Avainsana-arkisto: Laura Lähteenmäki

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Sukutarinoiden ystäville sopii Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016). Jos pitää siitä, että perhevaiheet käydään läpi vuosia harppoen ja eri sukupolvien näkökulmista lohkoen, tämä kirja kuuluu must-lukemistoon.

Olen ihmetellyt, miten vähän evakkoteemasta on kirjoitettu romaaneja. Tai kirjoitettu tietysti on, olen vain lukenut niitä vähän. Traaginen maiden ja mantujen luopumisaihe tuntuu tärkeältä, myös se, minkälaisin uhrauksin karjalaisasutus saatiin järjestettyä, on tärkeää historiaa. Lähteenmäki näyttää siitä pieneleisesti yhden siivun. Vikkelät, rajan taakse kontunsa jättäneet Anna ja Olavi Otso rakentavat koristeellisine vuorilautoineen talon varautuneille, vaatimattomille hämäläistienoille. Tämä tiivistäköön heimojen mentaliteettieron.

Otsojen suvun vaiheet nähdään neljän sukupolven kautta  sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta nykyisyyteen. Teemana on rakkaus, joka on päättymätön pitkänmatkanjuoksu. ”Jokainen askel laskettiin, ihan joka sekunti.” Käy vain niin, että harhapolkuja on enemmän kuin suoraa reittiä, ja moni matka katkeaa kesken. Kielikuvat sikseen: Otsojen tarina on vaikeista asioista puhumattomuuden ja patoutuneen surun sarjaa.

Korkea aika

Henkilöistä ja tapahtumista piirtyvät piirteet erottuvat kirjaan valikoituina pätkinä, ja kieli on hiottua. Kerronnasta kaikuu ammattilaisen työ, ja teemoja tukevia virkkeitä voi irrottaa sieltä täältä, vaikka tällaisia:

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä.

Hän ajatteli, ettei mikään maailmassa kadonnut, että asiat vain muuttivat olomuotoaan.

Asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.

Tekstimateriaalin matriarkka Anna on kiinnostava hahmo, hänen vaiheensa ja muutoksensa ovat kerronnan johtolanka. Annaan peilataan Heljää, talonemäntää, jonka tiluksista lohkotaan Otsojen evakkotontti. Sota murjoo monin tavoin häntä, ja siitä saisi irti vielä tätäkin tiheämpää. Myös muiden Otsojen kohtalot ovat kipuiluissaan käsitettäviä. Pidän tietynlaisesta niukkuudesta, millä mielenkäänteitä tarjoillaan.

Käy sitten kuitenkin niin, että kokonaisuus ei kosketa. Teos paranee pitkin matkaa, mutta monesti tuntuu, että olen tällaisen teoksen jo lukenut. Lukupinossani pitkään odottamani kirja jää muiden kaltaistensa jalkoihin, mikä ei ole romaanin syy vaan pikemmin lukutilanteen ja sukulaiskirjojen vaikutusta.

Rakenneratkaisu on onnistunut mutta kovin kaluttu nykykirjallisuudessamme, enkä löydä muodollisesti perin pätevään lopputulemaan uutta kulmaa. Juonta punotaan henkilöiden ja perheiden ristiinmenon menetelmin, joten etenkin juonikulminaatiossa tulee monesti mieleen verrokkiteoksia, esimerkiksi parin vuoden takainen Henni Kitin virkeä Elävän näköiset.

Toistan postaukseni alkusanat: en epäile, etteikö Korkea aika kolahda sotkuisten sukutarinoiden ystäviin. Minun pitäisi olla sellainen. Tiedän romaanin erittäin hyväksi, mutta tieto ei yllä tunteeksi sisuskaluihin, vaikka luin kirjallisen mallikasta tekstiä. Hyviä kirjoja on paljon, ja onni on, että vaihtelevat lukukokemukset noteerataan. Monitahoiseen romaaniin mielistyivät esimerkiksi Jonna, MaiMariaUlla ja Katja.

– – –

Laura Lähteenmäki
Korkea aika
WSOY 2016
romaani
280 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pidä rajat

Laura Lähteenmäki on kirjoittunut nuortenromaanin Iskelmiä (WSOY 2013). Eikä otsikolla tarkoiteta eskapistisia tanssilavamelodioita.

Ainoa kuvataan viilipurkissa versovaksi taimeksi. Yhdeksäsluokkalainen neito on haaveileva, ihanteellinen teini. Kotiolot ovat vakaat, vaikka vanhemmilla ei kovin hyvin mene ja äidin työttömyys vaikuttaa ilmapiiriin. Aino luotsaa pieniä partiolaisia, pitää kiinni kotiintuloajoista ja hoitaa koulun. Kiltin tytön rinnassa roihahtanut ensilempi mullistaa monia asioita.

– Sä olet, Samuli sanoo taas ja siirtää tukkaani korvan taakse. Pelkään näyttäväni nololta tukka suittuna korvien taakse, vaikka toisaalta: mitä väliä? Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Samulin käsi on minun korvallani ja jää siihen. Jää siihen!
   Miten nopeasti kaikki voi muuttua. Koko minun elämäni.

Muutos ei etene toivotulla tavalla. Romaanin teema on tärkeä: rakastuneenakin on asetettava rajat, joita ei saa ylittää, eikä kaltoinkohtelua saa sallia lemmenkaipuun tai painostuksen alaisena. Sitä tärkeämpää tätä on julistaa, mitä kokemattomampi  ja epävarmempi tyttö tai poika on siitä, mitä kuuluu suhteessa sietää.

Romaanin kerronta on joutuisaa ja eloisaa, ja Ainon tunnelmiin tempautuu ketterästi mukaan. Ihastusaallot kelluttavat, epävarmuuden jännitystilat vetävät pohjaan, mistä taas pulpahdetaan pinnalle. Tunnelmat kääntyvät hämmennykseen ja häpeään, mikä ilmaistaan eläytyen.

Loppua kohti kangistuva henkilökuvaus laskee kerronnan tehoa. Minua vaivaa se, että pojan vinoumat osoitellaan ja selitetään mustavalkoisesti. Merkityksellistä olisi sietorajan tunnistaminen hienovaraisesti, jotta jo yritykset manipuloida, eristää, uhata tai mustasukkailla herättäisivät hälytyskellot.

IskelmiäHankin romaanin pukinkonttiin kummitytölle, kutakuinkin päähenkilön ikäiselle. Kyllä kehtaan romaanin hänelle antaa, sillä vääjäämättä tulee nuorille naisille hetkiä, että lempi leiskuaa ja on päätettävä, mitä sallii ja mitä ei milloinkaan saa sallia. Uskon, että kirjallisuus voimaannuttaa ja vahvistaa, ja tällä romaanilla on mahdollisuuksia tehdä niin. Siksi täti-ihmisten kirjallisten hienouksien kaipaus saa jäädä sanoman jalkoihin.

Minua ilahduttaa romaanissa se, että ikävät kokemukset eivät päähenkilöä nujerra, eteenpäin hän jatkaa toiveikkaana, entistä varmempana ja uteliaampana tulevan suhteen. Ja vaikkei kotona ole aina ideaalitunnelmat, siellä on turva ja läheisten tuki. Kantakoon kaikkia halki elämän Ainon äidin ohje:

– Sä olet arvokas! Sä et saa antaa kenenkään kontrolloida millään tapaa. Silloin sä et ole vapaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus