Avainsana-arkisto: Leena Parkkinen

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.

Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.

Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Säädyllinen ainesosa

Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on. 

Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.

Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.

Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.

Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.

Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.

”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”

– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Sisko tahtoisin jäädä

ParkkinenTarina alkaa Valkoisesta talosta Korppoon saaristossa, sinne se myös päättyy. Karen, 83 vuotta, ajaa lapsuudenkotinsa pihaan seuranaan 17-vuotias iranilaistaustainen, raskaana oleva Azar. Romaanissa matkataan 1930-luvulta nykypäivään kahden naisen kyydissä. Toinen on taipaleensa loppupuolella, toinen alussa, aivan erilaisin lähtökohdin ja menosuunnin.

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on lukuvirettä kannatteleva romaani. Päällisin puolin siinä selvitetään 1947 tapahtunutta murhaa ja heti murhan jälkeen kuolleen Karenin isonveljen Sebastianin osuutta asiaan. Jännityskirjallisuuden elementit ovat nykyproosassa aika tavallisia, ja niiden toimivuuden ratkaisee se, onko romaanissa muutakin kuin rikoksen selvitystaso. Parkkisen teoksessa on: henkilöiden kehitys, kipupisteet ja ulkoinen toiminta kuvataan sattuvasti sekä elämää paljastetaan kuoriutuvin kerroksin. Tarinassa on paljon aineksia, ehkä liikaakin; kaikki osaset kyllä löytävät liitoskohtansa.

Romaanissa on kekseliästä naiskuvausta. Karen on pienestä pitäen terävä tyttö, eivätkä särmät ole hioutuneen mummoiässäkään. Karenissa on menetyksien parkkiinnuttamaa tarkkanäköisyyttä. Azar on hänkin ikäisekseen näppärä, (yllättävän paljon Teema-dokumentteja seurannut) outoon seuraan ajautunut lukiolainen Hervannasta. Azarin myötä romaaniin astuu myös aika avuton alamaailma.

Azarin kautta käsitellään maahanmuuttajuutta, sitä miten parhaimmillaan söpö nappisilmä voi kelvata kantasuomalaisen maskotiksi, kunhan eivät erikoisuudet näy liikaa. Azar on ulkopuolinen kulttuuritaustansa vuoksi, ja sitä on ollut nuori Karenkin, mantereelta tulleen tytär umpimielisellä saarella.

Sekä Azar että Karen ovat kohdanneet kelvottomia miehiä, ja rakkaus on jäytänyt. Eikä vanhemmuuskaan ole kukoistanut: kummankin vanhemmat ovat olleet ailahtelevia tai vetäytyviä. On selvittävä itse, ja he ovat selvinneet. Kohtaamattomat perhesuhteet toistuvat, ei vähimpänä Karenin suhde poikaansa, joka on pienenä näyttänyt palvotulta Sebastian-veljeltä. Näköispatsaankaltainen lapsiraukka ei ole voinut olla rakastettu sellaisenaan.

”Älä lähde pois”, Karen sanoo ja hän tietää että se on lapsellinen lause. Ei Sebastian voi päättää omista menemisistään. Hänen on lähdettävä ja Karenin tehtävänä on sopeutua, kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja pestä mattoja lipeän haju rystysissään niin kuin ennenkin. Eikä Sebastian vastaa.

Sebastian on Karenin hellimä elämän puuttuva pala. Isoveli on poissaolevanakin romaanin säkenöivä keskus. Nuorena kuollut komistus on lumoaja ja arvoitus. Sebastianista selviää oleellisuuksia lukijalle aika varhain, Karenille myöhään. Se ei poista kirjan jäntevää ja levottomuutta herättävää tunnelmaa. Komeassa loppukuvassa on näky sileästä, hyisestä merenpinnasta. Elämänmittainen etsintä ratkeaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus