia piehtaroi syyllisyydentunnoissa. Näissä historiallisissa romaaneissa minua askarruttavat aktiivisten naisten modernihkot aatokset ja toiminnot sekä jokuset nykymaailmalta särähtävät sanat ja ilmaukset.Pajulinnun huuto

Sekä Havasteen että Alasalmen historiallisissa romaaneissa vakuuttaa arkielämän toimintojen ja ympäristön kuvaus. Muinaiset tavat, uskon ja luonnon yhteys sekä vuodenaikojen vaihtelu ja työaskareet ovat kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Etenkin Lapin lumo leviää minuun Soruian välittämänä: joki kivikkoineen, järvi joutsenineen, tunturi seitoineen, kanervikko tuulineen ja tuoksuineen.

Alasalmen romaanissa on luontosymboliikkaa. Pajulinnun huuto on jo nimenä täräyttävä: pieni lintu reagoi voimakkaasti. Se kuvaa hyvin tragediaa, joka rauhanomaista saamelaiskylää kohtaa kulttuurien arvomaailmoiden törmäyksessä. 

Pidän juonenjuoksutusta viivyttelevänä. Sen ei tarvitse olla huono asia, sillä muinainen ajantuntu on toinen kuin nykyinen. Minä toivoin ehdoitta heittäyväni tarinan vietäväksi, vaan jostain syystä jäänkin usein tähyämään joenjokiselle vastarannalle, etäälle, mustavalkoisia virtoja seuraten. Ei se estä nauttimasta kulttuurikuvauksesta. Arvostan Alasalmen tapaa elävöittää kovin harvoin kaunokirjallisuudessa nähtyä alkuperäiskulttuuria – sen voi mainita kulttuuriteoksi.

– – –
Päivi Alasalmi
Pajulinnun huuto
Gummerus 2015
romaani
286 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Putoavia aineksia

Ja taivaan tähdet putoavat – hieno, runollinen, dramaattinen, raamatullinen romaaninimi. Maria Peuran uutuusromaani (Teos 2014) kertoo maan matosten ponisteluista sukupolvesta, ajasta ja ympäristöstä toiseen. Kompuroinneista ja tippumisista on myös mahdollisuus nousta.

Romaanissa vuorotellen kertovat Anni-äiti ja Mirka-tytär. Nykyhetkeä eletään Helsingissä, mutta kummankin kerrontaosuuksissa mieli ja muisti poikkeavat menneissä ja mielikuvissa. Nykyhetkeä Annille on erokriisi, nettideittailu ja huoli yläkouluikäisestä tyttärestä. Mirkan nykyisyyttä on erityisluokalle siirtyminen, huumeporukoista erkaantuminen ja terapiaprosessi. Juonta en raaski raottaa, sillä loppua kohti se kiertyy jopa hieman jännäriasentoon.

Kieli ja kerrontatyyli ovat Peuran vahvuus. Kummallakin kertojalla on oma ääni, jossa mielensisäiset tunnelmat ja tapahtumakuvaukset kimpoilevat arvaamattomasti. Tapa sanoa ja ilmaista kuvaa kertojien sisäistä kaaosta. Siinä on pettymyksiä, ahdistusta ja tuskaa, mutta myös toivoa ja jopa joitain nauruun halkeilevia heittoja. Lisäksi Annin lapsuuden Naalasen seudun elävä ja iskevä murrepuhe kuuluu korvissa väkevänä.

Lappilainen lestadiolaisuus pursuaa mehevänä ja arveluttavana. Nyky-Annille Lestadius on tutkimuskohde ja tukeutumiskeino, lapsi-Annille kasvuympäristön tunnemuisto. Tekstin joukossa on myös aitoa Lars Leviä, ja lestadiolaissaarnat ja muut uskonvuodatukset ovat hurjaa vyörytystä, todellista sielunkamppailuvoimaa.

– Niinko veli Lestatius niin mie teile raukoile sanon, että tehkää tet parannus. Ottakaa vasthaan se mitä Jumala reän pääle valuttaa. Se ei ole kuravettä, vaikka sitäki met ansaisimma. Soon rohki hyä henki, soon Pyhä henki, joka taihvaasta panhaan tulehmaan. Pyhä henki soon, joka Ristuksen nimessä tähän tilhaan astuu, ko tet vain teän syämet aukasette.

Lestadiolaisuus ponnahti viime syksynä kirjallisuuskeskusteluun Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Harmittavan vähän huomiota sai Päivi Alasalmen hieno Joenjoen laulu, jossa saamelaisuutta käsitellään kolmella aikatasolla. Yksi niistä on pyhitetty itse Lars Leville, joka herää Alasalmen tekstissä ymmärrettäväksi ja ymmärtäväksi mieheksi. Samantyyppistä Lestadius-pengontaa on Peuran tekstissä: Lestadius on eri asia kuin rajoitusten lestadiolaisuus.Ja taivaan tähdet putoavat

Annin lapsuuden kylä-, koulu- ja kotitilanteista olisi yksin riittänyt ammennettavaa. Ne ovat romaanin kiehtovinta osuutta. Nykyhetken kriisit ja tapahtumakulut ovat osittain osoittelevia ja loppukoukerot hieman helppoja. Romaaniin on mahdutettu monen tarinan edestä tavaraa, jolloin runsaus ei mausta vaan on sotkea hyvätkin maut. Yksi pohjavirta romaanissa on erilaiset addiktiot, joissa voi olla kyse uskonhurahduksesta, parisuhteesta, päihteistä tai terapiasta tai niiden nimissä manipuloinnista. Ihminen on taimi, herkkä ja hauras, johdateltavissa hyvään ja pahaan, ja jokaisen sukupolven lapsi on vuorollaan vanhempien tuen tarpeessa. Siitäkin Ja taivaan tähdet putoavat antaa aimo annoksen purtavaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Saamelaismanifesti

Päivi Alasalmi on kirjoittanut romaanin, jossa on ajantajua, kulttuurituntemusta, tietoa ja tunnetta. Joenjoen laulu (Gummerus 2013) ohittaa paasaamisen karikot, jolloin kerrotut tarinat pääsevät virtaamaan vapaasti, vaikkakin välillä osuvat sanoman teräviin kiviin. Julistusainekset eivät kokonaisuutta turmele: tekstistä innostuneena totean, että kerronta etenee fiktion kirkkaassa vedessä, siellä Joenjoessa.
alasalmi
Aanaar 1519

Ajoimme laumaa kohti paalurivistön suuaukkoa. Kun hangessa laukkaavat peurat näkivät paalut, ne eivät olisi uskaltaneet mennä paalujen lähellekään, mutta perässä kiljuivat ihmiset ja haukkuvat koirat pelottivat niitä vielä enemmän, ja niin johtava hirvas ohjasi tokan paalurivien väliin. Sieltä se uskoi laumansa pääsevän parhaiten pakoon. Niin me tiesimme sen ajattelevan, ja siihen kaikki perustui. Me arvasimme sen ajatukset, mutta se ei tuntenut meidän oveluutta.

Ensimmäinen minäkertoja on Soruia, oppimaton tunturityttö. Naiivi neito pelastaa henkitoreisen pirkkalaisen, hoivaa itselleen miehen ja on kadottaa juurensa.

Kuvaus tallentaa tunturikylän elämäntavan ja kansanuskon uskottavasti. Ei siinä ole yksisilmäistä ihannointia, vaan arvon antoa pian murtuvalle itsellisyydelle. Vieraat valtiaat, kielet ja elämäntavat ovat astumassa kodan kynnyksen yli.

Sukupuolten erot ja eriävät roolit ovat esillä romaanin kaikissa kertomuksissa. Ensimmäinen tarina luo niille pohjan. Sen lisäksi Soruian kertomuksen loppuosa on huimaa kuvaa kasvusta naiseksi. Tyttö oppii kovan kautta itsestään, kansastaan ja suvun merkityksestä, samoin siinä on koskettavaa kauneutta omastaan jakavasta sisaruudesta.

Pajala 1852

Hän oli staaloakin pidempi henkiolento. Hän tahtoi puhutella minua ja sanoi, että hän oli tullut Saivosta saakka kieltämään, etten rakentaisi taloani siihen, mihin olin sitä kaavaillut, sillä siinä kohdassa oli kulkureitti maanaliseen maailmaan. Minä en saisi sitä talollani enkä krusifikseillani tukkia, sillä ne olivat hänelle kauhistus. Hänen portailleen ei pistettäisi Jeesuksen kuvaa eikä hänen kulkuaukoillaan veisattaisi Siionin virsiä.

Lars Levi Lestadiuksen kerrontaosuudessa väkevä Herran mies joutuu tämän yhden kerran taipumaan alkuperäisuskonnon ehtoihin. Lestadiuksen sanoman hengessä on tehty tuhotöitä, ja se painaa vastuullisen uskonmiehen mieltä – silloin on tilaa taikauskonkin näyille.

Lestadius on verevä henkilö. Hän on mies, perheenisä, luonnontieteen tutkija ja folkloristi sen lisäksi, että hänellä on uskonpuhdistajan vankkumaton vakaumus. Kuvauksessa korostuu se, miten etenkin taistelu viinapirua vastaan on perusteltua: ryyppääminen on tuhoamassa kunnon saamelaisuutta ja sitä vastaan hän taistelee sanalla, jotta kansa säilyy. Lestadius saarnaa saameksi, itsekin puoliksi saamelaisena.

Aluksi irralliselta tuntuva väliosa onkin perusteltu liitos kokonaisuudessa. Alkuosassa pirkkalaisten riistoaika tekee tuloaan Saamenmaahan, ja Lestadiuksen aikoina sen seuraukset ovat jo selvät. Kuvatussa ajassa ja paikassa lestadiolaisuus on enemmän säilyttämässä kuin tuhoamassa kansansa omaa.

Inari 2013

Kuvat kertoivat vielä enemmän kuin mitä olin kokenut erotuksessa. Minun muistamallani loputtomalla tappamisella ja kaikella veren vuodatuksella oli kuvissa selvä suunta ja pyhä tarkoitus. Ne harvat saamenlakit naisilla ja lapsilla sekä leveät, koristellut leukuvyöt miehillä pistivät silmään kuin hätähuuto. Katoamassa, mutta eivät vielä kadonneet. Eivät vieläkään.
Inga oli saanut kuvatuksi läpi sukupolvien kulkevan perinteen jatkumisen.

Viimeisessä kertomuksessa on 1500-luvun kuvaukseen kytkeytyviä viitteitä, mutta myös paljon on ehtinyt vettä Joenjoessa virrata. Sami Uddas – Lestadiuksen talonrakentajan sukua – palaa yli kolmikymppisenä Lappiin. Etelään jää paljon selvittämätöntä. Saamea hän ei ole koskaan oppinut, mutta suvun tarinoita hän on kuullut. Seidat ja staalot elävät niissä yhä, samoin tunneside ja yhteys luontoon ja luontokappaleisiin.

Samin paluussa on mahdollisuudet sekä uuteen alkuun että tuhoon. Lestadiuksen viinapirusta on siirrytty nykyajan mömmöihin, jotka ovat sekoittaneet niin Samin kuin monen muunkin pään ja elämän. Nykyelämäntyylissä ja entisen jäänteissä on levottomuutta herättävää.

Kun romaani alkaa lapinneidon tarinalla, näyttää loppuosa sen, että (puoliverisissä) saamelaisnaisissa kytee mahdollisuus jatkaa Joenjoen laulua. Heissä on julistustulta kuin Lars Levissä, sanomana on Euroopan ainoan alkuperäiskansan elämän jatkaminen. Vaikka pahapäiset miehet ovat epäluotettavia, siitä huolimatta voi uskoa rakkauteen ja elämään, kun uskoo naisiin ja jatkuvuuteen.

Tendenssejä ei tässä teoksessa piiloteta. Koska ne onnistuneesti ujutetaan kertomuksiin henkilöistä, joiden puolella haluaa pysyä, sanomatarkkuus ei haittaa. Pikemminkin se onnistuu. Alasalmi on lähteensä lukenut ja fiktioinut ne tyylilleen uskollisesti napakaksi kerronnaksi, silti jokaisen osasen kertojanäänessä on oma rytminsä ja sävynsä. Linja on yhtenevä: kovat olot kuvataan suoraan, pinnan alle ei pyristellä. Ihminen elävänä olentona osana luontoa on. Monenlaista on. Jokaisella on myös hetkensä toistensa lämmössä.


Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus