Avainsana-arkisto: Mila Teräs

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet-romaanin (Karisto 2017) loppusanoissa Mila Teräs kertoo, miten taidenäyttely Ateneumissa ravisti kirjailijan selvittämään, kuka oli Helene Schjerfbeck. Minuun taitelija teki lähtemättömän vaikutuksen teininä näkemässäni naistaiteilijanäyttelyssä, ja Helenen katse seurasi minua vuosikausia omakuvajulisteessa, joka roikkui opiskelijaboksini seinällä. Teräksen tekstistä saan selityksen, miksi minusta tuntui siltä, että julisteen nainen seurasi minua silmillään ja tiesi aina minua enemmän.

Monissa omissakuvissani oikea silmä katsoo ulos kehyksistä, mutta vasen silmäni, sydämeni silmä, haavoittuneen lonkan silmä, repeämä verhossa, se katsoo ilman pupillia sisäänpäin ja etsii.

Samaa konstia käytti Modiglian. Se siitä. Nyt on Teräksen sanamaalaaman kirjallisen muotokuvan vuoro.

Pidän romaanin rakenteesta, johon poimitaan taiteilijan elämästä muutamia vuosia ja paikkoja. Niihin saadaan hyvin upotettua Schjerfbeckin elämän tärkeät ihmissuhteet. Äidin oleellisuus ja suhteen ristiriitaisuus välittyvät hyvin, ja herrat Stenman ja Reuter välähtävät väkevinä kokemuksina. Mietinnät rooleista taiteilijana, tyttärenä ja naisena askarruttavat. Eniten minua säväyttää se, miten kirjassa pohditaan mallien sielun siirtämistä siveltimenvetoihin. Se on suorassa suhteessa taiteilijan ilmaisun ekspressiivisyyteen, jossa yhtyvät sanoin ilmaisematon, voima ja herkkyys.

Jäljet on romaani, josta soisin hullaantuvani täysillä. Se on kirja, josta paljon pidän, mutta sen ja minun väliin jää jotain varauksellista. En esimerkiksi löydä perusteluja sille, miksi haudantakainen ystävä tulee Helenen seuraksi viimeisen muotokuvan synnyttämiseen. Etenkin romaanin alkupuoliskosta löydän selittelevyyttä, vaikka taiteilijan näkemyksessä perätään:

Ei kirjoissakaan tarvita jokaista yksityiskohtaa, vaan totuus tulee paremmin esiin vihjeenä.

Totuutta tässä romaanissa etsitään kauneudesta. Siihen pyrkii kuvataiteilija kaikissa valinnoissaan, jotka liittyvät taiteen tekemiseen. Romaanille ominaista on kielellä maalaaminen, joka välillä tehoaa, välillä vaikuttaa yltäkylläiseltä: ajatukset kiertyvät kysymyksille kuin sotkuinen lankavyyhti; tunnetila sota-aikana muistuttaa kaakelinvihreää kauhua; talviyönä valvoessa aamu imee hangelta viimeisenkin sinisen luumumehun. Välistä teksti muistuttaa myös ajatelmakokoelmaa, sillä tärkeitä havaintoja tippuu tekstiin aforismien tapaan.

Mitä pitemmälle romaanissa etenen, sitä paremmin siinä tulee esille uskollisuus schjerfbeckmäiselle ilmaisutavalla: ”Vihje sielusta on todempi kuin realismin illuusio.” Jäljet antaa viitteitä siitä, kuka voisi Helene Schjerfbeck olla. Totuus ei ole oleellinen vaan vaikutelma, ailahdukset taiteilijan kokemuksista. Kirjailija on hyödyntänyt valtavaa lähdemateriaalia niin, että ihmiseen elimellisesti kuuluva salaisuus säilyy.

Olen lukenut Schjerfbeckistä kaikenlaista, myös Rakel Liehun romaanin Helene. Ihan hyvin tilaa on myös Teräksen Helene-näkemykselle. Myös muut taiteilijaromaanit kiinnostavat minua. Schjerfbeckin ohella minulla on toinen aikalaissuosikki, Ellen Thesleff. Hänestä postasin eilen, tai siis Kati Tervon Thesleff-näkemyksestä romaanissa Iltalaulaja.

Jäljet

”Päästää irti, sulkea suunsa ja siirtyä hiljaa paperiin, suurempaa vapautta ei ole.”

– –

Mila Teräs
Jäljet. Romaani Helene Schjerbeckistä
Karisto 2017
taiteilijaromaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja sopii taiteilijaromaanihaasteeseeni.

Taitelijaromaani

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani