Avainsana-arkisto: Laura Lindstedt

Blogistania 2015

Taas on aika riipivän pisteytyksen: kirjabloggaajien vuoden 2015 PARHAAT-äänestys. On niin monta erilaista hyvää lukukokemusta, joten niiden paremmuusjärjestykseen asettaminen tuottaa puistatuksia. Osallistun silti, jopa joka kategoriaan.
Blogistaniat


 

Blogistania Finlandia
blogistanian_2015_finlandia

3 pistettä
Laura Lindsted
: Oneiron (Teos 2015)

On, ei, on: Oneiron. Pari sekuntia kuoleman välitilassa luo seitsemälle naiselle elämän ja minulle merkillisen kokemuksen. Siihen on kuulunut ihastusta, kauhistusta, uuvutusta ja herätyksiä. Olen kokenut olevani osa jotain ainutlaatuista. Kaunokirjallisuus voi parhaimmillaan olla Oneironin kaltainen löytöretki kielen ja kerronnan keinoin jonnekin kerrassaan ennen kokemattomaan.

2 pistettä – vai saako jakaa kahdelle 3 pistettä, jos ei jaa jämäpointsia muille?
Petri Tamminen: Meriromaani (Otava 2015)

Tämän vuoden suosikkikirjani ovat ääripäitä. Oneiron liukuu laveasti henkilöstä, tarinasta ja tyylistä toiseen. Petri Tammisen Meriromaani on keskittynyt, karsittu ja hiottu yhden elämän ajaton kuvaus – ja samalla luita ja ytimiä laajentava elämäntuntotarina. Luin sen henkeä pidätellen, hymähdellen, hymistellen ja liikuttuen. Silmäilin sen heti perään keräten kiteytymiä, joita kieleen saadaan sidottua silloin, kun kirjailija osaa napauttaa vähään kertakaikkisen paljon. Ja olen sen lukenut vielä uudelleenkin sana sanalta yhä uusia löytöjä tehden. Meriromaanissa kielenkäytön ohella ihastuttavat juoni, henkilökuvaus, tarina ja niistä irtoava näkemys elämästä.

Jämäpistettä en siis anna. Sen olisivat ansainneet ainakin Anneli Kannon Pyöveli, Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Ainakin.

Finlandiaa emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogi.


 

Blogistania Globalia
blogistania_globalia

 

3 pistettä
John Williams: Stoner (Bazar 2015)

On sitten syynä kirjan keräämä kohu ja kehut vai puhdas kokemus, mutta konstailematon elämäntarina tuntuu puhtaalta ja puhdistavalta kaunokirjallisuudelta. Stonerissa ei kikkailla, siinä vain kuvataan mahdollinen ihmiselo epäonnisine valintoineen, masentavine konflikteineen ja hetkittäisinä hyvänolontunteineen – ja nämä kaikenkattavan elämänarvoisesti.

2 pistettä
Audrey Magee: Sopimus (Atena 2015)

Ajattelin kyllästyneeni natsikorttiin, jota kaunokirjallisuudessa usein vilautellaan. Sopimus tuo aihepiiriin saksalaisen kotirintaman ja kolmannen valtakunnan rakentajien arjen olosuhteet, joskin riutuvaa rintamaakin kuvataan karusti. Lisäksi Sopimus käsittelee perhesuhteita kylmänkuumalla liekillä. Kerrontaote tepsii minuun ja tarjoaa aiheeseen tuoreutta.

1 piste
Herman Koch: Naapuri (Siltala 2015)

Naapurissa on tavallaan kaikki nykykirjallisuuden ”viat” eli eri näkökulmia, aikatasoilla sahailu ja dekkarimaisuus. Niistä ja taitavasta henkilöiden tavoittamisesta syntyy nappaavaa proosaa, joka jää kaivertamaan. Naapuriin upottuu monia teemoja valinnoista ja vastuusta, sattumastakin.

Globaliaa emännöi Kirjallisena. Minna -blogi.


 

Blogistania Tieto
blogistanian_2015_tieto

3 pistettä
Bea Uusma: Naparetki (Like 3015)

Naparetki kertoo epäonnisen kuumailmaretkueen kuolemansyyn kartoituksesta. Jos ei aihe kuulosta kummoiselta, toteutus on kahmaiseva. Kerronta kaappaa mukaansa, sillä Uusma upottaa itsensä täysillä selvitystyöhön ja lukijan sitä seuraamaan. Aihe jättää nälän tietää Andréen retkueesta lisää. Tietokirjaan tunkeutuvat tunteet, ja Naparetken kokonaisesteettinen elämys lisää tehoa.

2 pistettä
Leealaura Leskelä ja Auli Kulkki-Nieminen: Selkokirjoittajan tekstilajit (Opike 2015)

Jos haluat harjoitella selkeän ja vastaanottajaa huomioivaa tekstiä, kokeile selkokirjoittamista. Jos opit kirjoittamaan hyvää selkotekstiä, sinulta sujuu entistä paremmin myös yleiskielinen kirjoittaminen. Näin uskon. Kirjoittajakehitykseen on nyt entistä ehommat mahdollisuudet, sillä hyvien selkokirjoittamisen yleisohjeiden lisäksi muutamaan tekstilajiin tarjotaan havainnolliset neuvot kirjassa Selkokirjoittajan tekstilajit. Kirja on kirjoitettu kiinnostavasti ja konkreettisesti.

1 piste
Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet… (Otava 2015)

…vaikka mitä ja voit olla vaikka mitä. Voimaballadi kaikelle tyttöydelle iästä ja sukupuolesta riippumatta, vaikka kohderyhmänä onkin nuoret neidot – sitä on monipuolinen ja reipas asenneasiateos. Erityisesti minua viehättää se, että kirja välittää aktiivista ja yritteliästä meininkiä olematta ruusunpunainen söpöstely. Sävykkäälle  kasvatuskirjalle piste!

Blogistanian Tietoa emännöi Les! Lue! -blogi.


 

Blogistania Kuopus
blogistanian_2015_kuopus

 

3 pistettä
Panttivanki ja muita kertomuksia (OPH 2015)

Uskokaa jo, että iso osa teineistä ei halua tarttua kirjaan, koska se on vanhanaikainen, väsyttävä ja tylsä kapine. Siinä silmäily tai sipaisu sivulta toiselta ei onnistu. Siksi tarvitaan lyhyitä, helppoja kertomuksia, silti kiinnostavia ja kirjallisesti innostavia. Siksi tarvitaan selkokielinen Panttivanki ja muita kertomuksia. Kirjan selkokielisyyttä ei mainosteta, mutta nykykirjailijoiden tekstit on vaivattomaksi selkoistanut taitava Ari Sainio. Sekin on merkittävää, että melko uusista ja suosittujen kirjailijoiden teksteistä koostetaan kokoelma, joka sopii kaikille ja monenlaisille nuorille lukijoille. Kiitos valikoimatyön toimittajalle, Päivi Heikkilä-Halttuselle!

2 pistettä
Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni : Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015)

Lapsille pitää lukea, kaikenikäisille taaperoista teineille. Maami mustikka on yhdistelmä Eppu Nuotion alkuperäissatuja, visualistin oivaltavaa retrokuvitusta ja varhaiskasvatusammattilaisen sepitämiä, sanataideopetukseen sopivia hauskoja leikkejä ja tehtäviä. Kirjasta poikii näin monipuolinen kielitietoisuutta ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus. Lapsille pitää siis lukea: lisää tietoja ja vinkkejä on Päivi Heikkilä-Halttusen mainiossa Lue lapselle! -kirjassa.

1 piste
Nadja Sumanen: Rambo (Otava 2015)

Tässä on kaikki katastrofin ainekset: erityislapsi, mielisairaus, kuralla olevat perhesuhteet, avioero, menneisyyden kasvatusvirheet. Kaikki tuo kuorma painaa, mutta niin vain painetaan eteenpäin ja eletään päivä kerrallaan melko valoisissa kesätunnelmissa. Ja se kerrotaan luistavasti. Eikä jahnata hikisessä teiniseksissä, sen hinkuamisessa tai kiusaamiskuvioissa. Rambo miellyttää tällaista mummeli-ikää lähentyvää, toivottavasti murkkujakin.

Blogistanian Kuopusta emännöi Luetaanko tämä? -blogi.

13 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Tietokirja

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Finlandia-veikkaus 2015

Taas on aika arvuutella Finlandia-voittajaa. Perjantaina 6.11. valintaraati paljastaa listansa, minä jo tänään. Pistän suosikkini tekijänmukaiseen aakkosjärjestykseen.

KantoTappotyö 1600-luvulla tiesi karuja oloja ammattimiehelle ja hänen perheelleen. Sitä, tuomarointia ja apteekkitointa kuvataan kerrassaan tempaavasti Anneli Kannon romaanissa Pyöveli (Gummerus). Romaanin näkökulmatekniikka, ajankuva ja juonenkuljetus vakuuttaa: palkintoainesta.

Laura Lindstedt kirjoittaa kahdesta kuolemanjälkeisestä sekunnista satoja sivuja seitsemän naisen elämää hipaisten ja siinä samalla moninaisia elämänkysymyksiä sivuten. Oneronin (Teos) kerronnan elastisuus, kaihtelemattomuus ja rajattomuus on häkellyttävää ja häälyväistä: hieno, omintakeinen teos. Lindstedt on toinen voittajavaihtoehtoni.

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaani (Otava) on eleetön kertomus merikapteenista, joka taipuu vaan ei taitu. Romaani kuvaa epäonnistumisien sarjaa, jota elämäksi kutsutaan. Usein siinä lipuu onnensa ohi, joskus on jopa melkein onnellinen. Minua tyylitelty, tiivis tarina koskettaa. Tamminen on voittajasuosikkini.

pitkä valotusaikaPauliina Vanhatalo kuvaa romaanissa Pitkä valotusaika (Tammi) valokuvaajamiehen kasvua itsetuhoisesta nuorukaisesta epävarmaksi aikuiseksi, joka menestyy menetyksien jälkeen. Jos kuvailuni ei kuulosta houkuttelevalta, ohittakaa se. Uskokaa vain: romaani on varmaotteinen ja puhutteleva ihmis- ja perhekuvaus.

Olen lukenut monia hyviä kotimaisia kirjoja, mutta nuo neljä ovat sykähdyttäneet ja erottuneet kirjasadosta. Kahta avointa kisapaikkaa on vaikea täyttää. Mahdollisia ehdokkaita voisivat olla etunimiromaanit Eino (Matti Rönkä, Gummerus), Hertta (Heidi Köngäs, Otava) ja Sophie. (Mikaela Strömberg, SchildtS & Söderströms). Voi Katja Kettukin saada revanssin Yöperhosella (WSOY), kun Kätilö aikanaan tökerösti ohitettiin.

Loppuviikosta sitten ihmetellään, miten metsään ehdokasasetteluni meni.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Laura Lindstedt: Oneiron

Oneiron (Teos 2015) on Laura Lindstedin tuotannosta ensimmäinen teos, jonka luen. Lukuprosessini lähti liikkeelle tunnustelevasti, joten otan poikkeuksellisesti avuksi lukupäiväkirjan. Siksi juttuni pituus venyy, venyy, venyy.

Ensimmäiset sata sivua

Samana päivänä, jona avaan Oneironin ensi lehden, luin naistenlehtivinkkauksen, jossa ylistettiin, miten onnelliseksi tämän kirjan lukeminen tekee. Muutkin kehut nostavat odotuksia. Ymmärrän heti alkuunsa, että nyt on käsissä kirja, jollaista peräävät ehkä hieman elitistisväritteiset älykkölukijat, jotka ovat kyllästyneet epä-älyllisen keveisiin, jännärityylillä flirttaileviin, historiasta inspiraationsa saaneisiin suomalaisten jörriköiden kasvukertomuksiin. Monesta sellaisesta kirjasta olen pitänyt, mutta olen avoin myös muunlaiselle proosalle, Oneironillekin.

Leikitään kuolemaa! Shlomith päätti lyödä asian kerralla lekkeriksi: ”Hyvä on. Kuvitellaan että emme ole enää elävien kirjoissa. Siitä saattaa tulla hauskaa, vähän kuin lukisi dekkaria, jossa murhatuksi tulevat vuoron perään Polina, Nina, Maimuna, Wlbgis, Shlomith ja Rosa. Jännitystä jos ei elämään niin edes tähän, miksi tätä nyt sitten haluaa kutsua, ihan sama.”

Kuusi naista leijuu kuolemanjälkeisessä välitilassa. Seitsemännen, nuoren Ulrikan, saapuminen tähän ryppääseen on häiritsevä väkivallan ja mielihyvän kieputus. Rajoja siis rikotaan heti alkuunsa. Huomaan itsessäni varautuneisuutta: yrittääkö tämä liikaa, ylittääkö tämä ymmärrykseni?

Yhden luvun nimi on ”Pieniä korvapuustinmuotoisia tarinoita”. Juuri niin: Lindsted on vaivannut tarinataikinaa vuosia, ja se on sotkettu monista aineksista, sitten kaulittu venyväksi massaksi, sille on levitetty tursuavia kerrontamausteita, se on rullattu, paloiteltu, kypsytelty. Haukatessa makuosat sekottuvat, kovat kaardemummankaltaiset makupommit rasahtelevat hampaissa – ja paljon on nieltävää.

Nyt on otettava vastaan rajattomuus ja välitila, heitot jos mihinkä suuntaan. Kirjanaisten elämä, kuolema ja välitilayhteiselo kaikkine tarinantynkineen sotkeutuvat toisiinsa kierteisellä tavalla – iät, kielet ja kulttuurit myös. Ja kansainvälisyys on romaanin raatoväelle selviö.

Toiset sata sivua

Oneironin aihevalinta on universaali, ydininhimillinen. Kuolema ei jätä ketään kylmäksi; joitain kuolema kauhistuttaa, torjututtaa, pelottaa, joitain kiehtoo. Kuolemanjälkeisyys askarruttaa kaikkia. Oneiron näyttää siitä ennen kokemattoman puolen. Kunnioitan kuolemaa pelonsekaisesti. En tiedä vielä, muuttaako kirja ajatuksiani.

Onko kuolema nyt varmasti poissa. Voisiko joku luvata?

Rosan välityksellä kärjistyy jotain tärkeää. Lääketiede voi pidentää ikää, jota taas sattuma/kohtalo/elämän epäreiluus voi lyhentää. Kukaan ei voi luvata.

Alan vähitellen lämmetä elastiselle kerronnalle. Se joustaa sattumanvaraisesti johonkin naiseen, johonkin hänen kokemaansa, venyy elettyyn ja vetäytyy jälleen seitsemän naisen yhteiseen mikä-mikä-tilaan.

Kolmas satasivuinen jakso

”Eränainen ja pilkunviilaaja” Teksti: Susanna Laari, kuva: Satu Kemppainen, MeNaiset 41/2015

Jumiuduin moneksi päiväksi, työkiireetkin vaikuttavat. Ohessa lukaisin kirjailijahaastattelun (MeNaiset 41/2015):

Kunnianhimoiselle Lauralle pelkkä naisten elämäntarinoiden kertominen ei riittänyt.
– Yritin löytää jokaiselle oikean kerronnan tavan. Lähtöajatuksena oli, että kirja kestää hyvin monenlaisia kerronnan muotoja ilman, että ne tuntuvat tuputetulta.

Sori, hitusen minusta kerronta on teoreettistietoisen tuputettua. Kerronnan muotojen ja tekstien variaatiot tuovat jollain lailla mieleen Jennifer Eganin romaanin Aika suuri hämäys, vaikka Oneiron on teemoiltaan fokusoidumpi kuin verrokki, ja päähenkilögalleria pysyy koko ajan samana, sorasointuisena naiskuorona. Mielestäni kirjailija on onnistunut henkilöiden kuvauksessa: kukin erottuu joukosta, eikä välitila pehmennä kulmikkaitakaan persoonia.

Eniten tilaa ottaa ja vie Shlomith, äärimmäisyyksiä kokeileva juutalainen performanssitaitelija, jonka kärjekkäänä ja äärimmäisenä erottuu muista. Häneen kilpistyy useita kerrontatyylejä, kuten hän-, sinä- ja me-muotoisuutta sekä juutalaisuutta ja ruumiillisuutta käsittelevä luento.

Rapiat neljästaa sivua: luettu kirja

”Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedwnborgilaista kuolemaa, tilaa joka on aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa.”

Luen Oneironia harvinaisen hitaasti. Se pakottaa jarruttelemaan. Omaperäisyydessä on oma arvonsa, samoin jäljittelemättömässä tavassa sinkoilla aiheesta ja tilanteesta toiseen. Siekailemattomuus onnistuu jopa järkyttämään, siis herättämään tunteita. Joukossa on ilkikurisuutta ja ristiriitoja. Romaani saa minut kyllä usein tuntemaan itseni riittämättömäksi, epäilen, kykenenkö kantamaan tarinakuormaa.

Hyvä, minut haastettiin. Ihailen joustavaa kieltä ja kerrontaa, kekseliäs tekstitaituri on tämä kuolemanjälkeisen fantasian luoja. Romaanin loppuosa kirkastaa ja värittää kuolinhetket, jokaiselle ainutlaatuiset, ja kohtaan niissä kauneutta ja riipaisevaa rujoutta. Olen tyytyväinen luettuani näin omaehtoisen teoksen, enkä kanna kaunaa hetkittäisten teennäisyystunteiden nostattamisesta.

Viihdyin naiskohtaloiden paljastuspalasia kokoillen sieltä sun täältä. Mietin, miksi kaikilla romaaninaisilla on kavahduttavia kokemuksia miehistä – yksipuolista näin monipuolisessa tarinassa. Miksi juuri nämä naiset? Jos onkin kyse vain yhden kuolinharhoista?

On paljon asioita, jotka eivät ole vallassamme. Jälleen kerran joudumme luopumaan. Ja aina se tuntuu yhtä musertavalta. Ikään kuin emme oppisi mitään tuhansista ja taas tuhansista lähtemisistä, yksin jäämisistä ja uusista tulemisista. Aivan kuin ihmiset, jotka ilmestyvät tänne yksitellen tai ryppäinä, myttyinä tai jäsenet suorina, säikähtäneinä tai syvässä unessa, ja aikansa oltuaan katoavat, eivät olisi osa tätä kirottua prosessia.

Lohduttaako minua Lindstedtin luoma kuolemankynnyksen hörhöilytila ennen lopullista haipumista? Tavallaan. Jokainen kuoleva on Oneronissa vielä mieleltään kuin lihallinen itsensä mutta mukautuu välitilaporukkaan, no, vaihtoehtojakaan ei ole. Tuo sielujen saattohoitoryhmä tukee luopumista. Rivi, naisrivistö, on sattumanvarainen otanta edesmenneitä, jotka loppuun asti häröilevät yksilöinä mutta koittavat auttaa eletyn elämän jättämisessä, vaikka ryhmästä joku jää viimeiseksi, yksin.

Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.

En halua kaivella tämän pitempään (hah – onkohan kukaan jaksanut lukea tänne asti) kaiken kerrotun sanomaa tai kirjan nimeä. Oneiron on enemmänkin virta. Se läikkyy ja pyörii jotakin kohti. Ainakin kuolemaa. Sitä ennen eletään. Jokainen elämä ja kuolema on omanlaisensa. Hieno.

– – –
Laura Lindstedt
Oneiron. Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos 2015
romaani
440 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Finlandia-palkintoainesta, sanoisin.
Kirjablogeissa mm. Kannesta kanteen, Luettua elämää, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja