Avainsana-arkisto: Kun kyyhkyset katosivat

Kadonneet kujertajat

Kyyhkyset katosivat kai natsikauden Virossa saksalaisten suihin. Kansallisteatteriin päätyi aika kaluttu luuranko. Sofi Oksasen romaanistaan dramatisoima näytelmä Kun kyyhkyset katosivat valtasi päänäyttämön, ja minut valtasi ensi-illassa (27.11.2013) hämmennyksen tila.

Romaanin aikatasovaihtelu oli purettu kronologiseksi etenemiseksi, mikä draaman kannalta oli todennäköisesti viisas ratkaisu. Viron historiaväläykset aloitettiin 1930-luvun lopusta, viivyttiin ensimmäinen näytös natsivallan alla ja toinen neukkukaudella 1960-luvulla. Muuten draaman elementeillä ei paljon juhlittu. Joko käytössä oli lyhyitä johdattelevia dialogipätkiä tai pitkiä poliittisia monologityyppisiä taustoitusvuorosanoja. Romaanin vihjailevuuteen verrattuna näytelmässä vääntyi usein rautalanka, mikä alensi jännitettä.

Näytelmä kuvasi järkyttäviä tapahtumia sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla. Edgar oli varsinainen niljake, joka mateli aina keinoja kaihtamatta valtaapitävien vasalliksi. Judit joutui moninkertaisesti pettymään ja murtumaan olosuhteiden paineissa. Muiden kohtalo oli alisteinen Edgarin pyrkimyksille. Vahvoja aineksia, silti katsomiskokemukseni ongelmaksi koitui se, etten heittäytynyt kenenkään puolelle, enkä kammotuksista huolimatta vastaankaan, eli esitys ei yltänyt koskettamaan tunne- eikä ajatustasolla.

Näyttelijätyöskentely oli epätasaista. Matleena Kuusniemen Juditilla oli hetkensä, ja Edgaria esittävä Timo Tuominen tavoitti vaikean hahmonsa laskelmoivuuden, mutta heidän sävykkyydelleen ei annettu tarpeeksi mahdollisuuksia. En tiedä, oliko ongelma ohjauksessa vai missä, mutta kaikkien roolien ilmaisuvalikkoon mahtuivat vain joko painokas puhunta tai huutaminen. Kiinnostavia kemiapilkahduksia oli Antti Luusuaniemen natsiupseerin ja Juditin kohtaamisissa.

Tummasävyiseen näyttämökuvaan heijastetut piirrokset ja valokuvat sopivat ajan ja Edgarin ilmentäjiksi. Natsiaikana näyttämöä halkomassa olevissa sermeissä oli täytteitä, kommunistiaikana ei enää ollenkaan – kansalaiset paljaana vallan alla. Välillä lavastuksessa käytettiin kaikkia mahdollisuuksia tukkeeksi asti, ja lavalla oli tulta, vettä, rinnakkaisia tapahtumia. Lavan pyörintämahdollisuuksia hyödynnettiin tehokkaasti, jopa niin, että etenkin ensimmäinen näytös oli levotonta viuhtomista ja vaeltelua. Merkillistä oli bändin sijoittaminen keskelle lavastuksia pauhaamaan taustalle. Valitettavasti musiikki ei voimistanut tunnelmia, vaan useasti peitti ne.

Draaman avautuminen ilman romaaniin lukemista voi olla vaikeaa – siitä olisi mielenkiintoista kuulla joltain, joka ei ole romaaniin tutustunut. Suhtauduin viime syksynä kirjaan varauksella (blogissani 17.10.2012), mutta halusin antaa dramatisoinnille mahdollisuuden. Ai, ei siltä hapan kokemukseni vaikuta. Jospa teatteri ei vain ole taidelajini. Aivan mahdollista on, että jonkun toisen mielestä tämäkin esitys pysyi siivillään, vaikka minulle se oli räpiköivä, sulkasatoinen mahalasku.

Mainokset

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama