Avainsana-arkisto: Kultahattu

Kultahatut

F. Scott Fizgeraldin Kultahattu (The Great Gatsby 1925, suom. 1959, Otava) rajaa tarinan kesäkuukausiin vuonna 1922. New Yorkin tienoilla elellään, ja ihmisenä oleminen on epäselvää.

Kiehtovasti kertoja kronikoi rakkaus- ja rikosjuonen, joka ei juurikaan koske häntä itseään, mutta oma ulkopuolisuus ja yksinäisyys jouduttavat ajautumista äveriäiden ja joutilaiden tuttavien sotkujen seuraajaksi. Kalvavista asioista hän kertoo vain vähän suoraan: menneen sodan varjostamasta elämänhallinnasta, rikkaan ympäristön katvealueista ja selvittämättömistä lemmenrasitteista. Ne ovat pintaporeilun pohja. Kertoja luo kokonaisuuteen taianomaisen tunnelman terävien yksityiskohtien avulla.

Suhdedraama kieputtaa Gatsbya, Daisya, Tomia ja Wilsoneita. Henkilöt ovat vaikeita, hermostuneita ja ailahtelevia, ihmissuhteet hapuilevia ja jännittyneitä. Charleston soi kevyesti taustalla, mutta hippailuhuolettomuus on vain kulissi. Menneisyyteen jumittuminen on kohtalokasta: eläminen kangistuu tai tuhoutuu.Toiset torjuvat tylsyyttä häikäilemättömällä pelillä. Kultahatut ovat heitä, jotka rikkovat ihmisiä ja edesvastuuttomina jatkavat taakseen katsomatta, kun sivulliset siivoavat jäljet.

Luin Kultahatun parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran. Teos sai tällä lukukerralla pinnalleen patinaa, mutta jalometallinen loiste säilyi. Tunnelman elegisyys ja tyylikkyys korostuvat; art dego -ajassa on selittämätöntä vetoa. Toisaalta tarina tehoaa ajasta ja paikasta irrotettunakin, sillä kerronta ja kieli imaisevat pyörteeseensä.

Katsoin myös toistamiseen Coppolan käsikirjoittaman elokuvaversion, jossa on viileänkiihkeä tunnelma mutta turhaa 1970-luvun pinnistelevyyttä. Roolitus toimii hyvin kovin romaaniuskollisessa tulkinnassa. Vain suomalaiskotiapulainen on leffakäsikirjoituksesta poistettu.

Baz Luhrmanin ohjaus saa ensi-iltansa lähiaikoina. Ennakkopätkien perusteella on luvassa tyyliteltyä menoa. Mielenkiinnolla odotan uustulkinnan lopputulosta, vaikka julkaistuja trailereita vaivaa kosiskeleva vauhdikkuus. Luvassa taitaa olla kaupallinen kokonais(taide)teos. Musiikkivalinnat vahvistavat sitä: Florence, Lana ja Beyonce ovat nykyajan vahvoja tunnelmatulkkeja ja sopivat Kultahatun latautuneeseen maailmaan, ja etenkin Sian Kill and Run tiivistää romaanin hengen todella vangitsevasti.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus