Avainsana-arkisto: Lari Kotilainen

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Kielen elämä & Kielen pilarit

Kahlasin kaksi kirjaa kielestä. Toinen elää, toinen asettuu pilareille. Kärjistän toki, mutta se on totta, että lähestymistavoiltaan suomen kielen syväluotaukset poikkeavat toisistaan. Näin Agricolan ja suomen kielen päivänä näistä on ilo julkaista.

Kielen elämä

Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2017) levittää lennokkaasti hyvivoivan suomen kielen sanomaa. Lähtökohtana on se, että alati muuttuva ja elinvoimainen kielemme on menestystarina.

Kyseessä ei ole tavanomainen tasaisen kronologisen etenevä pukudraama, vaan yllätyskäänteiden värittämä, poukkoilevien kohtausten nykynäytelmä.

Näin Kotilainen johdattelee suomen kielen kehityksen alkuvaiheisiin, mutta niin voisi kuvata kirjan kirjoittajan ilmaisutapaa. Tavallaan se kyllä etenee kronologisesti mutta nykynäytelmätyylisesti se lomittaa aikoja, poukkoilee leikkisästi ja ennen kaikkea se viihdyttää. Harvoin lukee sekä rentoa että asiaan paneutuvaa tietoteosta.

Kotilainen käy läpi suomen kielen alkuvaiheet, Agricolan, kieliopin ja sanaston huiman kiihdytysvaiheen 1800-luvulla, kirjallisuuden vaikutusta kielen kehitykseen, itsenäisyyden ajan kirja- ja puhekielen ilmöitä, murteita ja tulevaisuudennäkymiä. Ennusteet ovat hauskoja, perusteltujakin. Ei muuta kuin odottamaan kielenhuollon höllenemistä ja uusia suomen kielen muotoja sekä pelkäämään luku- ja kirjoitustaitoon perustuvaa eriarvoistumista.

Ehkä tässä on yksi tekemämme matkan opeista: kielten kohtaloita heiluttavat niiden puhujien ajatukset ja arvostukset. Tämä on tavallaan lohdullista. Jos kielen puhujien aatteet tekivät suomesta sen, mitä se nyt on, on kai ajateltava näin olevan jatkossakin. Suomen kielen menestys on sen puhujien käsissä. Meidän käsissämme.

Kielen elämä ja Kielen pilarit

Kielen pilarit

Markku Variksen kirjan Kielen pilarit (Avain 2017) aiheidenkäsittely käynnistyy Agricolasta ja jatkuu kielenkehittäjämiehistä suomenkielisen kirjallisuuden merkkimiehiin. Mediaa käsitellään alkuvaiheen lehdistöstä nykysomeen. Varis perehtyy myös fennisteihin ja didaktikkoihin. Lisäksi koulunäkökulma on väkevästi esillä.

Varis on samoilla linjoilla kielen muuttuvuudesta kuin viimeisin siteeraukseni Kotilaiselta. Varis korostaa ideologista puolta, kieleen sisältyviä arvoja ja asenteita sekä oppimista.

Monien kansalaisten kielikäsityksiin ilmeisesti on muodostunut sellainen musta aukko, että jos äidinkieltä on osannut puhua, kirjoittaa ja lukea arkipäivän tilanteissa, se yhä takaa sivistymisen ja kasvun kohti ihmisyyttä. Unohdetaan sekä maailman että kielen muuttuvan koko ajan. Jos kielenkäyttäjä haluaa pitää työkalunsa kunnossa, sen huolto edellyttää jatkuvaa tiedostavaa käyttöä ja elinikäistä oppimista.

Käsite kielikäsitys mainittu! Se on Variksen kirjan keskiössä, ja siihen sihdaten hän vaeltaa merkkihenkilöistä ja instituutioista toiseen. Kirjoittaja pyrkii yleistajuiseen esitykseen kielikäsityksistä, niiden muutoksista ja merkityksistä, mutta on aika uskollinen tutkimustyylille, joita jotkut kannanotot tuulettavat. Tulee tunne, että asian painavuus on tarkoituksella painettu kirjaan asiallisesti, ehkä jopa opetuksellisesti – elinikäistä oppimista tukien.

– –

Lari Kotilainen
Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen
Siltala 2017
Tietokirja
239 sivua.
Lainasin kirjan Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta, jonka postaus on tässä. Myös Kirja vieköön ja Kirjavinkit ovat innostuneesti postanneet kirjasta.

Markku Varis
Kielen pilarit
Avain 2017
Tietokirja
346 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja