Avainsana-arkisto: Kurt Vonnegut

Kalmasilmä ja sata lasissa

Lukioikäisenä innostuin Kurt Vonnegutin kirjoista: pureva mutta kepeä ilmaisu iski jälkiteiniin. Lisäksi otin omakseni kriittisen suhtautumisen maailmantilaan ja sotimiseen. Miltä maistuu teksti vuosien jälkeen?

Setävainaan jäljiltä hyllyyni kulkeutui Kalmasilmä (suom. Juhani Koskinen, Tammi 1983). Siihen liittyviä tuntemuksia en ensimmäiseltä lukukerralta vuosien takaa muista, Kissankehto oli aikanaan suosikkini. Kalmasilmä alkaa jämerästi kirjailijan alkusanoilla, joilla hän purkaa fiktionsa tosiolevaista. Jotenkin niistä kuultaa hieman väsyneen ja pettyneen ikämiehen ääni.Kalmasilmä

Tyylilaji on melkein fantasiaa vaan ei kunnolla. Tavallisenoloiselle päähenkilölle tapahtuu kummallisia ja hänen ympärillään on vielä kummallisempia hahmoja kummallisine kohtaloineen. Siinä sivussa tyylitellään ja sivalletaan ihmistyyppejä ja historian tapahtumia.

Kalmasilmän keskiössä on kertojamies, joka on 12-vuotiaana surmannut vahingonlaukauksella raskaana olevan naisen. Samalla summataan sukua: megamaanista isää Hitler-kontakteineen, arkielämään sopeutumatonta äitiä ja tempoilevaa veljeä. Ohi vilistää monia muitakin merkillisiä hahmoja. Ajanjaksoihin kuuluvat kummatkin maailmansodat sekä neutronipommin tuhoama kotikaupunki, Midland City. Kertojan nykyhetki eletään haitilaisessa hotellissa.

Miten naurettavaa minun, vähäpätöisen solupahasen, olisikaan ollut suhtautua elämääni turhan vakavasti!

Vonnegutin romaanissa elämä on sattumanvarainen, hirtehinen epäonnistumisien sarja. Jokaisen elämässä on jokin kulminaatio, jonka jälkeen muu on epilogia. Rudy Walzilla päätapahtuma oli harhalaukaus 12-vuotiaana. Jos ei elämässä ole mitään takuita, ainakin se on varma, että tuhoa kohti käydään, vain hetken kukin toikkaroi tavallaan; elämä on tirkistysaukko, sitten aika sulkeutuu. Ympäristö ja olosuhteet ovat kirjassa ikävän ajattomasti tuhoon kallellaan:

Koko kapupunki oli luhistumaisillaan. Sen keskusta oli jo kuollut. Kaikki kävivät laita-alueen bulevardeilla ostoksilla. Raskas teollisuus oli mennyt konkkaan. Ihmiset muuttivat pois.
Koko planeetta oli luhistumaisillaan. Se räjäyttäisi itsensä ilmaan enemmin tai myöhemmin, ellei se sitä ennen tukehtuisi omiin myrkkyihinsä.

Täytyy myöntää, ettei tämä Vonnegut enää minua villinnyt. Tylsästi voi sanoa kirjaa vain ihan kivaksi eli sen henkilöitä henkiin heräämättömiksi, koukkuja pikkunäppäriksi ja yhteiskuntakritiikkiä hampaattoman satiiriseksi. Käännös on kumman huolimatonta työtä; ”voipi olla”, ”elikkä” ja muut samanmoiset sekä yhdyssana- ja käännösvirheet lannistivat lukemista.


 

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuonna 2014 luettu kirja.

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuoden 2014 lukulistan kirja.

Satanen lasissa tekstini otsikossa tarkoittaa sitä, että olen tänä vuonna lukenut 100 kirjaa. Joukossa on ollut paljon uutuuksia, vähän vanhoja kirjoja; paljon romaaneita, jokunen tieto-, novelli- ja runokirja. Olen kohdannut monia hienoja teoksia, joiden ajatusmaailma on herättänyt, kerrottu saanut eläytymään ja koskettumaan. Silloin tarina, juoni, motiivi, rakenne, kerronta ja henkilökuvaus ovat muodostaneet maailman, jossa on ollut etuoikeus vierailla. Joissain mieleenpainuvista kirjoissa tosin jokin osa-alue on ollut vinksallaan, mutta joku toinen toimiva piirre on paikannut sen.

Lukemisen määrä ei ole itsetarkoitus. Siksi en osallistu lukumaratontyyppisiin haasteisiinkaan. Voin olla vain yllättynyt ja iloinen, että keskittymiskykyä ja aikaa on ollut moneen kirjaelämykseen. Odotan syksyn kirjakautta innolla, joskin samaa tahtia en ennätä uutuuksiin ja muihin kiinnostaviin kirjoihin tarttua. Mutta lukeminen ja bloggaaminen jatkuvat niin kauan kuin tirkistysaukkoni on auki.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja