Avainsana-arkisto: nuortenkirja

Pidä rajat

Laura Lähteenmäki on kirjoittunut nuortenromaanin Iskelmiä (WSOY 2013). Eikä otsikolla tarkoiteta eskapistisia tanssilavamelodioita.

Ainoa kuvataan viilipurkissa versovaksi taimeksi. Yhdeksäsluokkalainen neito on haaveileva, ihanteellinen teini. Kotiolot ovat vakaat, vaikka vanhemmilla ei kovin hyvin mene ja äidin työttömyys vaikuttaa ilmapiiriin. Aino luotsaa pieniä partiolaisia, pitää kiinni kotiintuloajoista ja hoitaa koulun. Kiltin tytön rinnassa roihahtanut ensilempi mullistaa monia asioita.

– Sä olet, Samuli sanoo taas ja siirtää tukkaani korvan taakse. Pelkään näyttäväni nololta tukka suittuna korvien taakse, vaikka toisaalta: mitä väliä? Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Samulin käsi on minun korvallani ja jää siihen. Jää siihen!
   Miten nopeasti kaikki voi muuttua. Koko minun elämäni.

Muutos ei etene toivotulla tavalla. Romaanin teema on tärkeä: rakastuneenakin on asetettava rajat, joita ei saa ylittää, eikä kaltoinkohtelua saa sallia lemmenkaipuun tai painostuksen alaisena. Sitä tärkeämpää tätä on julistaa, mitä kokemattomampi  ja epävarmempi tyttö tai poika on siitä, mitä kuuluu suhteessa sietää.

Romaanin kerronta on joutuisaa ja eloisaa, ja Ainon tunnelmiin tempautuu ketterästi mukaan. Ihastusaallot kelluttavat, epävarmuuden jännitystilat vetävät pohjaan, mistä taas pulpahdetaan pinnalle. Tunnelmat kääntyvät hämmennykseen ja häpeään, mikä ilmaistaan eläytyen.

Loppua kohti kangistuva henkilökuvaus laskee kerronnan tehoa. Minua vaivaa se, että pojan vinoumat osoitellaan ja selitetään mustavalkoisesti. Merkityksellistä olisi sietorajan tunnistaminen hienovaraisesti, jotta jo yritykset manipuloida, eristää, uhata tai mustasukkailla herättäisivät hälytyskellot.

IskelmiäHankin romaanin pukinkonttiin kummitytölle, kutakuinkin päähenkilön ikäiselle. Kyllä kehtaan romaanin hänelle antaa, sillä vääjäämättä tulee nuorille naisille hetkiä, että lempi leiskuaa ja on päätettävä, mitä sallii ja mitä ei milloinkaan saa sallia. Uskon, että kirjallisuus voimaannuttaa ja vahvistaa, ja tällä romaanilla on mahdollisuuksia tehdä niin. Siksi täti-ihmisten kirjallisten hienouksien kaipaus saa jäädä sanoman jalkoihin.

Minua ilahduttaa romaanissa se, että ikävät kokemukset eivät päähenkilöä nujerra, eteenpäin hän jatkaa toiveikkaana, entistä varmempana ja uteliaampana tulevan suhteen. Ja vaikkei kotona ole aina ideaalitunnelmat, siellä on turva ja läheisten tuki. Kantakoon kaikkia halki elämän Ainon äidin ohje:

– Sä olet arvokas! Sä et saa antaa kenenkään kontrolloida millään tapaa. Silloin sä et ole vapaa!

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Häräntappoase selkosuomeksi

”Mutta aloitetaan alusta.
Alussa oli kevät ja mä suunnittelin kesää.”

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava 1984) on yksi onnistuneimmista viime vuosikymmenten esikoisromaaneista. Ensirakkaus ja maaseutu-kaupunki -vastapari esitetään romaanissa raikkaasti, eli kovin perinteisistä aineksista on loihdittu jo noin 30 vuotta tuoreena säilynyt toteutus. Vaikka kirja on hyväksi nuorisolukemistoksi havaittu, osa yläkoululaisista on keplotellut kirjatehtävistään takakansitekstein, nettiarviokopioin tai tv-sarjaversioin. Vaan enää ei tarvita kepulikonsteja!

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Helsingin kirjamessuilla 26.10.2013 julkistettiin Johanna Kartion selkomukautus Härkösen Häräntappoaseesta (Oppimateriaalikeskus Opike 2013). Monia perusteoksia on jo selkoistettu Seitsemästä veljeksestä lähtien, ja nyt on tämän modernin klassikon vuoro. Uskon selko-Häräntappoaseen suosioon, sillä tarina vetää mukautettunakin.

Selkoversion kieli on sutjakkaa, kerronnan ja dialogin rytmi napakkaa. Viihdyttävä juoni rullaa karsinnasta kärsimättä, myös tunnelma ja tyyli säilyvät alkuperäisillä asteluvuilla. Versio ei ole selkokieltä helpoimmasta päästä, sillä joukossa on ilmaisun runsautta ja ronskiutta, puhekielisyyttä ja kuvailevuutta.

”- Torvenkylällä? Missä helvetin kuusessa
on joku saatanan TORVENKYLÄ?
Joku olkikuukkelien kolo!
Mä huusin ja ryntäsin huoneeseeni.”

Alpo Korva on peruskoulunsa päättänyt teini, joka tahdonvastaisesti joutuu kesäksi heinätöihin. Allun persoona sanavalmiina, epävarmuuttaan peittävänä herkkiksenä välittyy tekstistä elävästi. Minäkerronta paljastaa ja peittää häntä sopivasti. Ihastuminen ja sen kohde Kerttu nähdään tarkkakatseisen murkkumiehenalun silmin. Henkilöiden hehku välittyy: Allu ja Kerttu ovat yhä hurmaavia kasvukynnyksellä keikkuvia eriparisia, riipaisevia ja nuoria rakastavaisia.
”Mun ei ollu tarkoitus,
mutta mä punastuin. Se takuulla huomas.
Mä en tienny, mitä terävää oisin vastannu.
Mä en osannu käsitellä sitä ämmää.
Jumalauta, mä olin hulluna siihen.
Kerttu oli ensimmäinen juntti,
joka oli uskaltanu hyppiä mun silmille.
Mä annoin sille anteeksi heti.”

Selkoistuksessa joudutaan merkittävästi supistamaan alkuteosta. Siihen nähden selko-Häräntappoaseessa jopa miljöö ja keskeiset sivuhenkilöt hahmottuvat osuvasti, vaikkei niiden kuvailuissa kauan viivytä. Kaikkiaan Johanna Kartio suoriutuu vakuuttavasti vaikeasta tehtävästä.

On turha rajata kirjan käyttäjäryhmää: kyllä sujuva, alkuperäistekstille uskollinen mukautus soveltuu kaikille, joita nuorista kertova rakkaustarina kiinnostaa mutta paksuhkon romaanin lukeminen ei syystä tai toisesta suju. Kavahtakaa kaikki, jotka sullotte selkomukautukset samaan sarjaan Valittujen Palojen latteiden kirjalyhennelmien kanssa. Ei, selkomukautus on oma taitolajinsa, sillä siinä säilyy alkuteoksen henki ja kokonaiskertomus omaehtoisesti mutta selkoperiaatteita soveltaen.

Selkokirjat tavoittavat muuten kätköön jääviä lukijoita yleiskieltä helpompina sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään sekä taitoltaan väljinä ja helppolukuisina.Vaikka lokakuun alkupuolella hehkutettiin PIAAC 2012 -tutkimuksen tuloksia, joiden perusteella suomalaisaikuiset (16-65 -vuotiaat) ovat lukutaidoltaan maailman kakkosia, jäi valtamedialta toinen totuus melkein huomaamatta: 11 %:lla suomalaisista on kehno lukutaito. Toivon totisesti, ettei suomalaisen lukuihmeen hehkutus saa häpeämään tai vähättelemään heitä, joille sujuva lukutaito ei ole itsestäänselvyys.

Omassa työssäni törmään päivittäin nuorten kielteiseen suhtautumiseen: kirjojen lukeminen koetaan vaikeaksi ja ikäväksi. Kyse on aivan tavallisista peruskoulun läpäisseistä nuorista, jotka karttavat kankean lukutaidon vuoksi pitkäjänteisyyttä edellyttäviä tekstejä. Toisaalta, kun lukumotivaatio herää tai herätetään, heikonpuoleisellakin taidolla selviää. Onneksi on selkokielisiä materiaaleja, jotka tasa-arvoistavat ja helpottavat tiedonvälitystä. Niiden soisi saavan enemmänkin julkista huomiota ja tunnustusta. Siis toistan: onneksi on selkovaihtoehtoja, joilla lukemisvastaisuutta saa murrettua ja synnytettyä myönteisiä lukukokemuksia. Tervetuloa selko-Häräntappoase lukulistoille!
Häräntappoase

Kustantajan sivuilla voi tutustua Henna Karan blogitekstiin, joka esittelee Häräntappo-uutuutta ja Johanna Kartion selkomukautuskokemuksia.
Muista uutuuksista löytyy vinkkejä selkokirjaesitteestä.

Anna-Leena Härkönen otti selkokummihaasteen vastaan kaksi vuotta sitten, ja hän puolestaan kutsuu nyt kirjamessuilla kummiutta jatkamaan Reijo Mäen. Eli parin vuoden kuluttua on luvassa Vares-dekkari selkosuomeksi. Kiinnostavaa, miten äijäproosan verbaalihuumori tulee kääntymään selkoon.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Pieni kirja isosta asiasta

Nina Mälkiä on kirjoittanut selkokielisen romaanin Liian pieni äidiksi (Avain 2013). Päähenkilö on 13-vuotias tyttö ja raskaana. Nicaraguassa ja muissa kehitysmaissa synnytetään nuorina, mutta teiniraskaus on vaiettu ja häpeällinen asia.

Kirja kertoo koskettavasti, miten tyttö, joka on vielä itsekin on aivan lapsi, on tilanteesta hämmentynyt ja ahdistunut. Hän on tunteineen kovin yksin, sillä läheiset vieroksuvat vaikeaa aihetta. Raskaaksi tulemiseen ja synnyttämiseen liittyvät asiat ovat tabuja, joita ei tilastaan ymmärtämättömälle tytölle avata. Tytön hätä on moniuloitteinen: väkivallan vaara häilyy, tyttöä kiusataan, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään ole häävit, sillä koulu pitää jättää kesken.

Kirjassa on sekä kehitysmaatietoutta että empatiaa herättävää tunnemaailmakuvausta. Koska selkokieliset kirjat pääasiassa suunnataan lukijoille, joilla yleiskielinen teksti on liian vaikeaa, voi alkuajatus olla, miten rankka aihe saa lukijoita. Erilaiset ja kaikenlaiset nuoret ja aikuiset lukijat saavat tästä kyllä purtavaa. Kuvittaja on ansiokkaasti nigaracualainen taiteilija, mutta harmillisesti kansi voi turhan lastenkirjamaisena johtaa harhaan, sillä lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse.

Tämä selkokirja voi romuttaa raja-aitoja. Kuka vain on sopiva selkokirjan lukija, ei tarvita leimoja tai ennakkoluuloja, erityisryhmärajotteita. Taitto on toki selkokielinen, eli se helpottaa lukemista kapean palstan ja lyhyiden kappaleiden vuoksi. Mälkiä kirjoittaa sujuvaa, soljuvaa ja selkeää kieltä. Mikä kielikuvissa ja kerrontateknisissä keinoissa hävitään, tarinan painossa voitetaan.

Mukavasti on viime vuosina ilmaantunut uusia selkokielen kirjoittajia ja joitain selkokirjojen kustantajakin. Kun povataan lukijoiden muuttuvan yhä lyhytjännitteisemmiksi, voisi selkokirjoilla olla tilausta. Sen lisäksi, että on löytynyt Mälkiän kaltaisia alkuperäistekstien selkotekijöitä, myös uusia, mielenkiintoisia mukautuksia on ilmestynyt, kuten kaksi selkoversiota Leena Lehtolaisen dekkareista (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Mukkola, Avain 2012 ja 2013). Lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla julkaistaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (mukauttajana Johanna Kartio, Opike 2013). Ja sitten selkokielellä on Romeo ja Julia, Robin Hood, Henning Mankellin dekkari ja…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus