Avainsana-arkisto: Minna Lindgren

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tutustutti hurmaaviin yhdeksänkymppisiin palvelutaloasukkeihin. Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkoi tuttujen ikäihmisen seurantaa kotihoidon kurimuksessa. Kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) palauttaa porukan tuttuun palvelutaloon – tai oikeastaan tuntemattomaksi remontoidun vanhusvankilan virtuaalihoivaan. Minna Lindgren räiskii täyslaidallisen nykyisen ja tulevan vanhushoidon tilasta. Ehtoolehto on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jossa älylaitteet ja robotit hoitavat hommat monikansallisen pörssiyhtiön piikkiin.

Tämä tirkistelyyn perustuva vanhustenhoiva on vielä suurempi vitsi kuin tehostettu kotihoito! Absurdimpaa on vain kierosilmäinen kyklooppi.

Harvoin pääsee lukemaan näin överiksi äityvää kuvausta hoiva-ajattelusta ja teknologian käytöstä. Vesissä silmin nauran romaanin alkupuoliskon tilanteille, joissa vanhusväki hiplaa älylaitteita, kuuntelee robottiääniä sekä vastaanottaa näyttöjen tiedotteita ja Raamatun värssyjä. Nauruntyrskeessä tajuan, että oikeastaan pitäisi itkeä, sillä Lindgrenin kauhuskenaario on liian lähellä.

Huumori perustuu tilannetajuun ja taitavaan verbaliikkaan. Sanailut ja oivallukset ihastuttavat suuresti. Kerrassaan upeasti Lindgren tavoittaa ikiaikaisesti eläneiden vanhusten kokemushistorian ja kielenkäyttötavat. Niiden valossa nykytavat ja -ilmaisut näyttäytyvät naurettavina. Aivan yliveto on Ehtoolehtoa luotsaavan Jerry Siilenpään konsulttikieli:

Mykkyyden autuus on vapauttava tekijä! Kun kumppani edustaa inhimillistettyä automaatiota, itsellä on vapaus olla kommunikoimatta. Sä päätät itse. Tällä tiellä kun edetään, päästään siihen, että geronteknologia ja inhimillistetty automisaatio lisäävät loppupeleissä loppukäyttäjän itsenäisyyttä, päätäntävaltaa ja valinnan vapautta. Selvällä suomen kielellä sanottuna sä päätät itsen tekemisistä. Eeppistä, vai mitä? Tällainen ympäristö niin kuin Ehtookehto, on kustannustehokas, asiakasystävällinen ja se on sitä 24/7. Juurikin niin. Tää ei ole dadaa, tää on tätäpäivää.

Jälleen kerran totean, että Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla. Ehtoolehdon tuho -romaani on irvokas kärjistys sopeuttamistoimien seurauksena tekoälyloukkuun jätetyistä hoidokeista. Hyväksyn äärimmäisyyksiä hipovan satiirin, sillä aihe vaatii ravistelua. Niin hoito- kuin uskontobisnes saavat kuulla kunniansa. 

Jännärigenrestä isketään kipinää, heikosti tosin, sillä varsinainen roihu syttyy lennokkaasta kerronnasta juonikkaan ihmisyyden nimissä. Kaiken kerrotun hulabaloon sanoma on äärimmäisen vakava: ihmiset tarvitsevat ihmisiä, kuulluksi tulemista kasvokkain ja arvostaen sekä aidosti koskettaen. Siihen ei skype eikä robottihylje riitä.

Romaanin yksi keskeisteema on kuolema. Sen läheisyys on lähes satavuotiaille luonnollinen, muille ei. Monet kuolevat valitettavasti laiminlyömisen tuloksena, mutta koetaan kirjassa yksi erityisen kaunis, liikuttava kuolema. Lindgrenin kerrontaskaalaan kuuluu lämpö, joka kurkistaa älykkäiden kärjistyskulmien takaa.Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdon elo vertautuu Mannin Taikavuoreen, vilahtaapa myös yhteys Camus’n Ruttoon. Klassisen musiikin sävelet siivittävät usein ehtoolehtolaisten eloa. Kultturelli kehys sopii mainiosti raamittamaan elämänarvoja, joita eivät sähkökatkokset eivätkä verkkovirukset pimitä. Jotain kärpästenherramaisuuttakin kirjassa on: henkilöt ovat eristyksissä oman onnensa nojassa. Hoito- ja omaisväki loistavat poissaolollaan.

Ehtoolehto on myös satu. Siinä hyviksiä ovat neuvokkaat mummelit. Hoitokodeissa ja vanhusosastoilla käyn säännöllisesti, enkä Siirin, Irman ja Anna-Liisan kaltaisia näe, eivätkä dementiaan uponneet onnettomat ole hellyttävää hoitoloiden rekvisiitta. Hyvässä sadussa saa reaalirajoja rikkoa, sillä sadussa on sanoma ja opetus sen lisäksi, että tavoitteena on kerätä väki seuraamaan tarinaa ja viihtymään. Lindgren onnistuu siinä mainiosti.Tämän opin: Ehtoolehdon sivistyneet kaverukset pitävät toisistaan huolta kunkin kummallisuuksista ja höperyyksistä huolimatta. He odottavat hyvää kuolemaa – ja sitä ennen haluavat elää ihmisarvoista elämää lempeässä, inhimillisessä hoidossa.

– – –
Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
romaani
289 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Vanhassa vara parempi

Sanomakaiuttimista raikaa: Minna Lindgren luukuttaa jo toistamiseen vanhusasiaa. Kuolema Ehtoolehdossa esitteli viime vuonna muutaman yli yhdeksänkymppisen sinnittelijän, ja juuri ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkaa elämänsyrjässä kimpoilevien vanhusten kuvausta.

Kertomuskehyksenä on kaikin tavoin epäonnistunut Ehtoolehdon palvelutalon putkiremontti, jota pakoon Siiri, Irma, Anna-Liisa, suurlähettiläs ja Margit muuttavat yksityisten asuntomarkkinoiden kimppakämppään. Kommuunin asukkaat ovat viehättäviä persoonia, heidän ominaislaatunsa luonnehditaan kuin croque-piirrokset: ääriviivat ovat ilmavan ilmeikkäät, terävät ja olemuksen vangitsevat. Tietty ihanteellisuuden vaara on siinä, miten pärjääviä ja terhakoita vanhuksia kuvataan. Siksi on viisasta, että esimerkiksi yhteiselosta kerrottaessa on myös keskinäistä kireyttä ja väsähtämistä, uskottavuutta tuovia kupruja.

Seikkailu- ja jännitysromaaniaineksia hyödynnetään tässä kakkososassa vähän. Epäselvyyksiä ja rötöksiä tapahtuu, mutta niiden selvittelyssä ei päästä erityisesti eteenpäin. Romaanin viehätys on vallan muussa: henkilö- ja asiaintilakuvaus ovat kärjessä. Romaanin yhteiskunnallinen ote on naseva, ja nykymenon tragikoomisuus korostuu pitkään elämää nähneiden silmin. Välillä julistetaan suoraan.

”Se on hyvinvoinnin syytä”, Siiri sanoi.
Ja sitä mieltä hän oli. Hän oli alkanut jo melkein inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan.

Lindgenin huumori on lempeää, kun hän kuvaa ikäihmisiä. Satiirisuus tiukentuu, kun käsittelyssä ovat häikäilemätön remonttibisnes, palvelutalotoimintaan liittyvä härski rahastus, dementiaosastojen piittaamaton hoitokulttuuri ja kotihoidon järjestäminen. Anna-Liisalle tehty väärä diagnoosi johtaa kuntouttavaan kotihoitoon. Täyslaidallinen kipakkaa kärjistystä kohdistuu kotihoidon toimintatapoihin sekä hoitajien kommunikointi- ja osaamisvaikeuksiin. Lähihoitajat eivät kovin kummoisia meriittejä kirjassa kerää. Ja jos on vaikeuksia ihmisten saada hoitoa, ei ole helppoa päästä siitä eroonkaan.

Anna-Liisa vastasi nopeasti ja sujuvasti kaikkiin kysymyksiin ja valehteli lopuksi olevansa erittäin tyytyväinen läntisen Helsingin kotihoidon palveluihin ja työntekijöihin.
”Onkohan tämä nyt tällä selvä?” Anna-Liisaa kysyi. ”Että minun ei enää tarvitse maksaa teidän laskujanne ettekä te lähettää tänne ainuttakaan ylirasittunutta, työtään osaamatonta, kiireen sokaisemaa, tehtäviään vieroksuvaa, normaaliin kommunikaatioon kykenemätöntä henkilöä minä vuorokauden aikana tahansa pelästyttämään minua ja ystäviäni.”

Ehtoolehdon pakolaisissa on paljon aihelmia, ja joitain niistä olisi voinut karsiakin, mutta kieltämättä monet henkilöt ja absurdit, joskin kärjistettyinäkin valitettavan todentuntuiset arkitilanteet selittävät runsauden ja tarjoavat lukijalle herkkupaloja. Etenkin tiukkatyylinen Anna-Liisa on muikea hahmo äidinkielenopettajaroolistaan yli yhdeksänkymppisenäkin kiinni pitävänä. Hänen välityksellään jaetaan mojovia iskuja byrokratiakieleen ja asiakaspalveluviestintään. Ja vaikka tiettyä löysää helppoutta on mummeleiden ystävystymisessä nigerialaisnuorukaisiin, tuottavat monikansalliset ruokakulttuurikohtaamiset hyväntahtoisia tuokioita.

Lindgrenin lempeyden ja terävyyden yhdistelmä saa minut hyväksymään sekalaisen sopan, sillä kantaa ottava viesti ehtoopuolen elämän ihmisarvoisuudesta lämmittää. Kritiikkini siitä, että romaanin henkilöt ovat taloudellisesti hyvin toimeentulevia, eivätkä takuueläkkeellä  ja täysin niukkojen kuntapalveluiden armoilla kärvisteleviä, haipuu näin vihjauksenomaiseksi. Mutta millaista jälkeä syntyisi, jos Lindgren tarttuisi Ehtoolehdon hyväosaisten sijasta köyhyysrajalla kipuleviin tervaskantoihin?Ehtoolehdon pakolaiset

Sitä ei häivytetä, että vanhuuden vaivat ja kuolema ovat lähellä. Niihin kommuuni suhtautuu arkisesti ja hirtehisesti. Romaanin tärkeitä teemoja ovat eutanasia ja hyvä kuolema. Niistä romaanissa on kipeitä ja koskettavia kohtia.

”Nostalgia kultaa kaiken”, suurlähettiläs sanoi. ”Vanhuus ja kuolema ovat ainoita asioita, joita nostalgia ei voi sentimentalisoida. Siksi niitä pelätään.”

Kolmatta osaa odotan jo, joskin pelonsekaisin tuntein. Elinkaaren loppupuoli on päähenkilöillä vääjäämättömästi lähellä, eikä näistä muoreista luopuisi, vaikka he itse suhtautuvat tulevaan hyvinkin realistisesti. Pitänee ottaa oppia ja päättää rennosti Irman tavoin keskustelu kuin keskustelu: ”Döden, döden, döden!”

PS. Pari muutakin bloggausta on jo ilmestynyt Ehtoolehdon pakolaisista, Kirsi ja Ulla lukukommentaattoreina.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Ehtoopuolen etsivät

Siiri ei valitettavasti voinut väittää nuortuneensa viime aikoina, päinvastoin, hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin raskaalla tavalla vanhaksi kuin tänä vuonna, kun kaikki asiat olivat vyöryneet hallitsemattomasti päälle. Tuntui kuin yli 90-vuotiaat eläisivät omalla autiolla saarellaan eivätkä lainkaan kuuluisi muuhun maailmaan. Pankille eivät kelvanneet setelit ja palvelutalo oli rikollispesä, mutta heidän pitäisi vain raahautua keppijumpasta muistiradalle. Raitiovaunussakin he katselivat ohi vilistävää todellista elämää sivullisina, kuin se olisi tv-ohjelma ilman kaukosäädintä. Vain yksi moottoripyöräilyä harrastava taksinkuljettaja oli satunnaisen kiinnostunut heidän asioistaan, ja hänkin ilmeisesti puolirikollisista syistä.

Minna Lindgren on romaanillaan Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) iskenyt kipeästi suomalaisen vanhustenhoidon kuppaussuoneen. Talous edellä menevä vanhusten- ja sairaanhoito näytetään irvokkaana ihmisten heittelynä. Systeemissä on monia hyväksikäytön aukkopaikkoja, ja niitä romaani osoittelee totuudet kiistämättömästi todeten ja välillä asiantilalle räävittömästi nauraen. Hurtti ote riemastuttaa.

EhtoolehtoYhdeksänkymppisensä jo ylittänyt Siiri Kettunen alkaa hiljakseen selvitellä helsinkiläisen palvelutalonsa kummia tapahtumia. Lisäksi yleensä melko terävä ja hilpeä ystävä Irma tuuperrutetaan ylilääkityksellä. Irman höperyysjakson aikana Siiri tutustuu Anna-Liisaan, ikäiseensä jämäkkään äidinkielenopettajaan, joka alkaa avittaa Siirin tutkimuksia. Siiri saa satunnaista apua myös eräänlaiselta enkeliltä, ja vähitellen Siirillekin raottuu, minkälaisesta enkeliydestä on kyse.

Ikäihmisten monenkirjavuus kuvataan tarkkanäköisesti tyylitellen. Niin muistamattomien kuolaajien kuin tömäkästi toimintakyvyn äärirajoilla sinnittelevien yksilöllisyyttä kunnioitetaan. Vanhukset eivät ole vain elämänkokemuksen viisastuttamia tai herttaisia mummeleita, ja vaikka olisivatkin, heissä on paljon muutakin. Etenkin Siiri Kettusessa yhdistyy menneen maailman viattomuus ja elämää kokeneen äly. Orientaatioheilahdukset eivät välttämättä estä inhimillistä toimintaa.

Henkilökuvauksessa on sekä hellyyttä että kovuutta. Kirjailijan sympatiat ovat peittelemättä vanhusten puolella, ja kovuus osuu asioista päättävään ja hoitavaan aikuisväestöön. Niin hoitohenkilökunta kuin omaisetkin nähdään karikatyyrisesti oman edun tavoittelijoina, härskeinä juonittelijoina ja piittaamattomina kiirehtijöinä.

Kirjan heikkoutena on aineksien liikakansoitus ja vahvuutena remuaminen vakavissa kysymyksissä. Romaani on perin yhteiskunnallinen, löysästi jännärirakenteinen romaani, jossa sanoma voittaa jäntevän juonen tai kirjalliset hienoudet. Voi vanhuksia fiktiossa ja faktassa: omillaan on tultava toimeen, yksinäisyys ja kaltoinkohtelu on siedettävä. Eloa hetkittäin tasoittavat ystävälliset kohtaamiset, muuten riemua revitään lähinnä hautajaisista. Pitkään eläneiden perspektiivi asioiden nykytilaan, hoitotoimintaan ja kapulakielisiin tavoitteisiin on kärjistetysti mutta oikeutetusti osoitteleva. Ikäihmisten voimattomuus tolkuttomien toimien kohteena kirpaisee.

”Minä en voi ryhtyä sinun omaishoitajaksesi, vaikka haluaisin, kun ne eivät huoli yli 90-vuotiaita”, Irma oli sanonut ja kertonut serkustaan Taunosta, joka hoiti höperön vaimonsa hautaan eikä saanut siitä pennin pyörylää, koska oli yli-ikäinen. Ja nyt Irma makasi itse lonkkajonossa sen takia, että hänet oli sidottu sekopääksi lääkittynä sänkyyn, josta putosi ilman että kukaan huomasi. Mieluummin Siiri murtaisi luunsa parin juoksuaskeleen takia kuin sängyssä maaten.

”Kuntoutumisprosessiin? Kehtaavatkin!” Anna-Liisa kivahti. ”Eihän dementoituneiden osastolla ketään edes yritetä kuntouttaa. Säilötään, kunnes saadaan krematorioon.”
Joka päivä oli eri hoitaja paikalla, aina vain yksi, usein joku suomea huonosti osaava pakolainen. Yleensä hoitaja istui taukohuoneessa juomassa kahvia ja lukemassa lehtiä. Koskaan ei Siiri ollut nähnyt, että Ryhmäkodissa joku viettäisi aikaa potilaiden kanssa.

Harmaat, robottia muistuttavat japanilaiset vanhukset istuivat sanomalehden valokuvassa tekokissat sylissään, ja Siiri ihmetteli, miksi kissojen piti olla robotteja.
”Eivät kai oikeat kissat niin kalliiksi tulisi?”
Mutta Irmalla leikkasi, ja hän alkoi laskea, miten kalliiksi kissojen hoitaminen tulisi, varmasti paljon kalliimmaksi kuin vanhusten. Suomi oli täynnä eläinsuojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia

KissahoitajaKyllä kannattaisi kaikkien hoitoalan päättäjien ja toimijoiden lukea tämä kirja ja sen jälkeen viettää pari päivää palvelutaloasukkaiden kanssa, toinen mokoma pitkäaikaisosastolla ja sen perään viikko kotihoidon työntekijöiden matkassa. Siis päättäjien pitää nimenomaan olla asukkaiden, potilaiden ja rivityöntekijöiden mukana, ei johtoportaan puolen tunnin esittelyaudiensseilla. Kun hallitus juuri päätti laitoshoidon supistamisesta, voisi tutkailla hoidon laatua ja hoitohenkilökunnan koulutusresursseja. Samalla sietää miettiä, miten satsataan palveluasumis- ja kotihoitoon sekä vaikutetaan vanhusten turvattomuuden- ja heittellejätöntunteisiin. Kiitän Lindgreniä siitä, että huumorijännäri kätkee sisälleen karun kannanoton vanhenemisen, sarastamisen ja heikkokuntoisten ihmisarvoisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus