Avainsana-arkisto: Kristiina Harjula

Ettei Pispalan kiviin löisi varpaitaan

Kristiina Harjulan Pispalan kiviä (2013 Karisto) on tavallinen romaani. Ja nyt on korostettava, että tavallisuudella on tamperelaisittain myönteinen merkitys. Lisäksi se tarkoittaa joukosta erottumatonta tyytymisen tilaa.

Romaanissa kuvataan pispalalaisen perheen elämää 1950-luvulla. Pieni tyttö kasvaa ilmapuntariasemassa epävakaan äidin ja viipperämäisen isän tasapainottomassa suhteessa. Onneksi tukena on vakaa mummu. Elämän totuuksia toitottava puutalokortteliston väki valmistaa osaltaan realiteetteihin. Tyttösen pitää oppia pärjäämään ja selviämään elämässä toisin kuin sukupolvet sitä ennen.

Kirjan herkkua on tamperelaisen työläismentaliteetin tavoittaminen. Ollaan varuillaan, ettei tule sanomista, ja vaikka murheita olisi, niistähän ei itse puhuta. Muut puhuvat senkin edestä. Vähätellään, valitetaan, kytätään, päivitellään. ”Semmosta se on”, kuitataan tragediat, raadanta ja niukkuus. Myönteisiä asioita ei julkisesti huudella. Jos joku asia maittaa ja se sanotaan ääneen, se ilmaistaan: ”Liian hyvää”. Omia ei hellitellä, ettei luulla liikoja, joskus voi lipsahtaa sanoin hyvänäpitoa: ”On ny siinä”. Korkein olemisen aste on tavallisuus. Tavallisuuden tiliin voi lukea epätavallisen, kunhan se vain jatkaa linjakkasti arjen ankaruuden linjaa:
”- Se siinä vaan on tavallista, että kaikki yrittää jotenkin pysyä henkissä ja siinä sitten tulee tehryks kaikenlaista ja kolhittua toinen toistaan ja itteensä. Paitti jos ei enää ole mitään takatietä, semmosta varasuunnitelmaa niin kun sillä sun oravallas [Kiven runo Laulu oravasta]. Sillon pitää vaan sitten lähtee elämästä.”

Tampereen takamailla kasvaneelle asenneilmasto on kuin kotona käymistä. Muu miljöö ei niinkään, sillä Pispalan omaleimaisuus tulee romaanissa oivasti osoitettua, samoin ajankuva. Luokkarajoja ei ruukata ylittää, köyhät ovat kunnon ihmisiä (vaikka ryyppäävät, kirjoilevat ja tappelevat). Sota on tuoreessa muistissa, mutta niin on vielä sisällissotakin. Niistä vaietaan, vaikka vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Miehistä sodat ovat tehneet vähintään kekkeruuseja, naisten pitää selvitä ja kestää. Olla reippaita ja pitää huolta.

Pispalan kiviä jatkaa asetelmiltaan sodanjälkeisen tamperelaiskirjallisuuden perinnettä. Tämänkin romaanin henkilöillä on jo monesssa polvessa kiinnostus kirjalliseen sivistykseen ja lukuharrastukseen, vaikka se onkin monesta porvareiden noloa puuhastelua. Kirjallisuutta siteerataan, ja vielä sitä useammin heitetään lauluvärssy sopivaan tilanteeseen. Ja koitetaan saada viimeinen sana, jossa kuuluu aitotamperelainen nasaali ja painokas murresoundi.

Tyynesti eläytyen ilmaistut kohtalot koskettavat. Tarina tavoittaa herkullisia, kitkaisia ja herkkiä tilanteita. Valitettavasti ihan lopussa rytmi tökkää: näkemyksellisyys vaihtuu selittelyyn ja pitkittämiseen. Viimeiset parikymmentä sivua kannataa unohtaa ja olla mukana muussa rehevänrepivässä lähihistorian elämänmenossa.

Mainokset

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus