Avainsana-arkisto: Mihail Bulgakov

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Klassikkohaaste

klassikkohaaste1Tahtoisin lausua ivanilaisittain luettuani vihdoin Mihail Bulgakovin merkkiteoksen Saatana saapuu Moskovaan:

– Mistä tässä oikein on kysymys, toverit? väitti uusi Ivan vastaan vanhalle, entiselle Ivanille. – Että paholaisella on siinä sormensa pelissä, sen nyt ymmärtää lapsikin. Hän on mitä poikkeuksellisin ja salaperäisin persoona! Mutta sehän juuri kaikkein kiintoisinta onkin!

Iivan, runoilun hylkäävä nuorimies, joutuu mielisairaalaan kohdattuaan 1930-luvun Moskovassa mikä-mikä-todellisuusmaan maagikon Wolandin, siis Kantin kanssa lounastaneen ja Pontius Pilatuksen liepeillä liehuneen Saatanan, joka tietää menneet ja tulevat. Ivan tapaa sairaalassa Mestarin, jonka sieluntila on järkkynyt, koska hänen romaaninsa Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä jäi ilmestymättä, ja vaivaahan Mestaria myös rakkaus Margaretaan. Ja sitten… Antaa olla!

On aivan järjetöntä yrittää tiivistää romaanin tapahtumia. Saatana saapuu Moskovaan ei ole varsinainen juoni- tai henkilöromaani, se on vyöryävä mielikuvituksen vuo, jossa värikäs ja lukuisa henkilöjoukko on mielettömien vaiheiden pyörteissä. Saatana apureineen tuottaa tuhoa ja tulta, ja loimotuksen laitamilla läikkyy Mestarin kirjallisuusasia Margaretoineen.

Hän [kustannustoimittaja] jopa teki minun kannaltani täysin idioottimaisen kysymyksen: kuka minun päähäni oli pannut ajatuksen sepittää romaanin niin omituisesta aiheesta?

Mestari saa tuollaista kuulla romaanikäsikirjoituksestaan, niin sai varmaan Bulgakov omastaan. Romaani julkaistiin vasta 1960-luvun lopulla. Tekeillä se oli toistakymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1940 (ja valmistui vaimon viimeistelemänä), eikä romaani todellakaan vastaa sosialistisen realismin ihanteita. Se on rakenteeltaan ja kerrontatekniikaltaan mitä muodikkain ja nykyaikaisin: aikatasoja ja näkökulmia vaihdellaan, sisäkertomus on vuoropuhelussa kehyskertomuksen kanssa, kaikkitietävä kertoja on itsetietoinen ja kommentoiva, fantasia rikkoo reaalia sekä erilaisia rikoksia ja historiallisen romaanin osia solmiutuu juonenkäänteisiin, vieläpä on mukana romantiikkarippeitä ja kirjallisuusteemaista ironiaa.Saatana 1

Kokonaisuus on remakka ja rajaton. Kesäauringon pehmittämillä aivoillani en ymmärrä viittauksista ja käänteistä murto-osaa. Miksi säveltäjien nimiä käytetään vitsinä (Berlioz, Stravinski ja Rimski)? Pilatus ja Jeesus uskonnottoman Neukkulan romaanikirjailijaa vaivaamassa? Hypnoosi ja hallusinaatiot (vai hallusinogeenit) melskettä selittämässä? Mahtikissa Begemot, rääväsuu ärsyttäjä (nimi tarkoittaa venäjäksi virtahepoa) – jokin alitajunnan touretteoireinen riivaaja vai?

Takakansitekstin mukaan romaani on sapekas satiiri. Sen verran luulen ymmärtäväni, että virastoja, kansalaisia ja tovereita vilisevä uusi kommunistinen yhteiskunta on älytön, ihmiset kyltymättömästi ja harkitsemattomasti omaa etua etsiviä sekä kirjailijat taitoihinsa ja julkaisuilmapiiriin pettyneitä. Päähäni putkahtaa jos jonkinlaisia langanpätkiä, joitain saan solmittua epämääräiseen tolkkuun, paljon lepattaa irrallisena. Antaa lepattaa, luovutan, leijalen mukana kuin Chagalin taulun hahmo – kuin se yksi vuohi.

Nyt hän [Mestari] näytti Margaritasta samannäköiseltä kuin luodessaan kertomusta mitä ei ollut nähnyt mutta minkä ties varmasti tapahtuneen.

Kirjailijat Mestari ja Bulgakov välittävät uskomatonta maailmaa, jota ei ole juuri sellaisena ollut mutta joka on luettuna olemassa. Romaani upottaa arvaamattomuuteen. Minulla leikitellään, ja hetkittäin minut jopa saadaan muka tietämään enemmän kuin henkilöt. Siksi voin naurahdella henkilöiden varomattomille ”piru periköön” -arkitokaisuille, jotka osoittautuvat sanatarkoiksi.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa on huikeita kuvauksia; hurjimpia kierteitä on Saatanan ja apureiden toilailuissa, teatterin maagikkoesityksessä, loihdittujen hahmojen lentomatkoilla ja paholaisen tanssiaisissa. Kun kuvataan suvantoja, niissä on avointa tilaa, kuten

Hän kuuli, miten varpuset rupattelivat hilpeitä ja kiihtyneitä aamutarinoita pienen pihan hopeapajujen ja lehmusten oksilla.

Romaani on alkukielellä nimeltään ”Mestari ja Margareta”, suomennosnimi sen sijaan oikoo itse asiaan. Nimihenkilöillä ei erityistä roolia ole romaanin ensimmäisessä osassa, toisessa sitten he lentelevät siellä sun täällä ja saavuttavat rauhan, johon eivät voi vaikuttaa. Romaanin henkilökuvaus ja rakkausosuus eivät tule minua eritysen liki, olen niin muun mekkalan ja sivujuonteiden vietävänä. Väkevä on kyllä tapa, miten kohtalonomainen suhde syntyy:

– Rakkaus on hypähtänyt eteemme kuin murhaaja, joka putkahtaa maan alta syrjäkujilla. Se yllätti meidät molemmat yhdellä kertaa. Se oli nopea ja äkillinen kuin salama, kuin suomalainen puukko!

Kiitos klassikkohaasteen tuli vihdoin luettua tämä teos, josta riittäisi ammennettavaa usealle lukukerralle. (Ja nyt ymmärrän ehkä myös hieman paremmin viimesyksyisen Kissani Jugoslavia -romaanin ilkeämielistä kattia.) Klassikkolukemani oli kummallinen: siis Bulgakovin (Mihailin vai vaimon?) teos todella selätti minut, en minä sitä. Paljon liiti yli ymmärrykseni, ja yhä kuunsiltaa pitkin valuu käsittämätöntä ainesta, mutta olihan odottamattoman kiehtovaa yrittää taiteilla sen lipeävällä pinnalla.

Kirjabloggaajat julkaisevat tänään sankoin joukoin postauksia aiemmin lukemattomista klassikoista. Haaste on julkistettu ja kootaan Ompun blogissa Reader, why did i marry him?, ja on minullakin siinä sormeni pelissä. Bulgakoviin tarttuivat minun lisäkseni Omppu, Susa ja Minna. Haaste jatkuu: seuraavan klassikkohaasteen postauspäivä on 31.1.2016.

Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.

”Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.”


– – –
Mihail Bulgakov
Saatana saapuu Moskovaan
Master i Margarita, venäjäksi kirjoitettu 1928 – 1940
Suomentanut Ulla-Liisa Heino 1969
WSOY 2005
480 sivua
Sain kirjan WSOY:n oppikirjatoimituksen lahjana 2005 – odotti 10 vuotta lukemista: klassikkohaaste 31.7.2015.
klassikkohaaste2

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus