Avainsana-arkisto: Leena Lehtolainen

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Aivan samoin voin todeta nyt kuin Rautakolmion (Tammi 2013) aikoihin: mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumiset. Leena Lehtolaisen Surunpotku (Tammi 2015) päivittää useita vuosia ja 12 kirjan verran tuttavapiiriini kuuluvan Maria Kallion oman ja perheen elämäntilanteen, työkavereidenkin. Siinä sivussa seuraan yhtä murhatutkintaa ja pääsen perille poliisiorganisaation uusimmista säästötoimista.

Leena Lehtolainen kirjoittaa varmaa, arkista jännityskirjallisuutta. Mitään huikeaa vauhtia tai piinajännitystä ei tarvitse pelätä tai odottaa. Henkilöt ovat tavallisia, perheet suomalaisia ydin- ja eroperheitä. Rikokset ovat pääsääntöisesti murheellisia sattumuksia, usein pienet tölväisyt kasvavat kauheisiin mittoihin. Vaikka Surunpotkussa liikkuu rahaa ja jalokiviä, eivät ne tarinaan erityistä glamouria luo.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjaa menoa ei kyllä kirjoissa ole.

Lehtolaisen luomat henkilöt ovat monesti kissaihmisiä. Näin hurjannäköistä menoa ei kyllä kirjoissa ole. (Kuvan kissa kyllä haukottelee…)

Mies murhataan kirkkoon, ja tapauksella on joku kytkentä uhrin vaimon lapsuusperhesuruun. Rikostutkinnasta totean sen verran, että Maria toimii jälleen jämäkästi tutkintamenetelmien mukaan. Tiimityöskentely Koivun ja Puupposen kanssa on hioutunut sulavaksi, ja kuulusteltavien puhuttamiseen on toimivat rutiinit. Aika hitailla kierroksilla kerronta kulkee, tiivistämisen varaa olisi, etenkin kun loppuratkaisu ilmestyy ainakin minulle äkkiväärästi. Mutta eihän poliisityö etenekään suorin kaavoin, Marian mukaan:

Olin päätynyt toimittamaan ihmisiä telkien taakse vaikka en läheskään aina tiennyt, päätyivätkö sinne suurimmat syylliset. Toisinaan kadehdin Anttia: matematiikka oli ytimeltään kirkasta ja selkeää, mutta antoi myös mahdollisuuden löytää uusia teorioita. Minun yhtälössäni kaksi plus kaksi oli joskus neljä ja toisinaan miinus viisi. Välillä vastausta ei löytynyt laisinkaan.

Keskeinen teema on perhe. Sivujuonteena on varhaiskypsän 11-vuotiaan onneton tapaus ja hyvinvoivan perheen tapa jättää teininalku heitteille. Marialla on tasapainoinen koti, menestyvät lapset ja leppoisa mies, joskin mietittävää riittää sisarussuhteissa. Koivun kotitilanteen raskaus on tässä sarjan osassa kaikkein riipivin, se ylittää murhatutkintatragediat.

Maria Kallio -sarja on viihdyttävä ja turvallinen. Sitä saa, mitä tilaa: kotimaista hötkyilemätöntä murhatutkintaa ja tyyntä tarkastelua tutkivien poliisien privaattiminästä. Ei erityisen eloisaa eikä jännittävää. Tekstin joukkoon sujautetaan ajankohtaista ja liberaalia yhteiskuntanäkemystä.

Surunpotku on taite, sillä tuttu tutkintaryhmä lakkautetaan. Mitähän siitäkin seuraa? Seuraako jatkoa:  millaista työtä Maria jatkossa tekee, entä Puupponen ja miten käy Koivun perheen?

Se, mikä tässä osassa jäi todella vaivaamaan, on se, millainen humppa tuo suosikkibiisi ”Surunpotku” mahtaa tai voisi olla…

– – –
Leena Lehtolainen
Surunpotku
Tammi 2015
dekkari
432 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lehtolaista kahdella tapaa

Kuusi kohtausta Sadusta (Tammi 2014) on virkistävä teos Leena Lehtolaisen tuotannossa. On Lehtolaiselta aiemminkin ilmestynyt muita kuin dekkareita, mutta uutuusromaani testaa rohkeasti rakennetta.

Satu Savinainen on viisikymppinen multitalenttitaiteilija, hän on tehnyt performansseja, kuvataideteoksia, kirjoja ja lauluiltoja. Nyt hän on kadonnut. Onko se mainostemppu vai protesti, sillä Sadun miesystävän Heikki Sirviön puuhaama elämäkertanäytelmä Sadusta on ensi-illassa? Romaani esittää – todellakin, romaani esittää – lukijalle tämän näytelmän.

Eteneminen tapahtuu näytelmän repliikkien ja näyttämötapahtumien tahdissa. Siihen lomitetaan Sadulle tärkeiden ihmisten reaktioita ja muistumia näytelmän kohtausten pohjana olevista tositapahtumista. Mukana on myös näyttelijöiden ja ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia harjoituksista ja esitystilanteesta. Ihailtavasti Lehtolainen pitää tämän kaiken kasassa.

Näyttämökuvat ja selostukset näytelmän video-osuuksista (joita ilman ei nykyteatteria enää tehdä) on tarkasti selostettu. Koska tekstissä on myös paljon näyttämövuorosanoja, näppärä dramaturgi kasaisi tästä esitysvalmiin näytelmän. Mutta toimisiko se draamana? En ole varma, sillä epäilen sisällön kantavuutta. Ammankin mielestä romaanissa pistellään sinne ja tänne, mutta  eritoten romaanimuotokokeiluna kirja on kiinnostava. Arja postaa ajatuksensa samanaikaisesti minun kanssani – mitähän hän teoksesta tuumaa?

Voiko taiteessa näyttää totuuden oikeista ihmisistä? Mikä on totuus – miten se vaihtelee kokijan mukaan? Saako yhden totuutta toitottaa muiden osallisten kustannuksella? Näihin kysymyksiin saa vastauksia lyhyin väläyksin laajalta henkilöjoukolta. Romaanin mosaiikkipaloista Satu hahmottuu hyvin: hänen kokemuksensa on omanlaisensa, joku muu muistaa ja näkee samat asiat toisin ja kolmas vielä eri tavalla. Muut henkilöt ovat alisteisia ailahtelevalle taidediivalle. Ohjaaja Heikki Sirviö jää valitettavan karikatyyrimaiseksi, mutta Sadun tytär riipaisee; hänelle on langennut rooli alistua äidin taiteelle. Vilja-tytär voi pahoin ja pähkäilee: ”Miksi helvetissä äiti oli suostunut siihen, että Leikkihirviö riepotteli näytelmässään kaikkia äidin elämään kuuluvia ihmisiä?”

Taiteilijuus on teemana kiinnostava, samoin yksityisyyden rajat ja kokemuksen vaihtelu kokijan mukaan, mutta silti välillä hätkähdän miettimään, miksi kaikki tämä. Satu ei ole lopulta kovin yllätyksellinen vaan narsistityyppinen prototaiteilija vaikkakin nainen, sillä usein vapaa taiteilijasielu on yhtä kuin mies. Siihen ei kovin syvälle romaanissa pureuduta. Lehtolainen tekee silti hauskan vedätystempun: omaperäinen draamarakenne lukuisine henkilöineen kätkee sisälleen moraliteetin ja juoniromaanin, joka houkuttaa setvimään, mitä Sadun elämässä tapahtui ja miksi hän katosi. Kätevää ja vetävää.Kuusi kohtausta sadusta

Lukulamppu-haastattelussa Leena Lehtolainen kertoo haluavansa uudistua, mutta jatkoa Mari Kallio -dekkareille on luvassa. Uusia odotellessa voi palata vanhoihin osiin toisessa muodossa. Leena Kaivosoja-Jukkola on mukauttanut selkokielisiksi kolme ensimmäistä Maria Kallio -kirjaa, joista juuri on ilmestynyt  Kuparisydän (Avain 2014). Siinä Maria Kallio on nimismiehen sijaisena Arpikylässä ja osallistuu murhatutkimuksiin, jossa on osallisena hänelle nuoruudesta tuttuja.

Selkokielen sanaston, rakenteen ja sisällön tulee olla helpompaa kuin yleiskielen. Se ei tarkoita sitä, että teksti olisi köyhää tai tarina tympeän typistetty, vaan tarkoituksena on lyhyt, helppo, nautittava teksti lukijoille, jotka kaipaavat helposti luettavaa tekstiä. Aikuisille natsaavia selkokirjoja ei paljon ilmesty, joten Kallio-sarjalle on tilausta. Mukauttaja onnistuu säilyttämään tyylin, tunnelman ja tarinan. Verrattuna aiempiin selko-osiin, on tässä uskallettu yhä paremmin karsia rönsyjä selkotyyliin sopivaksi. Kerronta on sujuvaa, ja etenkin dialogin vaivattomuus ilahduttaa. Jännitysjuoni etenee sukkelasti, ja jos henkilöitä putkahtelee liukkaasti tapahtumiin, kirjan alun henkilöluettelo auttaa palauttamaan tyypit mieleen. Kuparisydän on kelpo selkoa.Kuparisydän_selko

Kannatan kirjavariaatioita, sillä kirjallisuudesta nauttiminen ei saa olla kielikyvykkyydestä kiinni. Toiset lukijat viehättyvät romaanin Kuusi kohtausta Sadusta vaativahkosta rakenteesta, kun taas toiset lukijat saavat tuntumaa yhden suomalaisten suosikkidekkaristin tuotannosta helpotetun selkoversion avulla.

– –
Sain Kuparisydän-selkokirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Kalmoja 20 vuotta

Maria Kallio on yhä tarmokas komisario, vaikka ensimmäisestä murhajutusta on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Nykyisin keski-ikäisen rouvan hiki virtaa helposti ja jalka kipuilee, eikä hän kimmastu kuten nuorena. Työkavereista lähimmät ovat ikääntyneet samaa tahtia, jokusen hiuksissa on harmaan välkettä ja raportoinnissa tarvitaan lukulaseja. Kollegana on jo poliisi toisessa polvessa, piinaavan Strömin tytär. Erikoisjaoksen juttujenselvitysprosentti on yhä 100. Sitä jatkaa Rautakolmio, joka on Leena Lehtolaisen 12. Maria Kallio -kirja (Tammi 2013).

Juoni etenee suorasti. Kaksi murhattua löytyy merestä, ja tapauksiin liittyy vähitellen avautuvia perhesotkuja. Asiat etenevät tutkintatyön ja onnellisten sattumien ansiosta. Käänteet eivät ole erityisen näppäriä, mutta teksti kulkee sujuvasti. Kerronta on helppoa ja mutkatonta.

Kallio-tusina on takuutyötä suomalaisten sarjakirjojen joukossa. Vaikka vetävä särmä on silottunut, uuden osan lukee mielihyvin. Punaisena lankana on juttujuonia oleellisemmin päähenkilö. Minäkerronta voimistaa sitä, että hän on kuin lukijan tuttavapiiriin kuuluva, ja on mukava aika ajoin saada selville, mitä hänelle kuuluu. Ja koska Maria Kallio ei ole FB-ystävä, kuulumiset voi lukea romaanista. Lapset ovat terveitä teinejä, äitiys tuntuu hauskalta, kissat voivat hyvin ja avioliitto on eleettömän onnellinen. Pientä väljähtyneisyyttä on ilmassa, sillä tilaa on vanhan ihastuksen uusinnalle.

Lehtolainen poimii onnistuneesti ajantasaisia aineksia kirjoihinsa. Edellisessä osassa Kallio selvitti maahanmuuttaja-asioita. Tällä kertaa yhtenä tulkintalinjana on ryöpsähtänyt pakkoruotsipolemiikki. Muutenkin se, miten maa makaa, näkyy monessa: poliisipiirejä yhdistetään, toimipisteitä suljetaan, virat ovat kiven takana. Lomautettuja ja työttömiä vilahtelee keinottelurikkaiden ohella. Kuin symbolina liitää meren päällä entinen kunniakas suomalainen purjevene – nykyisin kiinalaisten omistuksessa.

On siis mukavaa tavata vanha tuttu. Ei jälleennäkeminen ole erityisen jännittävä tai riemukas vaan leppoisaa ajankulua. Arvostan sekä Leena Lehtolaisen että Maria Kallion pitkäjännitteisyyttä. On poikkeuksellista, että kirjahahmoa hellitään ja muistetaan siten kuin Lehtolaisen arjen sankaria. Keväällä ilmestyi Ismo Loivamaan Maria Kallio -Extra (Tammi 2013), joka on kirjasarjan kattava läpikäynti. Maria Kallioon on mahdollista tutustua myös selkokielisinä mukautuksina, niitä on ilmestynyt jo kaksi ensimmäistä osaa Ensimmäinen murhani ja Harmin paikka (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Jukkola, Avain 2012 ja 2013).

– –
Sain Rautakolmion kustaantajalta.

– –
Näin käynnistyy lukuviikko ensimmäisellä päivityksellä. Ensi perjantaina tilitän tukun euroja Suomen pakolaisavun keräystilille viikon varrella jokaisesta luetusta ja blogatusta kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus