Avainsana-arkisto: Nina Hurma

Nina Hurma salakapakkalaivan kajuutassa

Kuunari Lindén heiluu aallokossa Helsingin Kauppatorin kupeessa. Sisällä on iltahämärän hetki, hetki 1920-luvun alusta. Sakilainen Frisk haastaa riitaa, ex-poliisi Korpela luimistelee ja kapakkaruusu Rouge vetäytyy uhoamisesta kiusaantuneena.

Todellisuudessa Nina Hurma on kahden koululaisen haastateltavana kuunari Lindénin salongissa, ja larppiporukka esittää yhden kohtauksen Hurman viimeisimmästä romaanista Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014). Pienen hetken kuulijajoukko voi siirtyä vuosikymmenten taa aivan kuin Hurman kahdessa dekkarissa.

Dekkareiden Tulipunainen höyhen ja Hatuntekijän kuolema ajankuva ja tunnelma ovat minua kiehtoneet, joten kirjailijan omaääninen kerrota niiden kirjoittamisesta kiinnostaa. Hurmasta 1920-luvun Helsinki on tapahtumapaikaksi sopivan pieni, ja aikakaudessa on paljon kiinnostavia piirteitä, esimerkiksi naisten aseman muutos. Kirjoissaan hän hyödyntää arkistojen aarteita: museoista ja erilaisista arkistoista on löytynyt arvokasta taustamateriaalia, kuten poliisiraportteja ja esikuvia romaanin hahmoihin, ainakin Friskiä muistuttava väkivaltainen sakilainen. Vaikutteita hän on lisäksi saanut musiikista ja kaikesta, mitä näkee.

Kirjoitusprosessin kirjailija aloittaa synopsiksesta, jonka perusteella hän rakentelee juonikaaviot. Niihin hän suunnittelee tapahtumakulut ja henkilöiden vaiheet. Nina Hurman romaanien tunnelma on tietoisen kohtalokas, tummasävyinen ja alamaailman rajoilla ja ylikin läikkyvä. Päähenkilö Saimi eli Rouge on kapinoiva hahmo, joka haluaa olla vapaa ja kontrolloimaton hetkessä eläjä. Hurmaa kiinnostaa henkilöiden välisen vetovoiman ilmaiseminen. Siinä ja muussa kuvauksessa hän haluaa noudattaa samaansa kirjoittajaneuvoa, ”näytä, älä kerro” -periaatetta.

Tilaisuudessa Hurmaa kiitellään romaanien kielestä, joka tavoitta kuvatun ajan sanaston ja hengen. Kirjailija kertoo, että slangisanakirja on hänelle tärkeä lähde ja että mieluista on impressionististen väläyksien luominen. Kun häneltä kysytään vaikuttavista kirjallisuushenkilöistä, hän mainitsee Juhani Ahon Yksin– ja Juha-romaanien päähenkilöt sekä Maria Jotunin Hilda Husson. Hän kertoo lukevansa proosaa laidasta laitaan, yksi suosikeista on Margaret Atwoodin dystooppinen tuotanto. Lukijana hän nauttii sujuvasta kerronnasta ja dialogista. Tähän on mukava lisätä, että näitä piirteitä hän siirtää lukijoiden onneksi omiin teksteihinsä.

Nina Hurma vakavana

Nina Hurma iloisena

Tulipunainen höyhen sijoittuu kevääseen ja Hatuntekijän kuolema kesään. Luvassa on jatko-osa, jonka tapahtumissa eletään syksyä. Ehkäpä tämän illan inspiroimana Rouge, Toivo-veli, Korpela ja kumppanit syventävät suhteitaan Kolera-altaan tienoilla varhain pimenevässä ehtoossa, mustan, viilenevän veden välkkyessä silakkamarkkinapaattien alla. Jään odottamaan.

 


Kuunari Lindén toimii lauantaina 4.10. käynnistyneen Krunikan festarien ”salakapakkana”. 1920-lukuteemaisesta kulttuuriviikosta saa lisätietoa http://www.krunikanfestarit.org. Nina Hurmaa haastattelivat Kruununhaan yläasteen oppilaat lehtori Maarit Charpentierin johdolla.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Jännitys-Helsinki 1920-luvulla

Itsenäistymisen ja traumaattisen sisällissodan jäljiltä ilmapiiri ja kulttuuri olivat 1920-luvulla jännitteisiä. Uudenlaista kaupunki- ja seuraelämäilmapiiriä haettiin, kieltolaki poiki lieveilmiöitä, poltiiset asetelmat olivat sodan jäljiltä kärjistyneitä, herras- ja työväki kyräilivät, ruotsin- ja suomenkielisten välillä oli kulttuurihankausta sekä kaupunki- ja maaseututavat elivät kaukana toisistaan. Tästä taustasta ponnistavat Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman uutuusdekkarit.


Virpi Hämeen-Anttila esikoisdekkari Yön sydän on jäätä (Otava 2014) on sijoitettu vuoteen 1921. Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa ydin-Helsingin kaasuvaloisilla kaduilla. Kirjailijan miljöötaustatyö on ollut ilmeisen tarkkaa. Myös sanasto ja tapakulttuurikuvaukset henkivät ajan patinaa. Vapautuvaa kaupunkikulttuuria värittävät muoti, jatsi ja elokuvat. Niistä luen mielikseni.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

 

Murha ja toinenkin tapahtuu, on salaliiton tapaista, mahdollisia vakoiluvehkeilyjäkin. Hitailla kierroksilla rikostapahtumia selvitellään, ja vaikka ajan tutkintatavat kerrotaan tarkasti, itse poliisitoiminta jää puuhasteluksi. Päähuomio on sisäministeriön nuoressa virkamiehessä Karl Axel Björkissä, joka ajankulukseen auttelee poliisi- ja journalistikavereitaan Marttia ja Anttoa rikosselvitystöissä.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia.

Ensimmäisessä Karl Axel Björk -romaanissa on vielä hakemisen makua. Kallen salaperäisyyttä raotetaan hieman paheita paljastaen. Moraalisessa tyypissä olisi ainesta naistenmieheksi, mutta vielä on jarru päällä. Persoonallisin piirre Kallessa on keikarimainen kauneudenjano ja tyyliseikkoihin takertuminen, on sitten kyse ulkonäöstä, pukeutumisesta tai sisustuksesta. Tällaiset estetiikkataipumukset yhdistettynä salapoliisiominaisuuksiin voisivat synnyttää jännittävän hahmon, vaikkei juoni niin säväyttäisikään. Ehkä seuraavasssa osassa sivistyspinta rakoilee eläväksi, kun ajankuva on jo tarkasti tallessa ja mahdollisuudet syventää henkilöitä vahvistuvat.


 

Nina Hurman toinen dekkari Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014) jatkaa Rougen ja Korpelan suhten virittelyä ja Kobra-ravintolaympäristön kuvausta, jatkoa siis viimevuotiseseen romaaniin Yönpunainen höyhden. Rougen ystävä Sirkka kuolee, vankilakundi Frisk vaanii tullitöihin siirtynyttä poliisimies-Korpelaa, Rouge-Saimia ja Saimin ravintoloitsijaveljeä Toivoa – eikä siinä vielä kaikki. Romaanissa viritellään hiljakseen kaikkiin henkilöihin lonkeroitaan ulottavia juoniulokkeita. Juoniviritykset kuroutuvat yhteen ymmärrettävästi, eivätkä yhteensattumat häiritse. Sekä poliittinen taustakireys vakoiluineen että henkilökohtaiset kosto- ja painetekijät ovat osallisina tapahtumiin. Isoa juopaa ei ole virkavallan ja pikkurikollisten välillä, ja muut sotketaan sattumuksiin.Hatuntekijän kuolema

Tapahtumatahti on hidasteleva, mutta Hurman jännärin ydin onkin tunnelman luonnissa. 20-lukulaisen Helsingin kesän hämärtyvät yöt, kapakoiden savuinen humu, puistonurmien kaste, merenrantojen yöutu ja kallioiden neulaset näkyvät ja tuntuvat. Ihmiset liikkuvat kaduilla varjoihin sulautuen, ja jokaista varjostaa joku joko konkreettisesti tai varjostajana on menneisyys tai pelko tulevasta. Tummanpuhuvan ilmapiirin Hurma luo taitavasti, siinä on kahmalokaupalla kohtalokkuutta. Myös sisarussuhde on poikkeuksellisen tiivisti viritetty. Ihmissuhteissa on pakahduttavia latauksia, joita pidätellään ja hetkittäin pursakutetaan valloilleen. Eroottistakin virettä herutellaan. Keskeishenkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Korpela kunniallisen avioimiehen ruostuvassa haarniskassaan ja Saimi-Rouge aikakauden modernina, mondeenina kapakkaruusuna.

Uida pitkin kuunsiltaa, Rouge ajatteli ja keräsi vettä kämmeniinsä, antoi sen valua sormiensa välistä kuin rahakirstun aarteen. Hän lähti uimaan pitkin vedoin, sukelsi välillä ja ravisti päätä. Ajatuksia irtoili, painoja, koukkuja, kuorta, ja hän ui eteenpäin, keuhkot ja lihakset ja veri ja kaikki yhteistyössä. Hän kääntyi selälleen kellumaan, antoi polvien ja rintojen nousta veden pinnalle, korvien painua sen alle. Simpukat kohisivat. Mitkä kaikki olennot vaelsivat samassa meressä kuin hän, mitättömät ja kirkkaanväriset, kuinka monista keuhkoista se vesi oli puristanut viimeisen henkäyksen, kuinka monelta iholta valunut uudelleen mereen.

Hurma hurmaa etenkin kielellään. Dialogi ja tunnelmakuvaukset ovat luistavaa tekstiä, joka koristelee kerrottua synkänromanttisesti. Loppua kohti tämä tyylikeino välillä lipsuu patetian puolelle, mutta sallin sen. Näin syntyy nautittavaa menneen maailman rikosviihdettä nykykertojan keinoin. ”Noirina” kirjaa markkinoidaan – mikä ettei. Odotan sarjalle jatkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus