Avainsana-arkisto: likkalitteratuuri

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Neljissäkymmenissä ja 15-vuotishääpäivän kynnyksellä nainen voi olla tunteissaan tasapainoton siinä kuin rippikoululainen ensi ihastuksensa kanssa. Ainakin Emma on Tiina Piilolan romaanissa Taivaanmerkit (S&S 2016).

Emman apuraha on katkolla, Kalevala-aiheinen väitöskirja ei oikein lähde lentoon, ja sitten kun on lähteäkseen, on liian lennokas. Avioimiehen kanssa ei oikein juttu luista eikä peitto heilu. Mallu-tytär on rakas, mutta jää romaanissa aikalailla varjoon, kun hajamielinen Emma-äiti huimii tutkimus- ja aviohuolissaan, ennen kaikkea itsenetsintäpuuhissa. Romaanin nimi on sanatarkka: päähenkilö etsii avainta onneen monenmoisista hörhösuunnista kuten taivaankappaleiden merkeistä.

Hyvä on. Tämän vielä teen. Kirjoitan: ”Mitä jos riittäisin tällaisena? Juuri näin vajavaisena, hermoherkkänä ja neuroottisena? Ilman henkistä kasvua? Uusia kursseja? Mahan läiskettä ja hengen kohotusta? Jos vain menisin kotiin ja katsoisin telkkarista vaikka Ensitreffit alttarilla? Pelaisin lapsen kanssa vaikka Razzlea tai Maijaa? Laittaisin ruokaa ja pesisin pyykit? Miksi lyödä rintaa ja tömisyttää kantapäitä kun voi vain olla?”

Vaan ei – kurssilta kurssille käy Emman tie. Lukija saa siinä sivussa esimerkkejä monenmoisista henkisen kasvun keinoista.

Taivaanmerkit

Chick lit -henkisesti edetään. Varsinaisista likkakirjoista poiketen ei hamuta uutta lempeä kommelluksineen vaan tempoillaan ja toimitaan tomppelisti vakiintuneessa suhteessa. Vaikeus jakaa kumppanin kanssa ajatuksia, tunteita ja aikaa aiheuttaa genreen kuuluvat väärinkäsitykset ja tunnemyrskyt. Touhottamisen taustalla on vakavia teemoja pitkän suhteen väljähtämisvaarasta sekä lapsuuskokemusten ja äitisuhteen kauaskantoisista seurauksista tunne-elämään.

Kaikkein lähemmäksi päästään luonnollisesti minäkertojaa, jonka horoskooppihurahdusta on kyllä vaikea jakaa puolison tapaan. Aika hauskasti kerronta raottaa Emman tukahduttamia tunteita. Minäkerronta on irtonaista, ja ryöpsähtelevä tyyli sopii tarinaan. Juttua tällä kertojalla riittää, oma ääni erottuu poukkoilevasti aiheesta toiseen rynnäten. Hupsun ja fiksun yhdistelmä toimii mukavasti. Mielenkiintoisesti taiteillaan vaihtoehtoterapioiden naurattavuuden ja niiden apumahdollisuuden rajapinnalla. Toisaalta näytetään älyttömyys ja silti tunnustetaan hyvänolonhetket.

En ole kovin kallellaan maahisiin, vanhojen sielujen vaellukseen tai tähtikarttojen suuntaamiin kohtaloihin. Siksi olen välillä uupua aihepiiriin. Ihan mukavaa hupaa Taivaanmerkit toisaalta tarjoaa. Kyllä aikuisen akateemisen naisen keskeneräisyys hömelöllä kuorrutuksella tuntuu liioiteltunakin mahdolliselta.

– – –

Tiina Piilola
Taivaanmerkit
S&S 2016
romaani, chick lit -henkinen
336 sivua.
Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Veera Vaahtera – likkalittiä

Synkeiden sotakirjojen välissä halusin lukea hömppään kallellaan olevaa kirjallisuutta. Chick lit ei ole lempilajini, mutta jos monipuolinen kirjailija Pauliina Vanhatalo sitä kirjoittaa muun kirjoitustyön vastapainona, voin minä samasta syystä sitä lukea. Vanhatalon tuotannosta Pitkä valotusaika (Tammi 2015) on komea taiteilijaromaani ja Keskivaikea vuosi (S&S 2016) säväyttävän avoin masennuskuvaus – katsastan siis kirjailijan Veera Vaahtera -tyylin.

Veera Vaahtera on Vanhatalon alter ego. Vaahtera-kirjojen kansiliepeissä tekstejä kutsutaan komediallisiksi lemmentarinoiksi. Olen lukenut niistä nyt kaksi ensimmäistä: Onnellisesti eksyksissä (Tammi 2012) ja Rakkautta vahingossa (Tammi 2013).

Kirjojen päähenkilöt ovat kolmikymppisiä akateemisia naisia ja dilemmana on aikuistuminen ja vastuun otto elämästä. Esikois-Vaahterassa yliopistosta valmistuminen takkuaa, toisiaisessa yllätysraskaus laittaa elämän raiteiltaan tai raiteilleen. Kummassakin yksi kariutunut suhde kummittelee mahdollisuutena, mutta tyrkyllä olisi pari potentiaalia romanssia, kunhan vain päähenkilö luottaisi siihen, mitä haluaa.

Veera Vaahtra

Teininä luin Hilja Valtosta ja pari kesää sitten nauroin vedet silmissä viimeisintä Bridget Jonesia. Jane Austenia arvostan tarkkanäköisenä ihmistuntijana. Nämä kolme mainitaan Vaahteran esikuviksi. Ei paha! Terävän huvittuneesti Vaahteran naiset näkevät itsensä ja muut. Vaahtera ei ole ääneen naurattaja, mutta arkisia kommelluksia ja päähenkilön törmäilyjä hän kuvaa hymynkareisen lempeästi.

Huomaan arkirealistina kompastelevani joihinkin realiteetteja uhmaaviin tapahtumakäänteisiin. Pidän hitusen enemmän Onnellisesti eksyksissä -kirjasta, siinä on raikas ote. Hiljavaltosmaisuutta on sattumustouhuilu (okei, kuuluu genreen muutenkin), ehkä myös ensimmäisen romaanin seksittömyys. Huumori on irtonaisempaa kuin Rakkautta, vahingossa -kirjassa, jossa elämäntilanne on peruuttamaton mutta ratkaistava. Jälkimmäisessä on sen sijaan virkistävän reteää raskausajan kuvausta ja äitimyytin purkua.

Pidän tyylistä. Teksti on luistavaa; kömpelöä juonen- tai virkkeenkuljetusta ei tarvitse pelätä. Mukavaa viihdettä siis. Sen lisäksi kirjoissa on omapäisen naisen voimasisus. Naiset pärjäisivät omillaan, mutta tottahan elämää sulostuttavat lemmekkäät suukot ja kaipuu ihojen likistelyyn. Tiivistän tunnelmani Onnellisesti eksyksissä ystävyyssitaattiin:

Ja niinä lyhyinä tuokioina, jolloin nauroimme yhdessä sinä iltana, tunsin vähän aikaa, että olimmekin onnekkaita ja turvassa, että tämä poukkoileva, kummallinen ja arvaamaton elämämme oli kuitenkin piripintaan täynnä vapautta.

– – –
Veera Vaahtera

Onnellisesti eksyksissä
Tammi 2012
komediallinen lemmentarina
272 s.

Rakkautta, vahingossa
Tammi 2013
komediallinen lemmentarina
239 s.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Likkajuttujen äiti

Puhutaan kesäkirjoista. Ne ovat yleensä helppoja, nopealukuisia ja kevytsisältöisiä. Monesti suvilukemistoihin kuuluu jännitystä ja romantiikkaa. Voi kesäkirjana olla myös järkäleitä, jotka ovat jääneet odottamaan loman väljää aikataulua. Omat kesäkirjani ovat olleet kaikkea tätä.

Tämän kesän leppoisimmat lukuhetket ovat syntyneet leudossa kesäiltapäivässä parvekkeen katveessa. Yhden sellaisen lukuhuvituksen vietin Helen Fieldingin viihdytysromaanin seurassa: Bridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013).Bridget Jones

Olen monesti tunnustanut, etten ole likkalitteratuurin ja perinteisen romantiikkagenren ylin ystävä. Se ei kuitenkaan estä silloin tällöin ahmaisemasta lajin edustajia, ihan kurillaan, kokeilumielessä, huvin vuoksi. Taustalla vaikuttavat Mark Darcyn ensimmäisen Bridget-osan avainsanat, jotka joka nainen haluaa kuulla: ”Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet.” Bridgetin kuosi kestää, sillä tämä lajityypin äiti on puettu niin nasevaan kieliasuun, että höpötekstistä riemastuu. Useasti sanailu purskauttaa naurun ja jopa kyynelsilmäisen hohotuksen.

Viihteestä on puhtaasti kyse, vaikka tarinan taustalla on kipeitä asioita: leskeys, pelko yksinäisestä vanhenemisesta, kelpaamattomuudesta ja lasten kasvatusvastuusta. Ilman tätä kääntöpuolta eivät Bridgetin listaukset, törttöilyt, päähänpistot, lapsi- ja lemmenseikkailutilanteet ehkä niin iskisi. Lajityyppiperusta on betoninvarmasti valettu: ystävät, viininlipitys, ulkonäkö, paino-ongelmat, asuvalinnat, ihastumiset, seksi ja toilailut punotaan juonikuvioksi, jossa huumori ja päähenkilölle peukkujen pitäminen voittavat kriittiset äänenpainot. (Kauniit, äveriäät valkoiset menestyjät ne turvallisesti mellastavat palveluskuntineen, huoneistoineen, vahauksineen ja shoppailuineen.)

Uutta hauskutusmateriaalia heruu sosiaalisesta mediasta, jonka höttöytimeen Bridget porautuu. Mutta mehukkainta on se, että likka on sekoileva likka viisikymppisenäkin, lukulasit hukassa ja harmaa juurikasvu pilkottaen. Ikääntymisasiaa tursuaa myös Bridgetin äidin vanhenemisesta ja ystävättärien botoxsoitumisesta mutta eniten riemua revitään Bridgetin elämäntilanteesta: sama kaipuu iholle on reilusti keski-ikäisellä leskiäidillä kuin nuorella heitukalle. Siitä ja naurunpurskauksista pisteet.

Mikä on ollut sinulle kesän huvituskirja?

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Prole- ja nykyaustenilaista

Sarah pani ämpärit ikeeseen, kumartui sen alle, ponnistautui pystyyn ja ajatteli, että oikeuden ja kohtuuden mukaan kenenkään ei pitäisi joutua pesemään muiden likaisia vaatteita. Nuoret neidit saattoivat vallan hyvin teeskennellä olevansa vaatteiden alla sileitä ja umpinaisia kuin alabasteripatsaat, mutta sitten he viskasivat likaiset alusvaatteensa poisvietäviksi ja puhdistettaviksi ja paljastivat olevansa heikkoja, vuotavia ja lävistettyjä olentoja siinä missä kaikki muutkin. Sarah ajatteli, että ehkä he juuri sen takia antoivat käskyjä ompelukehikon takaa tai kirjan yli: Sarah oli hangannut pois heidän hikensä, tahrat ja kuukautisveren ja tiesi siis, etteivät he olleet yhtä yleviä kuin enkelit, eivätkä he siksi voineet katsoa häntä silmiin.

Longbournin talossa on saanut kanteensa otsikkotäsmennyksen Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Helene Bützow, Tammi 2014). Jo Baker on valinnut päähenkilöksi sisäpiika-Sarahin ja traagiseksi sankariksi lakeija-Jamesin, joka Jane Austenin esikuvateoksessa saa yhden maininnan. Muuten romaani myötäilee Ylpeys ja ennakkoluulon tapahtumia loppua lukuun ottamatta.

Jo juttuni alkusitaatti osoittaa, että Bakerin versio on astetta maanläheisempi kuin Austenin. Eritteet, rapa ja raadanta korostuvat, samoin palveluskunnan aseman huteruus herrasväen vallan alla. Vapaa-aikaa tai viihdykkeitä ei ole, palveltavaa kyllä. Alakerran väki näyttäytyy hoksaavana ja tuntevana väkenä, talon sieluna. Sarahiin ladataan hitunen kapinaa ja aseman epäreiluuden analysointia. Vaihtoehtoja alaluokan suunnan muutokselle ei juuri ole nöyryyden ja alamaisuuden ikeessä.

Kersti Juvan upea Austen-suomennos ilmestyi viime syksynä, eli siitä voi tarkistaa tarkkaa ja säälimätöntäkin säätykuvausta. Tämä käänteinen kuvaus on itsessään oivallus, se onnistuu mainiosti, vaikkei Bakerin versio maailmankirjallisuuteen jää toisin kuin lähtökohtansa. Baker säilyttää paljon austenilaisuutta: havainnointi sekä henkilöiden ja heidän asemansa asettelu on terävää, samoin mukana on romanssiin liittyvää järjen ja tunteen kamppailua.

Pysyn pitkin lukumatkaa uteliaana sen suhteen, miten esikuvateos rinnastuu nyt kerrottuun: hyvin se punoutuu Sarahin, Hillin ja muiden alakerran väen vaiheisiin. Bennettien perheenjäsenten luonteita kuvaillaan alkuperämalliin sopien. Varjoon jäänyt Mary nähdään aiempaa tarkemmin, pömpöösille Collinsille annetaan armoa, ja Wickham on entistä ällöttävämpi. Herra Bennetin menneisyydestä kaivetaan uusi ulottuvuus. Mutta vallasväki sikseen, tarina on Sarahin – näkymätön ja äänetön kylmänkyhmyistä kärsivä nuori nainen ja hänen kaltaisensa tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Hyvä niin, vaihteeksi.Longbournen talossa

Kun Jo Baker uppoutuu Austenin aikaan, vie Kim Izzo nykyisyyteen hupailussa Avioliitto Jane Austenin tapaan (suom. Sari Luhtanen, Schilds & Söderströms 2014). Päähenkilö Kate menettää rahansa ja saa potkut työstä, kuten moni muukin 2000-luvun alun lamakaudella. Hän saa freelancer-mahdollisuuden:

”Kerrataanpa tämä vielä. Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä, miten nelikymppisenä löydetään rikas aviomies, opas naisille, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut sen jälkeen, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin?”
”Sinä saat siihen modernin näkökulman. Naiset kahdestakymmenenestä viiteenkymmeneen hullaantuvat siihen”, Jennifer sanoi varmaan sävyyn.
”Kai sinä tiedät, että Jane Austen ei koskaan mennyt naimisiin?” Minä laukaisin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Kate on avioliittomarkkinoilla nelikymppinen potentiaali uraihminen, ei fanittamansa kirjallisuuden myöhäisteini herraskartanoneito. Tämä ja aikahyppy tuovat yritykseen muikeutta. Valitettavasti meno alkaa muuttua todella noloksi: ikäneito-Katen miehenmetsästys on typerää ja pitkitettyä, sitten vielä juoneen astutetaan ilmeinen Darcy-hahmo ja raha/rakkaus-dilemma kovin ilmeisesti. Juuri ja juuri siedän teelmän kesähuttuna – en oikein ole chiklit-tyyppiä.

Bakerin romaanin joka luku aloitetaan Ylpeys ja ennakkoluulo -sitaatilla, ja Izzo aloittaa luvut sopivin Austen-lainauksin. Austen-fanituksesta sattuu kertomaan uusin Gloria-lehti (heinäkuu 2014), jossa mainitaan suositut esikuvaa mukailevat romaanit, teemanmukainen tavarasälä, tapahtumat ja blogit. Juuri ilmestynyt Heta Pyrhösen tietokirja Jane Austen aikalaisemme (Atena 2014) osuu sekin hyvään buumiin. Artikkelissa ennustetaan, että Austenin kuoleman 200-vuotisjuhlan jälkeen 2017 innostus laantuu. Tokkopa. Ne aidot oikeat austenit viehättävät polvesta toiseen, nämä replikantit unohtuvat.Avioliitto Jane Austenin tapaan

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lemmen vaara

Minä olen Iiris Lempivaara, ja minulla on levoton mutta painava sydän. Minun elämäni on alkanut kolme kertaa.

Suoraan asiaan menevä alku imaisee Riikka Pulkkisen kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Iiris on yksi hukkuva rukka, kun seitsenvuotinen suhde kariutuu. On ollut elämä sitä ennen ja sen aikana, mutta mitä tulee sen jälkeen? Sitä kirjassa revitellään pakinamaisesti. Kummallisia kohtaamisia ja Iiriksen päähäntunkemia kuvataan eloisasti, ja lukijaa naurattaa.Iiris Lempivaaran...

Olin etukäteen hieman skeptinen kirjaa kohtaan. Teksti on alun perin ilmestynyt pätkinä Kauneus & Terveys -lehdessä, joten epäilin koontia hajanaiseksi rahastusrykäisyksi. Lisäksi Raja-romaanin jälkeen kirjailijan kielitaiturointi on äitynyt kikkailevaksi tunnelmoinniksi. Mahtavaa, ennakkoluulot lensivät romukoppaan!

Pulkkinen on kirjoittanut rennon ja hauskan voimakirjan kolmikymppisille naisille siten, että se sopii luettavaksi teineistä mummoille. Kieli on letkeää, virkkeet rytmikkäitä ja sanailu näppärää. Kaukana on taiturinäyttövyörytys, nyt yhdistyvät mukavasti kepeä ja kipeä. Itsensä ja onnen löytäminen sekä ystävyys ovat yhtä tärkeitä kuin hyvä seksi, pitsa, jäätelö, suklaa, kellohelma ja korkokengät – tai niitä kaikkia on hyvä olla.

Itsekeskeisen Iiriksen kaverina ei välttämättä saa vastavuoroisuutta; sellainen voi olla tämä privaatissa psykologian maisteri, kuten kuka muu tahansakin. Rakas Elina-ystävä, sisko perheineen, ex-poikaystävä ja naapurin 85-vuotias Marja-Liisa ovat Iiriksen kaikukoppia: heille voi huutaa tai huokaista, ja tukijoukko vastaa joko myötäillen tai näyttäen kasvun paikat. Lisäksi elämänohjeita voi poimia niin Kauniista ja rohkeista kuin Bonoon hurahtaneelta gynekologiltakin. Mutta tosipaikan tullen ystävä sanoo suoraan:

Elina oli saanut minut lauseillaan mykäksi. Olin hiljaa. Hän sen sijaan jatkoi:
– Kyllä sinä osaat rakastaa, Iiris Lempivaara. Mutta miksi sinä löydät miehistä vain virheitä? Kaljuponnari, Mallinukke, Mielipuoi Foucault, miksi niitä kaikkia pitää pilkata? Kyllä, niillä on usein vääränlaiset kengät, vääriä mielipiteitä, vääränlaiset hiukset ja leivänmuruja leukapielissä, mutta niin on sinullakin, ja minulla – -.

Peiliä näytetään vinosti ihmistyypille, joka vatvoo itseään itseensä käpertyen ja sokeutuen ja joka jokaisen potentiaalin kumppanin nähtyään kuvittelee yhteisen tulevaisuuden lasten nimiä myöten. Epärealistiset onnenodotukset estävät onnen.

Ei Iiris-kirja kuolemattomien suomalaiskirjojen kärkeen kapua, mutta ilolla sitä lukee. Ihastuttavasti siinä nähdään iästä riippumaton ihmisen ikävä, perille pääsyn ja perillä olemisen vaikeus ja haikeus, murkkujen hauraus ja mummojen elämänkokemus. Kirja on hurmaavan irtonainen ja letkeä, eikä se ota itseään vakavasti, mikä jättää lukijallekin vapautuneen olon. Silti kirja antaa oivia opetuksia onnen karikkoisille poluille, jos ei kovin omaperäisiä, niin tosia: riitä itse itsellesi, se on riittävän hyvä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Parinhakukomedia

Vaimotesti

Selvitin jokseenkin yksityiskohtaisesti Vaimoprojektin idean, mukaan lukien Genen suorittaman arvostelun sekä treffipalveluiden parissa suoritetun kenttätutkimuksen. Sain selostukseni loppuun syödessämme pitsan viimeiset viipaleet. Rosie ei ollut oikeastaan esittänyt ainuttakaan kysymystä, ellei lukuun otettu ”Kiesus soikoon” ja ”Voihan vittu” -tyyppisiä huudahduksia.
”No niin”, Rosie sanoi. ”Onko se edelleen käynnissä. Vaimoprojekti?”
Selitin, että projekti oli yhä teknisesti aktiivinen, mutta soveliaiden kandidaattien puutteen vuoksi se ei ollut edistynyt lainkaan
.

Minäkertoja on Don, nelikymppinen geenitutkija, ja Gene on hänen parinhakuprosessiin sotkeutuva häntäheikkityyppinen ystävänsä. Don on laatinut vaimonetsinnän avuksi testin, tutkimuskaavakkeen ja tiukat valintakriteerit, ja tämän epätoivoisen touhun yhteydessä hän tutustuu täysin valintaehtoihin sopimattomaan Rosieen. Kuinka mahtaa vaimoprojektissa käydä, kun romanttisen komedian alkuperäisnimi on The Rosie Project, suomeksi Greame Simsionin romanssi on Vaimotesti (suom. Inka Parpola, Otava 2014)?

Romaanin juju on minäkertojassa. Projektien, aikataulujen ja kaikenmoisten kontrollointien avulla nörttitutkija selviää juuri ja juuri arjesta. Don on looginen, strukturoiva ja erittäin älykäs: supermuisti auttaa häntä monissa mutkikkaissa tilanteissa. Huikea hetki on esimerkiksi menestys coctailsekottajana (Don luki juomaoppaan ennen illan pestiään). Autismin kirjoon viittaaminen auttaa ymmärtämään, minkätyyppinen hemmo hän on silloin, kun vuorovaikutustilanteissa tulisi lukea sanattomia viestejä ja ilmapiiriä.

Koska kertojan ongelmana ovat sosiaaliset tilanteet, hän tutkii ja analysoi niitä teoriassa ja koittaa selviytyä käytännössä. Lopputuloksena on katastrofi. Epäonnisista tilanteista irtoaa huumoria, mutta on monia hetkiä, joissa liikuttaa Donin rakentama panssari pettymysten suojaksi. Romaanin kokonaistunnelma on kuitenkin hilpeä ja toiveikas.

Hauskinta romaanissa on se, miten se paljastaa ihmisten kummia toimintakuvioita, kun niitä katsellaan sosiaalisen ufon silmin. Lisäksi minua huvittaa se, miten chick lit soljuu miehen kirjoittamana ja miespäähenkilön silmin. Onko tämä äijäproosaa, kun juonilankana on likkalitteratuurinen ”sen oikean” etsintä, mutta pääosassa on (kylläkin jopa romanttiseksi sankariksi yltävä) urpo? Tietysti kömpelyydet muuttuvat hellyttäviksi ja sympaattisiksi, koska päähenkilö on selvä Asperger-aikuinen. Tuoreutta lajityyppiin tarjoaa päähenkilön tunnetunnistusongelma, vaikka muuten edetään romanssikäsikirjoituksen mukaan.

Vaimotesti on viehättävää viihdettä, hyväntuulista ja vikkelästi kerrottua. Romaani on nykyaikaan sovitettu kirjallinen screwball-komedia. Pääosissa voisivat olla 2000-luvulle siirretyt Gary Grant ja Kathrine Hepburn: ensi silmäyksellä toisilleen sopimattomat (= toisiaan täydentävät) yksilöt törmäävät tilanteisiin ja toisiinsa, sanailevat älykkäästi ja leikkisästi, ja ohittavat ilmeisen ihastuksen, kunnes sen sitten eriaikaisesti, vaan kovin suloisesti tajuavat.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Maistiaisia likoille

murusiaMakustelen Sari Luhtasen Murusia (Tammi 2013). Se kertoo kolmikymppisistä lapsuudenystävistä. Emmi on androgyyni, vaatimaton kotitalousopettaja. Lili on hemaiseva kotirouva, joka on tottunut kukoistamaan keskipisteenä. Yhden kesän aikana kaikki muuttuu.

Likkalitteratuuri ei näköjään millään saa minua syttymään. Viihteellisyys ei minua hirvitä. Luhtasen kerrontakin on luistavaa lajissaan. En vain osaa suhtautua huolettomasti ennalta arvattaviin juonenkäänteisiin ja asetelmallisiin tapahtuma- ja kehityskulkukattauksiin. Henkilökuvaus viistää vain pintaa, vaikka päähenkilöiden mielenliikkeitä vaivataan taikinan lailla.Tunnen itseni toivottoman tosikoksi. Toisaalta sympatiseeraan kyllä lajityypin kuvaamaa naisvoimaantumista. Aikuisuutta tapailevat nuorehkot naiset rohkaistuvat, repäisevät ja ratkaisevat.

Satuiluperinteestä ponnistetaan: on mukaillut arkkityypit ja on esteitä, jotka päähenkilöt voittavat. Laahustava, halattiasuinen Emmi kuoriutuu näpsäkän näköiseksi, suosituksi ruokablogistiksi, jonka ”hyvä haltia” johdattaa uusille urille. Liliä koetellaan, mutta hänkin päätyy onnelliseen yllätysratkaisuun. Miehet ja lempi ovat tärkeitä, mutta könsikkäät jäävät kuitenkin välipaloiksi. Lapsuudenystävyydessä on tarinan sokeri, suola ja hapokkuus. Naisten välinen ystävyys sekä itsensä etsiminen ja toteutus on pääasia. Sinänsä virkistävää ja riemukasta.

Trendit sipaistaan näppärästi näytille. Sisustaminen, retroastiat, kotoilu ja tuunailu mainitaan, bloggaaminen persoonallisen ilmaisun ilmentäjänä on esillä, lähi- ja luomuruoka sekä kulinaarinen kokkailu ravintolapäivineen ovat tapahtumaydintä. Nälkäisenä ei tätä kirjaa kannata lukea. Ruoka on kantava teema lukujen nimissä sekä henkilöitä yhdistämässä ja erottamassa. Murusiksi hapertuu moni asia, mutta mahtavia ateriakokonaisuuksiakin syntyy. Makujen sinfoniaa toisille, minulle taisi jäädä tiskit. Enkä santsaa hetimiten tätä lajia, pieni paasto on paikallaan.

PS. Varsinaisia makunautintoja kannattaa katsastaa ruokablogista Omenaminttu: siellä on tarjolla silmänruokaa ja maukkaita reseptivaihtoehtoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Murremöröt ja tunnehäröt

avioliittosimulaattoriAino on karjalanmurteinen, Jussi ja Jussin mörkömäinen kotimiesväki varsinaissuomen puhujia. Maajussin morsian on kotimaisella kulttuurien kohtaamisen kesäleirillä, tositarkoituksella. Sitä saamme seurata Veera Niemisen romaanissa Avioliittosimulaattori (Tammi 2013).

”Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.”

Jos haluaa lajileimoja lätkiä, kyllä Niemisen esikoisteos likkalitteratuurin puolelle menee. Minäkertoja raportoi suorasanaisesti pikarakastumisesta ja äkkilähdöstä miniäkokelaaksi tois puol valtakuntaa. Kerronta on reipasta, päiväkirjamaisesti jutustelevaa. Asiat ilmaistaan ilman erikoisia kommervenkkejä. Nyt ei tavoitella metaforisia pinnanalaisuuksia.

Kepeä ote vie juonta eteenpäin. Suurimpia kriisejä ovat anoppivainaan mainitseminen ja murreymmärtämisvaikeudet. Vaikka päähenkilö vaikuttaa rempseältä ja suulaalta tapaukselta, meinaavat puhumattomat mörököllit hermostuttaa hänet.

”Haluaisin kietoutua Jussiin kokonaan niin kuin torkkupeittoon. Tämä kuulostaa muuten kornilta. Tämä tila, johon Jussi minut ajaa, on imelän korni. Haluasin olla Jussin taskussa kuin kengurunpoikanen emonsa taskussa.”

Perusrakkausromaanista Avioliittosimulaattori poikkeaa siinä, että lukijaa ei pistetä jännittämään, miten lemmenparin käy. Tuore tunne heilahtelee, vaan ei horju. Suhteen kelailu on liikuttavan naiivia, kuten lemmenhuumassa tuppaa olemaan.

Sujuvaa, kyllä. Viihdyttävää, kyllä. Miellyttävästi ja kiltisti kuvattua, kyllä. Kekseliästä kerrontaa, ei. Ajatuksen ja tunteen kosketusta, ei. Koska heimoerotkaan eivät riitä minua riittävästi riemastuttamaan, kokonaisuudesta kehkeytyy yllätyksetön. Olen ilmeisen väärää kohderyhmää (varsinaissuomalainen vaikeneminenkin on jokapäiväisestä arjesta tuttua). HS:n esikoispalkintoehdokasjoukkoon olisin minä valinnut jonkun toisen teoksen. Olkoon, olen tosikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kaksi kirjaa Kabulin tienoilta

Khaled Hosseinin romaanissa Ja vuoret kaikuivat (suom. Katariina Kaila, Otava 2013) on veri vettä sakeampaa. Usean vuosikymmenen ja henkilön voimin sille saadaan vahvistus.

Kirjassa pyörähdetään Kabulin ympäristössä, lisäksi Yhdysvallat, Ranska ja Kreikka ovat tapahtumapaikkoina. Monet kirjan henkilöt liittyvät vain löyhästi päätarinaan, mutta heidän kauttaan oiotaan mutkia ja tehdään matkoja ihmisenä olemiseen. Kerronnan juju onkin juuri tässä: eri henkilöt aivan erilaisista näkökulmista kertovat eri tilanteista, jotka jollain tapaa viistävät päätarinaa. Se tekee kokonaisuudesta kerroksellisen. Ytimenä on köyhä afgaaniperhe, joka on kotoisin Kabulin takaisesta kyläpahasesta.

Välillä kerronta hapuilee, sievisteleekin. Vaikka kertojat vaihtuvat, sävy ja ilmaisutapa säilyvät turhan samanlaisina. Lomassa on hienoja kerrontakohtia, eräskin laatikkokameran kuvaustilanne. Loppua kohden mukaan ujuttautuu kiinnittäviä kohtaloita ja koskettavuutta. Monesti henkilöt ohittavat onnensa, ymmärrys herää liian myöhään tai tahtoa puuttuu. Joillakin puuttuvat palaset loksahtavat vapauttavasti paikoilleen.

Ja vuoret kaikuivat on lukuromaani ihmisistä. Siitä puuttuu oivaltavasti taleban-kauhujen ja väkivallan revittely: ne ovat hiljaa humisevana taustana. Pia Heikkilän kirjassa Operaatio Lipstick (Otava 2013) sen sijaan kranaatit rätisevät Kabulin ja afgaanivuoristojen maisemissa.

Heikkilän kirja on likkalitteratuuria sotakirjeenvaihtajien, turvallisuuspalveluiden ja sotilaiden Kabulista länsimaisesta viihdevinkkelistä tihrustaen. Aineksista olisi voinut syntyä omaperäinen ja verevä ajanvieteteos, mutta juoni on ennustettava ja kökkö, henkilöt ohuita tyyppejä.

Kirjailijalla on kaikki edellytykset kuvata tuntemaansa maailmaa, mutta hän on päätynyt häpeämättömään huttuun naistoimittajan miehenmetsästyksestä, johon liittyen valitaan huolella asuja illallisille ja juonitellaan skuuppeja. Toivottavasti Heikkilä tämän aloituksen jälkeen sarjaa jatkaessaan heruttaa kunnolla sota-alue- ja mediatuntemustaan ja antaa päähenkilön repäistä siten, että Anna-toimittajasta kasvaa aikuisten oikeasti ammattitaitoinen, kokeva, tunteva, raisu, selviytyvä seikkailija.

(Kirjat ovat kustantajan arvostelukappaleita.)

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus