Avainsana-arkisto: Milja Kaunisto

Milja Kaunisto: Luxus

Milja Kauniston Luxusta (Gummerus 2016) edeltänyt Olavi Maununpoika -trilogia herätti keskiajan henkiin kuvaten rehevästi suomalaisen opiskelijanuorukaisen Ranskan vuosia, vähän takapajuisen Turun piispanistuimenkin aluetta. Nyt pysytään Ranskan maalla, vallankumousmellastuksessa 1790-luvun alussa.

Luxuksen tarinan aloittaa pyövelikisälli-Isidoren minämuotoinen osuus, jonka päätähtenä on rahvaan vihaa pakeneva kreivitär Marie. Sitä seuraa Marien lähtötilanteen ja pudotuksen osuus, ja lopussa vuorottelee näiden kahden henkilön käänne tulevaan. Eletään aikoja, jolloin rokonarpinen äpärä ja valkohipiäinen aatelinen voivat kohdata, kun kaikki on menetetty.

Luxus

Luxus ei ole perinteinen rakkausromaani, vaikka asetelma antaisi niin ymmärtää. Kaikkea kyllä annetaan ymmärtää, sillä porttolaympäristöissä pyöritään. Lihan revittelystä enemmänkin puhutaan, vähemmän tiiraillaan tositoimia. Kauniston kaihtelematon kuvailu pääsee kyllä oikeuksiinsa niin bordelli- kuin pyövelikäytäntöjenkin osalta.

Sujuvasti teksti suoltaa siekailemattomuuksia ja päähenkilöihin liittyviä tapahtumia taustanaan vallankumouksen juonitteleva ja verenhimoinen ilmapiiri. Markiisi de Saden ilmestyminen pääjuonijaksi oikein yllyttää, bonuksena luksusbakkanaalit ja vallan hamuaminen.

He nousivat yhtä aikaa seisomaan ja Marie katsoi markiisin loistaviin, mustiin silmiin. ”Nainen, joka on syntynyt kuningaskunnan tuhkista. Nainen, jossa vanhan maailman kunnia ja uuden maailman väkivaltainen syntymä yhdistyvät. Kuin Ranska itse. Murrettu, häväisty, raiskattu, köyhtynyt, nälkäinen, tuskan puhdistama, raunioilta noussut, vapauden tulessa muovattu. Te, kreivitär, olette Marianne.

Minua miellyttää romaanissa se, että kaunopuheiset ja eri lähtökohdista hyveitä peräävät Isidore ja Marie kääntävät takkiaan, erehtyvät ja tarttuvat oljenkorsiin, he muuntuvat. Historiaviihteessä on menoa ja meininkiä, mutta totta toinen puoli – enkä tarkoita nyt useita henkilöitä, joilla on historialliset esikuvansa.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Se on mahdollista vain pelimiehille. Naisia eivät iskulauseet koske. Naiset ovat holhouksen alla, alistettuja ja kaupattuja, hallitsee sitten kuningaskunta tai tasavalta. Se on yksi Luxuksen alateksteistä. Toinen on se, että luksukseen tottunut tavoittelee sitä periaatteitaan venyttäen. Kolmas on se, että vallankäyttö on himoista vahvimpia, joskin muitakin on riittämiin. Neljäs kuvaa rahvaan mahdollisuuksia edetä mitättömiksi, ja massoja viedään kuin pässiä narusta.

Surutta Luxusta olisi voinut supistaa. Poliittishistoriallisen taustoituksen ymmärrän, jotain luentomaisuutta on joukkoon jäänyt. Sukkela dialogi kyllä asemoi henkilöt, siten erilaiset ajattelutavat erottuvat. En ihan imeytynyt henkilöihin, mutta kyllä he kyllin kiinnostavat. Tuntuu, että nyt tarina vasta alkaa: tervetuloa Purppuragiljotiini-sarjan tulevat osat. Miten Marie muuttuu Marianneksi ja pärjää de Saden juonikynsissä tai miten Isidore sivistyneenä puoliverisenä löytää paikkansa luksusta hamuavien käskyläisenä?

– – –
Milja Kaunisto
Luxus
Gummerus 2016
historiaviihderomaani
548 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ainakin näissä blogeissa: Morre erottelee kiinnostavasti kirjasta kolme tasoa, Kirsi pitää faktan, fiktion ja aistien sekoituksesta, Vinttikamarissa vietti lukuaikaa ahmien ja Minna tykkäsi hurjasti.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Milja Kaunisto: Piispansormus

PAPPISMIEHEN KOHTALONVUODET

Milja Kauniston Olavi Maununpoika-trilogia päättyy siihen, mistä alkoikin: Olaus Magnuksen kuolinvuoteelta vuonna 1461. Piispansormus (Gummerus 2015) kuroo kertojapäähenkilön kohtalonvuodet kasaan.

Suomalaisesta 1400-luvun merkkihenkilöstä tiedetyt faktat ovat kerrassaan kiehtovia. Tämä pohjoinen jörrikkä opiskeli Pariisissa, toimi Sorbonnen yliopiston rehtorina, päätyi piispaksi Turkuun ja poukkoili senkin jälkeen Euroopassa kirkollisissa kekkereissä. Ei ihme, että Milja Kauniston mielikuvitusta on ruokkinut tuollainen tapaus. Romaanin lopun tietolaari on vakuuttava: jokaisella keskeisellä romaanihenkilöllä on historiankirjoihin präntätyt taustat. Fabulointitaidosta kertoo se, että kirjailija onnistuu fiktiossa liittämään tosiolevaiset luontevasti toisiinsa. Lisäksi hän pääsee hyödyntämään paikallistuntemustaan Villecomtalin maisemakuvauksissa.

Aiemmissa osissa Synnintekijä ja Kalmantanssi on riemastuttanut rempseä ote sekä uskottava ajan henki ja miljöö. Hekumoivat aktikuvaukset ovat olleet makuuni turhan räikeitä ja tarkoitushakuisia. Kyllä tässäkin osassa petipuuhissa peuhataan, mutta niistä retostellaan säännöstellen ja ne ovat lähinnä päähenkilön kehityskulun kipukohtia. Kielenkäyttö on yhä rehevää. Ylhäisölle puhutaan koukeroisen kaunopuheisesti, vertaisille arkisen ronskisti ja monisanaisesti.Piispansormus

Piispansormus on juonivetoinen, joskin juoni viipyilee Olavin itkiessä ja vatvoessa kohtaloaan. Juoneen sisältyy salaisuuksia ja yllätyksiä, ja omaa lukemistani hitusen himmentää se, että arvailen etenemistä oikeaan osuen. Aiemmat osat tunteville paljastan vain sen, että Olavin ja Miraclen suhde mutkistuu, pahan piispan vaikutus Olaviin ei herkeä ja korkea-arvoinen Jolanda Aragonilainen vaikuttaa tapahtumiin, eikä Orleansin neitsyt – tai kreivi – unohdu.

Miracle on poikkeushenkilö, mutta lihallisuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta hän jää romaanisarjassa lähinnä ideaalihahmoksi. Miracle on teologisen ja maallisen tiedon, älyn ja tunteen symbioosi sekä uraauurtava naisasiamiesnainen. Useamman kerran hämmästelen, mitä hän Olavissa näkee, mutta tutkimattomia ovat sydämen valintojen tiet.

Viimeinen osa tuo kertoja-Olavin sisintä aiempaa syvemmin esille. Poloisen pohjoisen pojan pätemisen tarpeet ovat suurempia kuin älylliset ponnistelut. Olavi on laiskuuteen, rietasteluun ja kaunaisuuteen taipuvainen melankolikko. Hän on ailahteleva, eikä heiluva seksuaali-identiteetti elämää helpota, ei myöskään riivaava syyllisyys. Onhan kyse pappismiehestä siveyslupauksineen. Olavi sössii mahdollisuuksiaan kaikin tavoin, jopa kiristämällä, ja siitä rubiininpunainen piispansormus on symboli ja tuhon todiste. Sanomaa pukkaa naisten ja alempiosaisten asemasta, ja Olavi kokee ainakin hetkellisesti tasavertaisuuden ja uskonsa merkityksellisyyden.

Irrotin sormuksen sormestani. Invicita, Pirunsormus, jonka kantaja kulkee legioonan edellä kylvämässä hävitystä. Pelkkä sormus, Olavi. Se on pelkkä sormus. Tuhon väline olin minä. Jumalan valtakunnassa vallitsee vapaus, sillä valinta on Jumalan lahja. Ja minä olin vihdoin kuullut paimenen hätäisen huudon. Olin vihdoin tuntenut selässäni Jumalan ruoskan sivalluksen.

Piispansormus on rakkausromaani: Olavin suhde isään, Miracleen ja Jumalaan käy läpi laajaa tunneskaalaa, mutta suurin niistä on rakkaus. Romaani on myös kehitys- ja seikkailuromaani, ja tietysti historiallinen romaani. Höynäytettävä ja jopa hävettävän hölmö Olavi lankeaa omiin juoniinsa, ja niiden koukeroissa hän sotkeutuu valtapolitiikkaan, lähinnä tajuamattaan. Hupaisa pisto Kaunistolta on se, että historiakirjojen piispa Olaus Magnuksen meriittilista muuttuu fiktiossa suurelta osin reppanan pelinappulan jallittamiseksi. Erehtyväinen miehentorvelo saa sympatiani, Olavi kypsyy koettelmuksissaan, ja romaanin päätöksessä on kaunista lohdullisuutta. Romaani on nautittavaa ajanvietettä, viihdyttävää historiafiktiota virkistävän rehvakkaasti toteutettuna.
_ _ _

Milja Kaunisto
Piispansormus
Gummerus 2015
468 sivua
historiaviihderomaani
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Villecomtalin nainen – kirjailijatapaaminen

Beatrix oli aina nauttinut tammimetsästä, joka peitti ympäröivän, viljelyskelvottoman maan. Villecomtalia ympäröivät vuoret olivat sen peitossa. Ainoa tapa irrottaa silmänsä metsästä oli katsoa suoraan ylös taivaalle. Puita oli kyllä yritetty harventaa ja istuttaa tilalle juurikasta tai viljaa – turhaan. Punaiset kalliorinteet olivat pengerrettyinäkin liian jyrkkiä, eikä mikään muu kasvanut niillä kuin viiniköynnös.

Maisema on ranskalaisesta kylästä, jossa nykyisin asuu kirjailija Milja Kaunisto. Kuvaus kylläkin sijoittuu vuoteen 1402 ja on Kauniston esikoisromaanista Synnintekijä (2013). Paikkakunta vilahtaa myös tammikuussa ilmestyneessä jatko-osassa Kalmantanssi (2014).

Gummerus ja Blogat järjestivät 30.1. kirjailijatapaamisen, jossa Milja Kaunisto kertoi kirjoittamisesta, kirjoistaan ja inspiroivasta kotikylästään. Kaunisto asuu perheineen keskiaikaisessa luostarirakennuksessa. Metrinpaksuiset kiviseinät ja vanhat kivilattiat takaavat talvella varpaat palelluttavan viileyden. Kellarista lähtee salakäytävä läheiseen kirkkoon ja jo raunioituneeseen linnaan. Ympäristö innoittaa ja antaa fyysisen yhteyden satojen vuosien taa.

Milja Kaunisto

Milja Kaunisto

Romaanisarjan pääosassa on Olavi Maununpoika, joka opiskeli Pariisissa 1420-30 -luvuilla. Tästä Turun piispasta syntyi romaanihenkilö, koska kirjailijaa alkoi kiehtoa Sorbonnen yliopiston rehtoriksikin päätynyt mies, josta tiedetään kovin vähän. Rankana on historiallista tutkimusfaktaa, lihana mehukasta fabulointia. Ensimmäisessä osassa Olavi on kaksikymppinen nuori mies maailmalla ja maailmallisten houkutusten vietävissä. Toisessa osassa meno mutkistuu: Olavi kiedotaan valtajuoniin. Kolmas osa on tekeillä ja kirjailijaa kutkuttavassa vaiheessa.

Olen historiallisten romaanien ystävä, joten oli kiinnostava kuulla kirjoitusprosessista ja kirjailijaa itseään kiehtovista aineksista. Kaunisto osaa puhua mukaansa tempaavasti, värikkäästi ja elävästi – sen lisäksi, että hän kirjoittaa rehevää ja aistivoimaista proosaa.

Sarjan aikana sekä kerronnan tempo että päähenkilö muuttuu ja kehittyy. Kirjailijatapaaminen lisäsi odotuksia kolmanteen osaan. Faktojen perusteella Olavi eteni urallaan ja kulki Roomaa myöten lähettiläänä. Mutta miten käy fiktio-Olavin sieluntilan, sydämen ja sisun? Mitä valta tuo ja vie?

Omistuskirjoitusten aika

Omistuskirjoitusten aika

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Keskiaikaista gender blenderiä

Olavi Maununpojan tarina romaanihenkilönä alkoi viime vuonna Synnintekijällä (blogissani 21.1.2014) ja jatkuu nyt Kalmantanssissa (Gummerus 2014). Milja Kaunisto saa sepitettyä päähenkilönsä 25-vuotiaaksi säntäilijäksi, jonka järkeä lihan himo himmentää. Tosielämän Olaus Magnuksesta on tarkat kirjaukset Sorbonnen yliopiston aikakirjoissa: hän menestyi Pariisissa maisterina ja rehtorina ennen asettumista Suomeen, jossa kuolo hänet korjasi 1460. Romaani-Olavi on hämmentynyt hahmo, joka viihdyttää lukijaa suorasukaisella minäkerronnalla.

Turusta kaikki alkaa ja päättyy. Tuomiokirkossa on Olavi Maununpojan hauta.

Turusta kaikki alkaa ja päättyy. Tuomiokirkossa on Olavi Maununpojan hauta.

Varoitus: seuraa Synnintekijästä juonipaljastus! Romaanisarjan toisen osan pohjana on se, että Olavi-poloinen on hullaantunut ensivisiitillään Ransakassa Miracle-ystäväänsä, ja tuo tuima täyttymätön rakkaus jää korventamaan, lisäksi hiertää puppelipoikakausi piispa Pierren alistamana. Kalmantanssin alussa eräs turkulainen rouva jallittaa Kirkkonummen kirkkoherra-Olavia, joten uusi pako Sorbonnen opinahjoon on oikotie lapsenruokoista. Maisterismiestä johtaa siis enemmän ala- kuin yläpää.

Nainen kykeni julmuuksiin, joihin rehdin ja luottavaisen miehen sai helposti kampitetuksi. Ja siitä kuopasta ei päässytkään enää ylös. Kulautellessani mielihyvin tuota toista pullollistani, kertoilin Poudeculille niitä sun näitä naisen kuopasta.

 Raamatullisen misogynian pönkittäjinä ovat luonnollisesti keskiajan kristinoppineet, joita pappiskaavun peittämä seksuaalisuus riivaa. Toisaalta Olavi törmää toistuvasti sukupuolikeikautuksiin. Hän on rakastunut mieheen, joka onkin nainen, ja tämä miehenä esiintyvä nainen on välkympi kuin salillinen munkkikaapuisia rietastelijoita. Kuolettava synti ja rikos on miehenä esiintyminen, ja itse saatanasta on älykäs tai opinhaluinen nainen. Entä miesmäinen nainen? Poltettavaa noituutta on nainen armeijan kärjessä julistamassa jumalista tehtäväänsä. Vaan onko Lorrainen neito eli Orléansin neitsyt, Jehanna Darc, nainen vai mies? Olavi, onneton suhari, joutuu todistelemaan, että Miracle on mies ja Jehanna jumalinen nainen.

Aloin hitaasti ymmärtää, ettei tehtäväni Lorrainen neidon tyrmässä tulisi olemaan yksinkertainen. Keskustelu neidon kanssa oli kuin väittely Miraclen kanssa. Hän oli aina onnistunut lannistamaan minut sanoilla ja sekoittamaan poloisen pääni, ja niin teki myös tämä vanki. Minulla ei kaiken lisäksi ollut aavistustakaan inkvisiittorin työstä. Guin Inkvisiittorin käsikirjankin olin lukaissut paljonkaan siitä ymmärtämättä. En minä osannut ristikuulustella enkä etsiä merkkejä syyllisyydestä, saati kiduttaa ketään.

 Olavin henkilökuva saa tässä osassa lisäpuhtia. Onhan Olavi aikamoinen ajautuja, ja monesti kovin hidasälyinen, kiristettävissä ja johdateltavissa oleva. Silti vähitellen päädyn olemaan hänen puolellaan. Surkea hahmo, joka välillä äityy mahtailevaan verbaaliryöppyyn, on sekä liikuttava että naurettava. Hän on mitä epätoivoisin romanttisena sankarina, mutta toisaalta pakahduttava rakkausrönsyily on joltisenkin hellyttävää. Hän pistää tilityksissään itsensä, ajatuksensa ja tekonsa alttiiksi. Lämpimästi säälittävä tyyppi!

Kielellinen retostelu on vaisumpaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta runsaana se rullaa. Ihastuttavinta on tosikkomaisuuden puuttuminen. Vaikka nuori Olavi tuntee luissaan ja ytimissään jo katoavaisuuden, ja hautuumaan kuolemakuva koskettaa häntä, kerrontatavassa on pikkupirullinen vire.

Notre Dame, jonka lasimaalauksia Olavi ihailee.

Notre Dame, jonka lasimaalauksia Olavi ihailee.

Juonessa on turhia kankeuksia. Juonitteleva piispa on sävytön arkkipahis, ahne valtavehkeilijä. Miracle on poissaoleva kangastus. Miraclen kuninkaallinen suku ilmaantuu näyttämölle deus ex machina -tyylisesti. Olavilla on pölhön palvelijan asemassa oleva suomalaisseuralainen. Ja niin edelleen. Kerronnallisesti juututaan pitkäksi aikaa Jehanne Darcin tapaukseen ja muihin Ranska-Englanti-sodan ja valtaperimystaistelun mutkiin. Enkä ole aivan vakuuttunut Miraclen äidin tähdittämästä sivujuonteesta tässä ja ensimmäisessä osassa.

Olavi aloittaa ja päättää jorinansa kuolinvuoteellaan vuonna 1460, mutta pääosa tarinasta tapahtuu vuosikymmeniä aiemmin. Vielä jää runsaasti aika-aukkoja Olavin Euroopan reissuille ennen Turun piispan pestiä. Jatkoa siis seurannee. Antaa palaa!

– –
Sain kirjan kustantajalta, luin se e-kirjana (Elisa Kirjat).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Synnin palkka

Milja Kaunisto vie 1400-luvun opintielle romaanissa Synnintekijä (Gummerus 2013). Olaus Magnus eli Olavi Maununpoika on Turun piispan ottopoika ja mahdollinen bastardi. Hurskas nuorimies pääsee yliopisto-oppiin Pariisiin ja maailmallisuuden ryvettämänä löytää reissullaan itsestään Magnus Harhailijan.

Tarina, joka näillä sivuilla minua kertoo, huomaa minut sitkeäksi rustoksi, joka täytyy märehtiä alusta asti, jotta jokainen katkeruuden kovettama jänne murtuisi. Se kertoo, kuinka alussa hairahdus hakee minua, hakee kaukaa, syntyy synnistä ja saastasta, tuhansien peninkulmien päästä isäni talosta jo ennen kuin minä sain alkuni. Syntinen ei kadu tekojaan vaan sikiää ja himoitsee lisää saastaa ja Jumalan armosta synnyttääkin ihmeen.

Näin aloittaa Olavi tarinansa ja jatkaa pariisilaiskortteleista, opiskeluelämästä ja ulkokultaisista pappisoppineista. Käänteentekevä ystävyys opinnoissa erinomaisesti edenneen studiumin, Miracle de Seviéresin kanssa ahmaisee huomiosta ison osan. Synnintekijästä kehkeytyy kasvu- ja rakkauskertomus, josta ei eroottisia jännitteitä puutu.

Vanhan Raamatun kieli, kuvailun runsaus ja virketempo on romaanin iloantia. Kaikenlaisen ravan, lemun ja irstauden kuvailuista löyhähtää lukijan nenään vahvat aistimukset. Visuaalisuuteenkin vetoavaa on: miljöö- ja tilannekuvat tarjoavat tarkkoja raameja tapahtumille. Romaanin rinnakkainen voisi olla 1400-luvun kokkauskirja, niin ahkeraan syömisten ja juomisten makuja ladellaan. Kaunisto saa minut vakuuttumaan, että hän on kaivautunut kuvaamiensa tapojen, aikojen ja paikkojen pohjamutiin.

Romaanissa on kuitenkin epätasaisuutta, joka estää täysin heittäytymästä Olavin matkaan. Rehevästi maalailtuun ronskiin kuvaukseen olisi pitänyt raapaista syvyystaso. Kelpo historiaviihteeseen ylletään, ja välillä meno on kuin keskiaikaisessa Fifty Shades -versiossa, kun salatun, paheellisen himon ja kieltäymyksen hekumointi nostaa asteittain kierroksia. Taustalla havisevat vanhat angelicat, pohjolan-pirhoset ja kaari utriotkin –  enkä epäröi heitellä näitä vertailukohteita, vaikka kertojapäähenkilö on mies. Piipahdus Miraclen äidin nuoruudenseikkailuissa on rönsy esikuvien ytimeen pehmopornopiikein.

Ison kirjan varjo lankeaa Olavin rakkauden päälle. Kuva: Jani Ahti

Ison kirjan varjo lankeaa Olavin rakkauden päälle. Kuva: Jani Ahti

1400-luvulla eletään ankaran kristillisten sääntöjen aikaa – periaatteessa. Rahvas remeltää lihan iloissa avoimesti, aatelistolla on vapautensa ja papisto harjoittaa salahaureutta. Pappisuraan tähtäävä Olavi vaikuttaa alkuunsa olevan ainoa, joka noudattaa siveyslupausta mutta jota jäytää äärimmäisen epäpyhä halu. ”Miten naurettava olin! Rakastin parasta ystävääni. Minä joka en saanut rakastaa edes naista.”

Sukupuolisuus, siihen liittyvä uskonnollinen painolasti ja sukupuolten eriarvoisuus on Synnintekijän pääteema. Naisen osa synnin tyyssijana innoittaa romaanissa vauhkoihin kielikuviin ja väittelyihin, mutta kun mies himoitsee miestä, on syntitaakka kestämätön. Yllätykseksi tarkoitetun käänteen arvasin valitettavasti varhain, vaan Olavin opintoajan loppupuoliskon nujertavaa synnin palkkaa ja taakkaa en ennalta aavistanut.

Olavin seikkailut jatkuvat. Aineksia on: ensimmäisessä osassa ajankuvaa, rouheutta ja kieli-ilotteluakin piisaa. Jospa tulevassa osassa henkilöt ja uskonnolliset ristiriita-asetelmat syvenevät sekä kupeiden taakan huojennuksen päällemaalaus saa valöörivaihtelua.

_ _

Sain kirjan kustantajalta ja luin sen e-kirjana (Elisa Kirjat).

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus