Avainsana-arkisto: Kjell Westö

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.

Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.

Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.

Rikinkeltainen taivas

 

Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.

Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.

Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”

Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.

Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön.  Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.

– –

Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.

Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri 
Kirjasta kirjaan
Liukkonen

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Terävä harhanäky eli kangastus

Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”

Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.

Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”

Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.

Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.

Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.

Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.

On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus