Avainsana-arkisto: Matti Rönkä

Kierrätysproosaa Röngältä ja Järvelältä

Viime vuosi oli oikea uusioproosan riemuvuosi. Kotimaiset klassikot jatkuvat tai muokkautuvat kokoelmassa Jatkuu!, sadut muuttivat muotoaan kokoelmassa Sadan vuoden unet, ja Toinen tuntematon taittoi Linnan klassikon Tuntematon sotilas naisnäkökulmaan. Esikuva-apajilta ammensivat myös Matti Rönkä ja Jari Järvelä.

kierrätysproosa 2017.jpg

Yyteet

Matti Röngän Yyteet (Gummerus 2017) ponnistaa Tuntemattomasta sotilaasta. Nyt liikutaan nykyajan datailuyritysmaailmassa. Henkilöt ovat tunnistettavia, vaikka nimiä ja sukupuolia on leikkisästi muuteltu. Kertojana toimii sovitteleva Koskela.

Lopputulosta pidän näppäränä. Monet hahmot toimivat mainiosti kierrätettyinä, kuten Koskela, Lammio ja Lehto, myös Rokkaan ja Suen Tassuun siirtyy kunnolla uusvipinää. Vanhala ja Rahikainen hieman nolostuttavat minua, niin yhden piirteen ”tuntemattomina” he pysyvät.

Röngän romaanissa on parodiaa tai satiiria, mutta kokonaisuus keikahtaa minusta pastissin puolella. Toisaalta illuusioton yritysmaailmakuvaus vaikuttaa kyllä uskottavalta. Lopputulos lipsuu lempeäksi: hyvät voittavat, vaikka velvoittavat perinteet edellyttävät reissun olevan paska.

Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelän jännäri Se ken tulee viimeiseksi (Tammi 2017) kierrättää Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (poliittisesti korrekti kirjan uusionimi), ja takakannessa mainitaan myös James Dickeyn Syvä joki. Kymmenen suomalaisluuseria houkutellaan rahapalkinnon toivossa vaeltamaan korsikalainen hengenvaarallinen vuoristoreitti. Ja kuinkas sitten kävikään?

Esikuvat tuntien lukija tietää jo alusta asti, mikä kohtalo henkilöitä kohtaa. Sitä tietysti sopii arvailla, miten ja milloin kullekin. Ehkä siksi, että henkilöistä joutuu pian luopumaan, keneenkään en kiinnity, heistä en saa edes sen vertaa kiinnityskohtia kuin pisimmälle päässyt vaeltaja saa kiinni vaellusreitin jyrkänteiden kielekkeistä.

Ymmärrän toki, että romaani tutkii sitä, mitä kukin on valmis tekemään äärioloissa tai oman henkensä pitimiksi. Järvelän romaanin julmuus ei ole yllätys, sen verran ovat aiemmat hienot kirjat – esimerkiksi Metro-trilogia ja Romeo ja Julia – minua opettaneet. Suoraviivaisuus uutuudessa silti yllättää: henkilöt jatkavat vaellustaan hätkähtämättä matkakumppaneiden kuolemaa. Siinä mielessä kirjan kuvaus näköalattomasta selviytymisvimmasta viiltää.

Kalmojen vaivaton karttuminen tekee minusta kuitenkin epäuskoisen koko romaanin lähtökohdan ja juonen suhteen. Jotain oleellista en nyt tavoita, ehkä luen kirjan turhan tosikkomaisessa mielentilassa. Järvelän vetävä virke ei petä, mutta muuten en tempautunut kirjan kielekkeille.

– –

Matti Rönkä
Yyteet
Gummerus 2017
romaani
251 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Jari Järvelä
Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Matti Rönkä: Eino

Tein mitä voin. En sitä mitä halusin.

Että semmoiset elämänehdot. Monella on. Sellaiset on myös Matti Rönkä luonut Eino-romaanin (Gummerus 2015) nimihenkilölle, yhdeksänkymppiselle sotaveteraanille, vaikeaksi mainitulle puolisolle ja isälle. Aivoverenkiertohäiriö pysäyttää teräsvaarin kartoittamaan elettyä elämää ja sen kärkikokemuksia.

”Tapoitko sinä sodassa monta?” Joonas kysyi.
”Tapoin minä. Muutaman”, Ukki sanoi arkisesti. ”Ei taivaaseen asiaa senkään puolesta. Mutta ei niitä voi joka päivä ajatella. Syntejä. Ne vain pitää kestää. Vaikka peitellä johonkin muuhun touhuun.”

Kohta ei ole enää ketään kertomassa rintamakokemuksista tai sodanjälkeisestä sopeutumisesta. Se on mielestäni yksi Röngän romaanin terä, joka satuttaa minua. Einon tavoin monet hautasivat hirveydet jos jonkinmoiseen touhuun: oli jatkettava elämää, elätettävä perhettä ja rakennettava hyvinvointiyhteiskuntaa. Ei ollut traumaterapiaa tarjolla, vaikka koko kansakunta olisi sitä tarvinnut. Tehtiin, ei puhuttu.Eino 1

Kerrontarakenne toimii Eino-romaanissa hyvin. Eino muistelee mennyttä, paljon sodanjälkeisiä, ja sinnittelee nykyhetkessä tietäen, että hän rimpuilee ajan ja muistin reunalla. Pojanpoika Joonas on elämänvalintojensa alussa lukion ja armeijan jälkeen – samanikäinen kuin sodasta palannut Ukki mutta aivan eri maailmasta ja lähtökohdista. Joonaksella on hyvä yhteys ukkiin ja mennyt kiinnostaa. Siinä välissä heiluu Einon poika ja Joonaksen isä. Vaikeita ovat kontaktit isien ja poikien välillä, niissä on liiallisia odotuksia hämmentämässä aitoa kohtaamista. Käy selväksi se, että lähimmistä ei tarvitse tietää kaikkea.

Eino on miestutkielma. Naisilla on taustamerkitys, vaikka he ovat enimmäkseen kuin hiertäviä kiviä kengässä. Einon ja Kerttu-vaimon suhde on kipeä, ja pidän vähäeleisestä vihjeistöstä, kuten avioliiton odotusten ja toden ristiriidasta ja pingottuneesta asemasodasta. Einon Neukku-rajantakainen seikkailu on kuin rauhan aikaan sopeutumattoman nuoren miehen toiveuni, sellainen köyhän miehen Bond-vaihe ennen ura- ja perhepuurtamista. Myönnän: on se selittävä tekijä Einon loppuelämän suunnalle ja suhteille.

Kovia ovat menneet polvet kokeneet, silti olen aistivinani jonkinsorttista toiveikkuutta. Piehtarointi pahassa riittäköön, ihminen voi vapautua menneistä, synneistäkin, jos haluaa. Ei se yksiselitteistä kuitenkaan ole.

Koskaan ei ole myöhäistä hankkia onnellinen vanhuus.
Onko se liian julmaa katumusta. Sitä pitää miettiä, epäillä.

Rönkä kertoo tiukasti. Kerronta on ekonomista ja selkeää, ja se avaa tekojen lisäksi ajatuksia ja tunteita. Liikutun Einon elämän tilinteosta. Ymmärrän hyvin sen, että sukupolvilta toisille siirtyvät asetelmat, jännitteet ja ilmapiiri. Siksi ei Einoon riitä vain nimihenkilön näkökulma, vaan tarvitaan tuore Joonaksen osuus, vaikkei se kovin syvälle yllä. Ja tarvitaan myös Einon pojan kapea osuus, pärjäävän ja avioliitossaan seesteisen aikuisen miehen, vaikkakin isän varjossa kasvaneen. Einon ehtoo etenee suoraselkäiseen hyväksymiseen: on monia asioita, joita ei voi muuksi muuttaa eikä sanoiksi pukea, mutta niiden kanssa eletään ja kuollaan.

Eino ihastuttaa todenoloisella henkilökuvauksella. Valokuvien rooli menneen dokumentteina viehättää myös. Romaaniin valikoituu jotain elämän varrelta kuvien tapaan. Entisen pysäytys mustavalkoiseen hetkeen sisältää valöörivaihteluita, joista ei voi kaikkea kertoa. Uppoudun elämänmenon albumiin, jonka Rönkä minulle taitavasti avaa.

Eino-romaanin kansi tukee kirjan sisältöä. Saippuakuplilta vaikuttavat valokuvaväläykset ilmentävät hyvin romaanin henkeä: mennyt näyttäytyy hetkittäisinä kuvajaisina koetusta. Joskus kuplia katsoo yksin, välillä joidenkin toisten kanssa, mutta kukin tavallaan nähden, muistaen tai arvaillen, vaikeasti toisten kanssa jakaen.Eino 2
_ _ _
Matti Rönkä
Eino
Gummerus 2015
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
romaani
235 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Myös Kaisa-Reetta ja Hyllytonttu ovat vaikuttuneet Einon kuvauksesta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus