Avainsana-arkisto: Milla Ollikainen

Verta Vesiraukassa

Olen odottanut Milla Ollikaisen toista dekkaria, sillä viimevuotisessa esikoisessa, Veripailakoissa, on lupaavasti lappalaista paikallisväriä ja kiinnostava poliisipari. Syksyllä ilmestyneessä Vesiraukassa (Like 2014) poliisimies Vuontisjärvi saa mukavasti tilaa ja yhteispeli työpari Kukkosen kanssa lisäsävyjä. Yllätyksekseni tapaan muitakin tuttuja.

Esikoisromaanin etelän hempukat palaavat niin sanotusti rikospaikalle. Häilyväinen Eerika poikavauvoineen ja iltapäivälehden toimittajakaveri Krisse ovat tietynlaisella toiviomatkalla. Isyysasioissa on sotkua, niin on monella muullakin romaanin henkilöllä, ja tähän teemaan liittyvä mutkikkuus luikertelee kaiken kuvatun alla.

Yksi jutun juuri on Eerikan murjoitusherkkyys. Tyttöjen välinen ystävyys ei ole mitään solidaarista hihkuntaa; etenkin Eerika piehtaroi tuskastumiseen asti pahantahtoisissa aatoksissa. Varsinainen dekkarijuoni kytkeytyy sekin tyttökaveruksiin, paikallisiin teineihin. Naispuolisten henkilöiden ystävyyssuhteet näyttävät olevan enemmän tai vähemmän kaunaisia tai omaa etua ajavia.

Veripailakoista Vesiraukkaan edennyt Ollikainen luvalla sanoen hitusen vesittää yllätyksellisyyttä käyttäen tuttuja, hyväksi havaitsemiaan ratkaisuja. Etenemistapa on kakkososassa samansorttinen kuin esikoisessa: vanhat tapahtumat ponnahtavat nykyisyyteen, ja kun ne aktivoituvat, ruumiita siunaantuu. Rakennekin noudattaa esikoisen viitoittamaa tietä, eli Eerikan haahuilua seurataan siinä kuin poliisityötäkin, lisäksi on menneisyyspoikkeamia surmasyihin. Näkki, Vetehinen ja Vesihiisi on Lappi-versiona Vesiraukka, hukkuneen sielu, ja sen sommittelu tarinan sisään sopii hyvin, vaikka onkin kovin tietoinen juonirinnakkainen.

Sen otsalla oli kultainen uistin. Sen mustat hiukset olivat mudan alla, ne ulottuivat jokaiselle rannalle, ne olivat kiertyneet vesikasvien juurien ympärille. Kun Vesiraukka pitkän unensa päätteeksi nosti päätään, muta pilvehti koko järven mitalta.

Juoni ja teksti etenevät sujuvasti, ja murrepuhe viehättää. Vaikka dekkarissa poukkoillaan monen henkilön parissa, langat pysyvät käsissä, ja lopputuloksena on viihdytysjännäri. Pitkittämätön dekkari sopii pyhäpäivän ratoksi, vaikka näin itsenäisyyspäivänä. Ilahduttavaa on se, että tuoreita, vetävästi kirjoittavia kotimaisia naisdekkarikirjailijoita on useita – muita mainitakseni vaikkapa Kati Hiekkapelto, Veera Vala ja Nina Hurma.
Vesiraukka

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Talvilomajännitystä

”Joka tapauksessa murhaaja on ottanut ihan hirveän riskin. Tuntuu uskomattomalta, että siinä tilantheessa ja sillä värkillä pystyy semmosseen tekhoon.”

Ylläksen laskettelukeskuksessa tapahtuu kiireimpään talviloma-aikaan murha, toinenkin. H:n päälle puhuvat poliisit ja ”etelän metian” edustajat selvittävät kilvan rikosta Milla Ollikaisen dekkarissa Veripailakat (Like 2013). Menossa mukana on myös holtittomaan elämänmenoon käänteen kohtaava Stadin friidu.

Ja murha-ase on...

Ja murha-ase on…

Pidän tiiviistä tekstistä ja vuorottelurakenteesta. Henkilöitä on aika paljon, ja muutaman kantilta tarinaa joudutetaan lyhyissä luvuissa. Dialogi ja murresanailu vaikuttavat luontevilta. Kerronnan rytmissä on tehokasta vaihtelevuutta. Sen seurauksena juoni keriytyy ja pysyy kiinnostavana melko pitkään. Loppupuolen viitteellisyys, kiiruhtaminen ja turhan aukkoinen henkilöselvitys latistaa kokonaisvaikutelmaa.

Henkilökuvausherkuttelu jää väläysmäiseksi, ja tuppaa harmittamaan se, että muutama potentiaali hahmo jää tyyppikuvaksi. Särmää olisi etenkin Lapin poliisimiehissä, miksei lappilaisnaisissakin. Ymmärrän, että pääkaupunkilaisnaisten on tarkoitus tuoda kuvaukseen kontrastia, mutta pintapuoliseksi heidän esiintymisensä jää, vaikkakin juoneen heidät näppärästi punotaan.

Veripailakat on aivan lajiinsa sopiva: juonijännitystä syyllisen seulomiseksi. Motiivissa sivutaan menneiden aikojen kalvavaa vaikutusta, ja siihen toivoisi tätä tanakampaa panosta. Koska innostun eniten henkilövetoisista dekkareista, joissa särmikkäät hahmot kasvavat moniulotteisiksi ja tarinan erilaiset tasot limittyvät, innostuksestani jäi hitusen uupumaan. Toivon jatkoa Vuontisjärven ja Vasaran tutkimuksille jänkhämaisemissa nimenomaan niin, että selvittelyissä keskitytään paikallisiin asukkaisiin ja ennen kaivelemattomiin lähihistorian kipukohtiin. Esikoisjännäri viistää vasta pintaa.

PS. Esikoisdekkariin hieman varauksella suhtautuivat ja seuraavaa kiinnostuneesti odottamaan jäivät myös Kirsin kirjanurkka ja Kolmas linja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus