Avainsana-arkisto: Linn Ullmann

Linn Ullmann: Rauhattomat

Linn Ullmann kirjoittaa isäsuhteesta, mutta lähes yhtä paljon hän kertoo äidistä, lapsuudesta ja aikuisperheestä kirjassa Rauhattomat (Like 2016). Ullmann onnistuu romaanisoimaan omat kokemuksensa.

Luen kaipuusta, joka näkyy erilaisena joka iässä. En tunne tirkisteleväni, vaan näen avoimesti tyttären, jolla on tarve tulla näkyväksi. Koskettavaa on kodittomuus kahden karismaattisen taiteilijavanhemman ja monien asuntojen välillä, sääntöjen ja säännöttömyyden välissä.

Tosielämä tarjoillaan minulle kerronnallisesti ja rakenteellisesti kaunokirjallisesti. Tekstiin on valittu muistumia ja nauhoitekatkelmia. Kirjailija toistaa ja järjestelee uusiksi. Pidän sinne tänne sahaavasta etenemisestä. Yksi kohta koskettaa eritoten. Siinä kiteytyy se, miten ajan kulku voi vaikuttaa: aika voi hioa rosoja.

Muistan ajatelleeni että olin yksinäinen, hän oli yksinäinen, olimme niin täynnä kaipuuta, joskaan emme toisiamme kohtaan. Nyt en enää ajattele sitä kovin paljon. Nyt ajattelen että kuljimme vierekkäin lumisateessa ja että isä sipaisi poskeani ja osoitti kirkon valtavaa lumipeitteistä kupolia ja sanoi: – Katso, kulta pieni, pian olemme perillä.

Sitaatti kertoo ainoasta joulusta, jonka aikuinen tytär ja isä viettävät yhdessä. Vaikka suhde isään on ollut kautta vuosien epätasa-arvoinen ja etäinen, jää jäljelle ajan siloittama kohtaamisen kokemus. 

Vaikutun siitä, että kerronta ei latistu tulkintoihin, vaan valitut palat puhuvat puolestaan. Siksi pidän kirjan etenemistavasta, joka kiertyy kuin korkkiruuvi ikävään ja luopumiseen. Kertoja noudattaa selvästi isänsä yleisohjetta, tunteilemattomuutta. Siksi siinä on tunteen voimaa. Lisäksi isän vanhenemisen työn konkreettinen kuvaus vakuuttaa. Linnin tekstistä välittyvää kasvuympäristöä voin päivitellä tai jopa surkutella, mutta ei se mitään muuta, sillä siten kertojasta tuli juuri sellainen kuin on. 

rauhattomat



Kirjan erittely tuntuu juuri nyt tarpeettomalta. Elelen liepeillä, liian lähellä, vaikka Ullmanin elämä on todella kaukana omastani, kauempana kuin Fårö on Tampereelta, Oslosta tai New Yorkista. Ullmannilla kesti seitsemän vuotta ennen kuin hän pystyi kirjoittamaan isänsä kuolemasta. Oman isäni kuolemasta ei ole kulunut kuukauttakaan.

Peilaan tekstiin lähivuosia ja -aikoja: isäni muistin katoaminen, sanojen sekoittuminen, kuolema ja hautajaiset. Kun Ullmann huomaa isänsä muistin hapertumisen, hän iskee palleaani: ”Milloin tarkalleen tuona kesänä aloin puhua hänestä imperfektissä?”  Kun Ullman siteeraa isänsä toistamaa raamatunlausetta, se on sama, jota isäni toisti ennen muistisairautta. Kun Ullmann kuvaa isän kirjoittamisen vaivalloisuutta, muistilappuja, sanojen katoamista, tuttujen muuttumista vieraiksi, tyttären tunnistamattomuutta – tunnistan tilanteet ja kivijärkäleinä painavat tunteet. Kun Ullmann kuvaa hautajaisia sumuisena suoritushässäkkänä, tulee mieleen irrallisia yksityiskohtia isäni hautajaisista. Rauhattomat resonoi myös ikävöintiini ja kiitollisuuteeni – ja ohittamattomaan käännökseen elämästä kuolemaan.

Uuden kielen löytäminen vanhan tilalle, vanhan kielen löytäminen uuden tilalle; kun ihmisestä tulee vanha, hyvin vanha, niin kuin isästä oli tullut, se oli itsessään käännöstehtävä – hän aikoi kääntää sen mitä oli sillä mikä oli tuleva.

– –

Linn Ullmann
Rauhattomat. Romaani
Suomentanut Katriina Huttunen
Like 2016
381 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita lukijoita, muun muassa Arja, Leena, Riitta ja Ulla.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus