Avainsana-arkisto: Olli Jalonen

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Revontultentiellä ja reissuilla

Jari Tervon viimesyksyinen Esikoinen riemastutti toden ja tarun yhdistelmänä. Revontultentie-romaani (WSOY2014) on suora jatko-osa, jossa originelli 14-vuotias Jari kirjaa tapahtumia vuoden 1973 helmikuusta syyskuun loppuun.

Tervon romaanissa juonenkuljetuksella on keskeinen merkitys, mutta yhtä oleellista on sanomisen tapa. Nuorukaisen maailman katsomisen taito tallentuu päiväkirjatekstiin laittamattomasti. Sutkisti etenevät virkkeet kuvaavat tilanteita ja ihmisiä ajattelevan tarkkailijan otteella. Liukkaasti kieli kalkkaa, murremerkkien ja kirjakielisyyden joukkoon sotkeutuu tilannesidonnaisia omasanoja. Tyyliin kuuluvat tokaisut, asiayhdistelmät ja äkkiväärät tilanteet, joihin ujuttuu kirjan komiikka. Suvun naiset sanovat Jaria vilpittömäksi ja vakavaksi – teksti vaikuttaa vilpittömältä, mutta vakavaa se ei ole.

Revontultentie

Pinnan alla painaa ”suvussa kulkeva”, mielenterveyden kiikkuva tila. Kaikenlaisia uhkia Jari saa tarkkailla ja pelätä, mutta teinipojan kasvuun kuuluu hiljaisesti sisäistetyn perhevastuun lisäksi paljon muuta. On ihastusta, odottamattomia perheenlisäyksiä ja mullistava historianopettaja. Fantasia-aineksia on mausteena, niistä hellyttävimpänä Esme-isomummun kohtalo, oudoimpana Erkki-sedän sotasanelut ja hauskimpana maltankoiran todellinen olemus.

Ne reissut. Lehtori Orankivaaran vallankumousmessuilumatkojen lisäksi Jari pääsee perheen kanssa Moskovaan. Moskova-episodi on valmis komediakäsikirjoitus,  jatkumo herkullisia otoksia, jotka valottavat ajan YYA-mentaliteettia ja rajantakaista todellisuutta. Harmillisesti Neukku-seikkailun jälkeen veto vetelöityy. Berliini-osuus tuntuu pitkitetyltä ja lopullista suuntaa vailla olevalta vaiheelta. Lieneekö syynä se, että sisältöä ryydittävä sukuyhteys on satojen kilometrien päässä, sillä matkavastaavan, lisensiaatti Orankivaaran rooli on kiusallisen osoitteleva. Orankivaaralla on kuitenkin erityismerkitys Jarin kehityksessä, menköön yhdeksi elämänohjeeksi seuraava:

Viimeisellä välitunnilla eriön oveen koputettiin arastelematta. Vedin varmuuden vuoksi tyhjän pöntön ennen kuin avasin oven. Historianopettaja nuuhkaisi ja kertoi arvanneensa oikein. En potenut ruikulia vaan haavoitettua ylpeyttä. Yritin maailmasta katoamalla saada muut unohtamaan munaukseni. Niin se ei toimi. Jokaisen on kestettävä hetkensä sontasateessa, riippumatta siitä oliko ansainnut sen. Vasta sateen siedettyään voi yletä jalkainsa juureen kasautuneesta lannasta voimaa ja vimmaa imien kuin tulppaani. Ohitin puhumatta lisensiaatin ja huuhtaisin käteni.

Revontultentiessä minua eniten viehättää ajankuvan lisäksi perhesuhteiden ja perheenjäsenten kuvaus. Lämpö välittyy vaikka jäyhiä ja puhumattomia koitetaan olla. Suvussa on ja olisi aineksia kymmenille kutkuttaville sivupoluille. Päälle liimattu sivupolku sen sijaan on Orankivaara, vaikka hänen kauttaan ajan politiikkaparodia nakutetaan tarkkaamattomankin lukijan kalloon.

Valittaen totean, että lupaavan ja hauskan alkupuoliskon jälkeen juttu latistuu, vaikka loppupuolelle on ajastettu joitain osuvan kirpeitä kohtia. Voi, kun kustantaja olisi pakottanut kirjailijan hiomaan rönsyt, kyllä tarinan kirkastusta olisi malttanut odottaa vielä tulevaan kevääseen tai syksyyn. Epäreilusti asetan Olli Jalosen vuoden 1972 kasvukertomuksen Miehiä ja ihmisiä Tervon 1973-kuvauksen vertailupariksi: monia yhtymäkohtia niistä löytyy, vaikka tyylit eroavat – pelin vie Jalonen maalein 3-2 huolellisen viimeistelyn vuoksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Työläisromaanin paluu

Olli Jalonen ilahdutti Poikakirjalla ( Otava 2010) ja jatkaa nyt saman pojan kuvausta romaanissa Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014). Kirjan ensimmäinen luku hykerryttää ja käynnistää kovat odotukset jatkolle. Tunnelmat vaihtelevat lukuprosessin mittaan, mutta komeasti Jalonen kunnioittaa työläisromaaniperinnettä ja käynnistää yhden luokkaretken.

Päähenkilö on 17-vuotias kesällä 1972. Lahjakkaan pojan lukiossa jatkaminen on katkolla, koska metallimies-isä jää työttömäksi sydänvaivojen vuoksi eikä siivooja-äidin tienesteillä tulla toimeen. Poika ei kesätöissä raksalla loista, mutta hän pätee varasto-, siivous- ja toimistotöissä ja sosiaalisesti taitavana luovii tilanteesta toiseen. Jalosen romaanissa on ansiokasta työn kuvausta, sellaista kadonnutta hikistä ammattimiesten hommaa, jota ei juuri nykyromaaneista lueta. Äijäilyä Parolan työmaaparakkien piirissä ja lähitaloissa piisaa.

Ajankuva on erityisen nautittavasti napattu. Työläisten ero herrasväkeen on selvä, suhtautuminen ja mahdollisuudet rajattuja. Miesten ja naisten roolit ovat nekin melkoisen junttaantuneet. Puheet ja puhumattomuudet ovat sanomattakin selvästi asetettu. Sota-aika on vielä lähellä, veteraanit ovat perheiden päitä. Politiikkaa puhutaan, ja Kekkonen, Vennamo ja Virolainen aiheuttavat jatkuvaa väittelyä. Näillä taajuuksilla Jalonen herkuttelee ja liittää piuhat nousevan sukupolven ääneen: näppärät radioamatöörit hämmentävä poliittisista elämää editoiden Kekkosen puhetta omiin merirosvoradiolähetyksiinsä.

Retrovalossa -  ja eikö joka omakotitalon  pihassa loppukesästä loistaneet keisarinkruunut.

Retrovalossa – ja eikö joka omakotitalon pihassa 70-luvun alussa  loistaneet keisarinkruunut.

Roolit perheessä ovat radikaalisti muuttuneet, sillä pojasta tulee vastuunkantaja ja ratkaisija. Kotiväestäkin välähtää sellaista, mitä ei ennen – menneisyys.

”Kuka sen laittoi?”
”Minä tietysti”, äiti sanoo.
Kun en kysy muuta, se aloittaa, että jokaisella meillä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempää.
”Kun muistot on muistoja ja sisällänsä vie.”

Kesän aikana poika saa ajokortittomana erilaisia ajokokemuksia niin autoista, moottoripyöristä kuin naisistakin. Pinnalta Miehiä ja ihmisiä on keskiverto kehityskertomus. Sellaisenakin se on kiinnostava, sillä henkilöt, tapahtumat, paikat ja aika kuvataan tarkasti. Tavisteoksesta se eroaa omaäänisen kerronnan ja henkilökuvauksen vuoksi.

Mielestäni romaanissa on reilusti tiivistämisen varaa, en kuitenkaan pysty sanomaan, mistä katkaisisin. Jalosen kieli kiinnittää kerrottuun, siinä on iskevä klangi, rytmi on kuin jälkiteinin hengitys: välillä rauhallista, välillä hermostunutta, kiihtyvää. Lukea saa laveita kuvauksia, asiantilan selityksiä, aikomuksia ja johtopäätöksiä. Joukossa on aforistisia, kertojan kokemuksia tiivistäviä elämänoppeja.

Pystyn ajattelemaan siinä niiden puhuessa molemmilta puolilta ylitse ja radiokin on edessä auki, sillä lailla pystyy menemään ajatuksiinsa vaikka istuu tässä näin. Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja kaikenkattavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkaanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.

Jos en aivan hutiloiden ole lukenut, väitän, ettei minäkertojan nimi paljastu. Se selviää, että nimi alkaa O:lla, näin on isä pojan ikkunakarmiin kaivertanut. Olkoon fiktiokertoja itse Olli J tai kuka vain, eläydyn hänen tapaansa katsoa maailmaa. Välillä hieman nyppii se, että O on aika pärjääväinen kaveri kaikessa. Tarkkasilmäisenä seurailijana hän tekee osuvia päätelmiä miehuudesta ja ihmisyydestä. Hän on välitilassa, aikuisuuden ja loppuelämän ratkaisuiden rajalla, silti hän monesti ottaa tilanteen haltuun täysi-ikäisiä taitavammin.

Mies vai hiiri, mies vai ihminen – siinä pulma. Voiko olla sekä että? O oppii vastuunottoa ja katsomaan suoraan silmiin, O sovittelee, O asettee sanansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. O oppii kääntämään naisen selälleen. O harjoittelee pyytämään tytöltä anteeksi.

Miehiä ja ihmisiä -romaanin sisäteksti on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se kietoutuu romaaniin, ei vähiten siten, että Jalosen teoksessa on iso ja riuska lievästi kehitysvammainen Rekku, jonka välityksellä O oppii roimasti ihmisistä ja itsestään, jopa osoittelevastikin. Rekku se Steinbeckiä lukee, sitten vasta tämä lukiopoika.

Minä opin ajasta, työstä ja ihmisistä. Ihmiset ovat miehiä ja naisia, toisilleen tarpeellisia, toisiaan kaipaavia, usein kovin erillään, monesti toimissaan kovin taitamattomia. Yhteiskunnasta suoritin lisäksi tanakan oppimäärän. Kirjan avulla kannattaa ennen 1960-lukua syntyneiden peilata elettyä elämää ja sitä myöhemmin syntyneiden pohtia, mitä hyvinvointiyhteiskunta on tarjonnut. 1970-luvun alussa peseydyttiin pari kertaa viikossa ja herkuteltiin paistetuilla silakoilla. Lounaalla popsittiin reikäleipää, lauantaimakkaraa ja maitoa. Silloin saattoi sosiaalinen asema duunariluokassa katkaista mahdollisuuden kouluttautua ja sairastunut perheineen jäädä tyhjän päälle. Ei kehdattu käydä sossussa, ei ollut kaikille ilmaista peruskoulua eikä jatkokoulutusväyliä. Nykytaantuman työttömyys- ja yhteiskuntatakuu-uutisten lomaan tämä oli tarpeellinen lähihistoria-avaus. Hyvä kirja: sai eläytymään, ärsyyntymään, innostumaan ja miettimään.

– –
Sain kirjan kustantajalta koulutustilaisuuskylkiäiseksi muiden osallistujien tavoin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tyttöjä ja poikia

Olli Jalosen Poikakirjassa (2010) koulupoika 1960-luvulla lukee Pikkujättiläistä ja pelaa Fortunaa neljän siskon ja vanhempien perheessä. Tyttöjen maailma on pikkupojalle tavoittamaton: hihitystä, tappelua, poikajuttuja ja pikkusiskon vetäytymistä omaan maailmaan. Hienointa tässä romaanissa oli pojan kielen tavoittaminen. Toiseksi hienointa oli perhekuvaus: välillä suomalaisromaanin tarinataustana oli tavallinen perhe, jossa ei ollut alkoholi-, väkivalta- ja insestiongelmaa. Kiinnostavaa ja koskettavaa voi syntyä muistakin asetelmista kuin niistä. Vaikka leppoisista saunailloista tuttavaperheen kanssa tai tasapainoisen ja tasa-arvoisen tuntuisesta kotielämästä.

Väkivallan läsnäolo on kuitenkin vahvana sodanjälkeisen suomen poikakulttuurissa. Kiusaaminen ja tappelut ovat jokapäiväisiä. Räjäyttelyyn ja ammuksiin liittyvät jutut kiehtovat. Ääri-ilmiönä on sodan traumatisoima opettaja – todella latautunutta meininkiä. Mutta entä toisaalla, Intiassa 2000-luvulla?

Kishwar Desain Pimeyden lapset (2010) kertoo tytöstä, joka ainoana jää eloon 13-jäsenisen perheen surmasta ja joutuu verikekkereistä epäillyksi. Tämän vuosituhannen alun punjabilaiset ylläpitävät yhä systeemiä, jossa tytöillä ei ole mitään arvoa. Rikkaat pyörittävät salaisia aborttiklinikoita, jotta työt saadaan eliminoitua ennen aikojaan. Perheen patriarkat, matriarkat ja maksetut kätilöt ruukuttavat ja hautaavat vastasyntyneet tyhjät tyttäret pois silmistä. Vahingossa tai muuten henkiin jääneet poikiin nähden harvalukuiset tytöt (joillan alueilla 1000 poikaa kohti on rapiat 300 tyttöä)   tuntevat itsensä epätoivotuiksi – ja epätoivoiksiksi. Romaanin juttu etenee vähän tökerösti ja katkokävellen, mutta tämä tyttöjen arvottomuuden epäloogisuus jää kammottavasti kaivertamaan. Mitä ihme logiikkaa tähän voi sisältyä? Eihän niitä arvokkaita poikalapsia voi syntyä ellei ole tyttöjä, jotka ne synnyttävät?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista