Avainsana-arkisto: Matti Kangaskoski

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Kuvittele tyhjä laatikko, aivan aidosti tyhjä; älä kuvittele
rajoja, unohda äärellisyys, kuvittele äärettömään

laatikkoon itsesi, vain itsesi, älä kuvittele
muotoja, päävärejä ja maisemaa: unohda
linnut, puun oksat,
henkeään latailevat luurangot,
– –

Tästä runokatkelmasta haen ohjeen itselleni, kun luen ja luen ja luen Matti Kangaskosken runokokoelmaa Pääkalloneuvottelut (Teos 2017). Yritän ängetä ulos mukavuusalueeni boxista, silmät täyttyen sanoista, mielleyhtymistä, aukoista, lauseloikista, typografisista poikkeamista, sivunumerohämäyksistä ja paljosta muusta. Aineksia riittää! Päässäni kuuluu monesti naps. Siis jokin napsahtaa tajuntaan tai lyö kunnolla tyhjää.

Pääkalloneuvottelut2

Kirjan fosforiset irtokannet hehkuvat kuin raatokärpäsen siivet, ja kun irrotan ne, saan heti kannesta esille kokoelmaa yhdistävän keskivartalon, sisällysluettelon, joka on runoa sekin. Niin hienoja sisällysselostuksia jokaiseen kokoelman osaan! Takakannen viivakoodiinkin ympätään lause, runoksi muuttuva: ”Tämä voi olla näin”.

Pääkalloneuvottelut

Innostun kokoelman ensimmäisen osan runojutuista, joissa pääkallo ravaa torstaita aamusta iltaan. Voiko torstai olla toivoa täynnä, vaikka elämän sakea sekavuus saattaa vaania pääkalloa? Siis runon puhujaa, minua tai sinua. Kokoelman osien Välineuvottelut riemastuttavat:  muun muassa esimerkin antamisesta runot hakevat monia muotoja.

Kokoelman toisessa osassa seuraan puhujan vaihtumista alaviitteiden avulla. Saan esimerkiksi kaksi katsantoa suhteen (tai olemisen) tilaan. Toisen mukaan:

– –
Suuressa mittakaavassa tämä elämä oli onnellista.
Pienessä mittakaavassa tämä elämä oli ongelmallista.
– –

Jatkan kokoelman lukemista. Runot välillä jolkottavat sivulta toisille apunaan sidesanat, ja niin runoista tulee jatkokertomuksia, ne eivät pysähdy yhteen sivuun tai aukeamaan. Tai sitten kuuluu naps, ja runot taas näyttäytyvät erillisinä. Tai saan selostuksia silmän rakenteesta – tai jotain muuta. Loppuosan runot pistävät pääni kääntymään. Konkreettisesti. Ne typografisesti kiertävät akselin ympäri, ja niin tekevät ”sivunumerotkin”, joiksi kelpaavat erisuuntaiset napsahdukset, naps-sanat.

Pääkallo, laatikko, muodot, rajat, silmä, kukka, äänet, valo, pimeys – kuvia, aineksia, yhdistelmiä. Pisteitä. Vastakohtia ja paradokseja. Paljon tällaista – ja yllättävää. Nautin kokoelman kuvarunsaudesta ja keskeiskuvien toistosta, ja etenkin tykästyn hilpeyteen, tosikkomaisuuden karsimiseen.

– –
Olen elossa, pääkallo huomautti, koska silmä ei ollut täysi
ja kallo jo heijasti ilahteluliikkeitä.
– –

Luen runoja puhujan asemointina itseensä, toisiin ja maailmaan. Siitä pääkallo neuvottelee. Runoissa toistuva laatikko-symboli olkoon minulle maailma ja elämä. Siinä tulee välillä rajat vastaan, välillä se on ääretön.

Jos olen rehellinen (ja olenhan minä), Pääkalloneuvottelut on hämmentävä. Olen ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla, ja kyllä se välillä minua kiusaa. Mutta. Graafinen ilme on hieno, ja kiinnostus Kangaskosken kokoelmaan  pysyy yllä. Se houkuttaa nappaamaan säkeitä, säkeistöjä ja otoksia, joissa on sanomisen ainutlaatuisuutta tai ajatteluani nyrjäyttävää. Esimerkiksi tällaista: tuulen sinuun tai harhaisuus ja ymmärryksen puute ovat lähde, / josta ohimenevän maailman vaikeudet alkavat/ – -. En koe olevani (kirjan kansien lailla) fosforista valoa hohtava välkky, joka näkee tämän kokoelman pääkallon sisään tai erottaa erillisten runojen luurangon, vaan olen onnellinen joistain näkökenttääni osuvista luunpaloista, vaikka tällaisista (sallittakoon runokokonaisuuksien silpominen osia irrottaen):

– –
Nyt kuvittelet että omistat laatikon.
Ääretön tila on nyt kokonaan sinun.
Mitä unelmasi tässä painaa?
– –

– –
kaksi senttiä vasempaan ja elämä olisi toisenlainen?
– –

– –
NAPS

Tule tänne, pimeys, hiilimusta. Ollaan hämäriä yhdessä. Ei meidän tarvitse puhu tästä.

NAPS
– –

Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista Pääkalloneuvotteluihin. En voi lopettaa muuten kuin runon sanoin (ja siitä on otettava kuva, jotta runo-otos olisi autentinen – huomaathan lopun kaksi allekkaista pistettä):

– –
Pääkallonevottelu_katkelma

– –

Matti Kangaskoski
Pääkalloneuvottelut
Graafinen suunnittelu Leena Kangaskoski
Teos 2017
runoja
sivuja naps (tai 102).
Sain kirjan Sinikka Vuolan järjestämissä arpajaisissa kirjabloggaajien tapaamisessa WSOY:llä 5.1.2018.

Pääkalloneuvotteluissa ovat käyneet myös Omppu ja Helmi Kekkonen useiden kriitikoiden ohella.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Puliseva leskimies

Romaanissa on puhuja, ei kertoja. Tuomo Mana on lätissyt tapahtumia pariisilaisessa baarissa sanelukoneeseen, ja sanelut on tekstiksi purkanut poliisimies Malinen. Lähtökohta on se, että nelikymppisen Tuomon Helena-vaimo on kuollut ja mies uskoo murhaan. Helenan menettäminen kalvaa aviomiestä, samoin kauan sitten kadonnut sisko Laura. Matti Kangaskoski upottaa kerronnan sokkeloihin romaanissaan Sydänmarssi (Teos 2014).

Sanelunauhoille vuodatettu pidäkkeetön sisäinen puhe tekee tekstistä assosatiivista ja arvaamatonta. Lukiessa on oltava varuillaan: mitä sanotaan, miten ja ketä uskoa. Onko Malinen litteroinut oikein? Mihin Mana höpinällään tähtää? Virkerakenne säröilee surevan ja sekoilevan mielen tahtiin, ajatukset ovat välillä klimpissä, tapahtumat juoksutetaan usein välimerkeittä, ja runo-ote metaforineen sekoittuu poukkoilevaan tarinointiin.

Ystävien lisäksi paikalla oli joitakin tuntemattomia. Se oli outoa koska hautajaiset eivät olleet julkiset. Helena oli tunnettu tietyissä piireissä siksi ajattelin että sana oli kiertänyt. Myöhemmin järjestettiin julkinen muistotilaisuus mutta en mennyt sinne koska silloin minulla oli jo kiire juosta. Yksi tuntemattomista oli kuolemanenkelini minun tuhoni minun murheeni ja houreeni.

Musta puku oli edelleen päälläni. Se oli niin musta että seuraavaksi tummempi väri olisi saatana.

Etäisyyden ottaminen oli luonteeni mukaista etäisyys on avain koska lähelle ei näe.

Teksti on itsetietoista, välkkyä, ironistakin. Hupaisinta on Manan saneluiden litteroijan Malisen kommentointi, etenkin faktatarkistukset ja hakukonereferoinnit eurooppalaisista hotelleista. Vaan tekstiin väsyy. Kieli- ja viittauskeikarointi aluksi vetoaa, mutta innostukseni hiipuu vähitellen, sillä runovihjeiden ja Petrarcan elämänreittien perässä viuhtominen on todella kaukaa haettua, ja kolmen naisen, Botticellin Kevään sulottariin vertautuvien seireenien, jäynäjuoni on epäuskottava. Mutta niin on tarkoituskin. Enempää en paljasta.Sydänmarssi

Ai, mitä nimikikkailua! Päähenkilökertoja on siis Tuomo Mana – manan majoilla tässä hyöritään. Juoneen liittyy runo, jota ratkomaan Mana värvää runoustutkija Nahkapuron. Parkkiintuneempi pinta mutta hiljaisempi virtaus on tämän runoapurin nimessä verrattuna kirjailija Kangaskosken sukunimeen… (Lievetekstin perusteella Kangaskoski on runoilija ja runoustutkija.) Lisää niminokkeluutta: Helena liittyy antiikin tarustoon, ja Laura kytkeytyy Petrarcaan. Petrarca linkittyy romaanin Petraan, ja Manan mukaan lyöttäytyy eräs Ella, ja Ella-nimen alkuperä on sama kuin Helenan. Numerologiaakin romaanissa viljellään.

Sydänmarssia ei tulla muistamaan uskottavasta juonesta tai piinaavasta jännityksestä, vaan kielen ja kerronnan omintakeisuudesta. Päähenkilöstä ei tarvitse pitää, mutta minulle hän on lopulta tarkoitushakuinen konstruktio, jolle on helppo selitys heppoisin perusteluineen. Huomaan kaipaavani inhimillistä tarttumapintaa, en vain paperista taidonnäytettä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus