Avainsana-arkisto: Monica Fagerholm

Lola, nukkearvoitus

Nuori mies murhataan. Estonia uppoaa. Mies hyppää tavaratalon sisäpihaan lytistyen. Talo palaa. Nainen lukee veneen kajuutan turvassa puutarhakirjoja, samalla kun kannelta katoavat poika ja mies. Anorektikko kuolee, perässä äiti syöpään, isä kohtaukseen. Ei kannata pelästyä: nämä eivät ole oleellisia juonipaljastuksia. Monika Fagerholmin romaani Lola ylösalaisin kertoo traumatisoivista menetyksistä, väkivaltaisistakin, mutta lisäksi: ”Ja se mikä on tuhoutunut ja mennyt palasiksi, voi tulla taas ehjäksi.” Teosta on kutsuttu trilleriksi, mutta kyllä se pursuaa lajimäärityksen yli.

Näin MTV3:n Kirjapiiri-ohjelman haastattelun Fagerholmista. Hän korosti siinä emotionaalisen totuuden ilmaisemista, eikä se luonnistu taitavin rakentein, kerrontatekniikoin tai sanailuin. Hänestä asioita ei voi oikein sanoin ilmaista. Fagerholm luottaakin kerronnassa rytmiin, oikeassa elämässä tekoihin.

Rytmi onkin romaanin leimallinen piirre: sanat soljuvat virkkeiksi, välillä riitasoinnussa, välillä tasatahtia. Emootion, rytmihäiriöisen sydämen, pomppiva syke. Minusta Fagerholm on realismiakin realistisempi kertoja, kunhan se ymmärretään totuudelliseksi tavaksi tallentaa päänsisäistä.

Eri henkilöiden virtaava tajunta pyörittää tarinaa toiston, tempoilevan etenemisen, välillä vajaiksi jäävien ajatuskulkujen avulla, sotkien asiaankuulumattomia mieleenjohtumia ja havaintoja juonen kannalta oleellisiin. Niin ihmisen mieli ja havoinnotkin toimivat, epäloogisena asiasta ja ajasta toiseen pomppivana ja palaavana sotkuna. Romaanissa sanotaan osuvasti: ”Nämä ”kuvat” siis. Esimerkiksi. Ja jos siis kuvaa kaikkea näin, tähän sävyyn, ja passiivimuodossa, niin syntyy taitavaa etäisyyttä -”

Fagerholmilla on ainutlaatuinen ote lapsuuden ja aikuisuuden rajaan. Ääritunteet ja kasvukivut valtaavat kaiken, vyöryävät, eikä niiden jäsentämiseen ole keinoja. Nuorison lähipiirin aikuiset eivät ole sen kehittyneempiä, ja usea kirjan tyttöistä on syntynyt lolitamaisista lapsiäideistä. Pikkukaupunki on sulkeutunut, kaikki luulevat tuntevan toisensa. Fagerholmin romaaneissa on twinpeaksilainen tunnelma, jotain on pintaidyllissä vähintään vinksallaan. On kuin katsoisi kalansilmäobjektiivilla, ja kuva on pullistuneen vääristynyt.

Romaani ei ole helppo, valtava henkilömääräkin sotkee sitä (ja valistunut lukija löytää henkilöluettelon vasta lopusta pinnisteltyään henkilömuistiaan koko tarina-ajan). Ehdottoman kiehtova se on. Kyllä tekstiä olisi voinut lyhentää, mutta toisaalta juuri näin todentuu vaihtuvien elämänkriisien kaoottinen kokemustapa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus