Avainsana-arkisto: Lena Dunham

Sellainen tyttö

Lena Dunham on häkellyttävä tekijä. Hän on HBO:n kerrassaan jäljittelemättömän Girls-sarjan tuottaja, käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanäyttelijä. Multitalentti on kaiken filmaus- ja julkisuushässäkän ohella kirjoittanut kirjan Sellainen tyttö (suom. Lotta Sonninen, Otava 2014). Sen alaotsikko on Nuoren naisen ”opetuksia”.

Sellainen tyttö on jonkinsorttinen elämäkerrallinen kasvukertomus ja tunnustusteos. Se on peittelemätön ja siekailematon. Lisäksi se avoimesti herättää hetkittäin epäilyksiä todenperäisyydestä: kertojalle on tavallista, että eri kerroilla sama tapaus voi purskahtaa ulos eri tavoin. Totuus ei ole oleellista vaan sen rento ilmaisu- ja tulkintatapa.Sellainen tyttö

Lena Dunham on jenkkiläisen liberaalin, räiskyvän ja rakastavan taiteilijaperheen ilmaisuvimmainen tytär, jonka alku-ura on jättimenestykseksi havaittu. Hän on sekoitus räyhähenkeä ja perhetyttöä. Kyllä, hän on tähti; ja kyllä, hän on ironinen, fiksu, sinnikäs, avoin, epätoivoinen, rohkea, rikkonainen ja sekoileva.

Pääosin kirjassa on hilpeä vire ja teksti liitää. Silti kerrotut omituisuudet kipuilevat. Dunham on myöhempien aikojen tyttö-woody-allen, joka kiepauttaa neuroosit taiteeksi – tai ainakin julkisiksi. Vetäviä kohtia löytyy perheestä, romansseista, pelkoahdingosta ja terapiakierteestä – muutaman mainitakseni. Se ei ole minun eikä Kirjava kammari -blogin Karoliinankaan mielestä kiusaannuttavan paljastelevaa.

Aika eri ilmapiirissä liikutaan kuin muinoin nuoruuteni Uma Aaltosen murkkuopaskirjoissa. Kirjan lupaamia ”opetuksia” on omakohtaisissa anekdooteissa, suorina (hupi)listoina ja tokaisuina. Koko Dunham-hahmo on opetus: usko omaan tekemiseen riittää – olet mitä olet.

Minä en ole seksuaalineuvoja, psykologi enkä ravitsemusterapeutti. En ole kolmen lapsen äiti enkä menestyneen alusvaateketjun omistaja. Mutta minä olen tyttö joka taistelee saadakseen kaiken, ja tässä tulee ketju karuja kertomuksia tuon taistelun eturintamalta.

Huvitun ja huokailen. Tiedän, tiedän: tyttöyteni on ollut tiensä päässä jo aikoja sitten, en ole kohderyhmää. Omanapaisuus ja kyvyttömyys salaisuuksiin Girls-hahmon tapaan on toki rasittavuuksiin asti apposen auki, vaan paljasteluun sujahtaa raikastavaa perspektiiviä, välillä sarkasmia. Ihastelen Dunhamin kepeyttä, terävyyttä ja vilpittömyystuntua. Myönnän harppovani väsyttäviä selostuksia ruokapäiväkirjoista tai sähköposteista. Täyden tunnustuksen annan kokonaistaideteos Lena Dunhamille, ja toivon jatkuvuutta omaperäiselle medialuonnille.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Tytöt, tytöt!

Sinkkuelämää on seuraavaan verrattuna silkkaa stylistipipertelyä, shoppailua ja pintasepittelyä. Alkuun ajattelin, että Girls-sarja on sen pikkusisko (HBO, 1. tuotantokausi 2012, 2. tuotantokausi 2013). Ei lainkaan. Inspiraatio on mahdollisesti syttynyt neljän varttuneen sinkkunaisen Nykki-kuvauksesta, mutta Girlsin neljä parikymppistä likkaa laittaa rujosti haisemaan, kun puolestaan sliipatut Sinkkuelämä-naiset vienosti tuoksuttelevat.

Lena Dunhamin käsikirjoitus on häpeilemätöntä revittelyä opinnot päättäneiden nuorten naisten haahuilusta sekalaisissa pätkätöissä ja -suhteissa. Pyrkimykset, biletys, hengailu ja työpistäytymiset etenevät yhtenä sekasotkuna. Häälyvä identiteetti ja jotenkin tunnistettavan minuuden etsintä on taustana, pinnassa on vaihtelevaa puuhastelua, suorasukaista seksiä ja paljon puhetta. Kyllä onnellistavaa parisuhdettakin haetaan, vaan sen kanssa suhataan siinä sivussa. Kaikki inhimillinen on sallittua – paitsi ehkä vehtaaminen kaverin entisen homopoikaystävän kanssa.

Sarjan suola on siinä, että jaksot ovat täysin ennakoimattomia ja jopa osin juonettomia. Päähenkilöiden elon jatkumoa kyllä kuvataan, mutta joka jakso on omaehtoista touhuamista. Välillä on katsojana kaamean myötähäpeän vallassa, toistuvasti tulee yllätetyksi, tyrmistyneenä seuraa intiimejä paljastuksia, välillä naurattaa ja jopa liikuttaa. Nuorten aikuisten elämä epävarman tulevaisuuden edessä on tempoilua. Elämä on.

Sarja kertoo rutkasti tyttöjen välisestä ystävyydestä, jossa on läheisyyttä ja ristiriitoja, kateutta ja kannustusta. Kaikki tytöt ovat hyvin erilaisia, mutta jokainen on jollain tavoin vinksahtanut ja usein piinallisen itsekeskeinen. Silti he saavat yhteyden toisiinsa, riitelevät, syyttelevät, piikittelevät, sopivat, antavat suoraa palautetta, tsemppaavat ja taas sopivat.

Käsikirjoittaja Lena Dunham esittää päähenkilöä, Hannahia. Hän on lähes kestämättömän narsistinen touhottaja ja sellaisena valloittava. En kyllä haluasi Hannahin kämppikseksi, naapuriksi tai työkaveriksi. Näin ruudun takaa hänen pitelemättömyyttän seuraa ällistyneenä. Roiman tunnustuksen annan hänelle kauneuskäsityksen laventamisesta. Jostain syystä Hannahia kuvataan paljon vähissä vaatteissa ja alasti, eikä vartalo vastaa mainosnaisten photosopattuja kroppia. Hannah on sinut itsensä kanssa, omasta mielestään kaunis, pystyvä ja haluttava. Juuri niin.

Neljän naisen liepeillä luonnollisesti liehuu nuoria miehiä. Vaikka herrahahmo vain käväisisi sarjassa, hänestä piirtyy persoona, joillain lailla vajaa ja inhimillinen. Suosikkini on ällö ja liikuttava Adam, joka on arvoituksellinen ja todella outo. Ensimmäinen tuotantokausi päättyy satuttavasti Adamin tunneulostuloon.

girlsErikoista on, että TV2 tuuppaa sarjaa viiden jakson putkessa, vaan on se nähtävissä Arenaltakin, jolloin saa annostella jaksotuksen omaan tahtiin; tällä hetkellä näytillä on toisen tuotantokauden viisi ensimmäistä jaksoa. Ensimmäinen tuotantokausi tarjoiltiin jo keväällä. Kolmatta tuotantokautta odotellessa (käynnistyy Jenkeissä 12.1.2014) voi katsastaa tulevia jaksoja puffaavan ennakkoesittelyvideon. Jatkuuko häpeämätön meno?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama