Avainsana-arkisto: Minna Canth

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tietokirja

Minna Canthin päivänä

Tasa-arvon päivänä liputetaan Minna Canthille (1844–1897). Tänään täyttyy hänen syntymästään 170 vuotta. Canth oli varsinainen monitoiminainen ja urien aukoja: kauppias, yksinhuoltaja, monialainen kirjoittaja ja kirjallisen salongin emäntä. Hän puolusti vähäosaisia, puuttui naisen osan epäkohtiin ja taisteli viinapirun vaikutuksia vastaan. Hänelle tärkeät asiat siirtyivät kirjalliseen tuotantoon.

Kuva: V.  Barsokevitsch: Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894

Kirjailija Minna Canth 50-vuotispäivänään 1894. Kuva: V. Barsokevitsch

Canthin näytelmiä esitetään yhä nyky-yhteyksiä ja tuoreita kulmia löytäen, joten kiinnostuen tutkin proosan tarttumapintaa: luin e-kirjana julkaistun kokoelman Lyhyitä kertomuksia (Elisa Kirja 2012). Kertomukset ovat alun perin ilmestyneet pääosin lehdissä 1877–1895.

Canthin kerronnan rytmissä on rattoisaa viipyä. Sanailu ja virkerakenne ovat vanhahtavia –  ei haittaa. Katsantokulmassa on terävyyttä: Canth tarjoaa näkymää henkilöiden tuntemuksiin ja ajattelun tapaan. Canthin kristillinen vakaumus joko kuultaa taustalta tai pomppaa silmille, mikä välistä tuntuu kahlitsevan sanottua. Aikahan on ollut toinen, joten käsitellyt kysymykset ovat osin menneitä. Esimerkiksi kertomus, jossa 17-vuotiaden tyttöjen kauhea, tyrmistystä ja häpeää aiheuttava teko on puikkelehtiminen paljain jaloin Puijon rinteillä, tuntuu tapakulttuurin vuoksi aikansa eläneeltä. Kirjoitusaikana ei tytöille juuri mitään sallittu – ja sitten heräsin: eikä sallita nykyisinkään vielä samaa kuin pojille. Ja on kulttuureja, joissa tytön nilkan paljastaminen voi häpeän lisäksi tietää kuolemaa.

Canth on mestari asettelemaan kontrasteja. On niissä osoittelevuuttakin muttei aina aivan puhkipisteltynä. Usein vastakkainasettelut liittyvät säätyyn tai sukupuoleen tai sekä että. Kertomuksessa ”Laulaja” vastaparina on sairaalle äidilleen omistautunut tytär ja laulajana menestynyt kasvattipoika. Pikaisesti matalassa majassa poikkeava narsistinen laulajamies on oiva eriarvomittari: kelvotonkin mies voi menestyä ja toteuttaa itseään, mutta tytön ja naisen rajat ovat rajatut.

Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan…
Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä…
Minulla sitävastoin aina parhaat numerot…
Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa…
Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, – kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!

Kertomusten naiset osin ainakin näennäisesti hyväksyvät arvot ja normit, joiden puristuksessa he ovat, mutta kyllä Canth soraääntä sekaan päästää. Nykylukija katsoo kertomuksia 2000-luvun emansipoitunein silmin ja lukee teksteistä ehkä jo sellaistakin, mikä ei ole ollut tarkoitus. Vaikkei tasa-arvo ole nyky-Suomessa täydellistä, on tyttöjen ja naisten toimintamahdollisuudet aivan toiset kuin yli 100 vuotta sitten – kiitos Canthin ja vastaavien tiennäyttäjien.

Kiinnostava on kertomus ”Mutta mitäs tapahtui”, sillä sen alaotsikko kertoo, että on kyse tekstivuoropuhelusta: ”Purjeita kuivaamassa” nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon ”Lastuissa”. Kun Volmar-aviomies ystävänsä kanssa on purjehtimassa, minäkertojavaimo tapaa nuoruusihastuksensa Oton, jolta hän saa arvostavaa kohtelua ja tuntumaa aikalaisvirtauksiin:

Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään ollut, hän sitten minulle sanoi jok’ainoan kerran. Itse hän taas ei välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän sanoi.
– Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.
– Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. Otto on akkamainen –

Minäkertoja jää mörököllinsä luo, eli norjalaismestarin näytelmän toimintamallin mukaan ei edetä. Canthin tuntosarvet olivat kohollaan aikansa ilmiöihin, ja intertekstuaalinenkin hän oli – sekään ei siten ole vain aikamme kulttuurikuvioita.

Epätasaisessa Lyhyitä kertomuksia -kokoelmassa on mietittävää, aikansa elänyttä ja yhä kiinnostavaa. Canth pikemminkin tuikkaa tikulla silmään epäkohtia, ei näytä kovin radikaaleja korjausliikkeitä. Kuvattujen naisten ratkaisut ovat yleensä passiivisaggressiivisia ja kohdistuvat heihin itseensä alistumisena, hukuttautumisena tai vetäytymisenä.

Kaiken kaikkiaan oli terveellistä tehdä tämä aikamatka, sillä ajankuva on Canthin kertomuksissa tallennettu tarkasti. Se pelkästään on hyvä syy lukea tänään ja tulevaisuudessa tasa-arvon päivän esikuvaemäntää. Tutki myös muista kirjablogeista, miten Canthiin palataan: Minna-teemaa saattaa löytyä tänään ainakin blogeista Amman lukuhetki, Hemulin kirjahylly, Erjan lukupäiväkirja, Lumiomena, Koko lailla kirjallisestiKirjava kammari ja Kirjainten virrassa. Aamun Hesarissa ilmestynyt Mervi Kantokorven esittely uudesta Minna Canth -elämäkerrasta innostaa lukemaan naisesta lisää.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi  kuvattu.

Mietityttää, miksi 100-vuotisjuhlapostimerkin Minna on puisevan miesmäiseksi kuvattu, kun valokuvissa hän on verevä nainen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus