Avainsana-arkisto: Kirjamessut

Kirjamessuilusta ja hyvästä kirjallisuudesta

Messu liittyy kirkolliseen toimintaan: rahvas kokoontuu sanan ääreen. Samaa sarjaa on kirjamessuilu, joskin painetun sanan pariin kokoontuminen on moniäänisempää kuin kirkkolaulu. Tungos on kova, äänessä on kirjava haastattelija- ja kirjailijajoukko, ja monituhatpäinen lukija-kuuntelija-kuluttaja-messuvierailijakunta säntäilee tiskiltä ja tilaisuudesta toiseen.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Kirja siis kiinnostaa. Kirjoja julkaistaan yhä enemmän, niiden elinkaari on lyhyt, ja klassikoita syntyy luonnollisesti harvakseen. Joka vuosi nousee hetkeksi kritiikkien ja palkintojen seurauksena muutama nimike pinnalle, sadat muut häviävät tietoisuudesta hissukseen. Lukijoita on monenmoisia, kiinnostuksen kohteita myös, jokaiselle on tarjolla jos jotakin luettavaa.

On todella kiinnostavaa törmätä messujen aikaan Suomen Kuvalehden (43/2013) julkaisemaan Riitta Kylänpään kirjoitukseen Romaani sairastaa. Siinä etenkin totiset miehet Pekka Tarkka, Tommi Melender ja Putte Wilhelmsson marisevat taideproosan vähäisyyttä ja joutavanpäisen jaarittelukirjallisuuden monilukuisuutta. Tämä hyvän kirjallisuuden standardityöryhmä löytää monia epäkohtia nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta. Valittelen Otavan nössöilyä poistaa lehti osastolta: messuväkimäärähän on osoitus nimenomaan erittäin terveestä ja houkuttelevasta kirjakirjosta, ja siksi häpeilemättä saavat soraäänetkin kuulua.

Olen löytänyt paljon kiinnostavaa luettavaa uudesta Suomi-proosasta. Taso on vaihtelevaa, ja moni teos on sellainen, että jokin osa siinä viehättää ja jokin toinen lässäyttää kokonaisuuden. En silti näe perustelluksi nuijia yleispätevästi tuomiotani, sillä minun makuni, odotukseni ja kriteerini ovat varmasti toiset kuin jonkun toisen lukijan. Kiteytän yhdeksän syytä lukea kotimaista proosaa yhteen virkkeeseen: monipuolisesta tarjonnasta on mahdollista valita kekseliäästi ja koskettavasti kieltä, kerrontaa, tematiikkaa ja henkilöitä poraavia teoksia, jotka antavat aineksia elämän ymmärtämiseen.

Jos tuomioherratkin julistivat nimin hyvät ja huonot, mikä on jo outoa sinänsä, provosoidun listailemaan minäkin, joskin paljastan tämänvuotisesta lukemastani tarjonnasta vain TOP7. Korostan, että olen listan lisäksi lukenut ja blogannut liudan erittäin kiinnostavia romaaneita. En silti häpeä, että joukossa yllätyksettömästi on vanhan liiton sanailijoita ja uudehkon polven korukieliä. Sinänsä listaus on älytöntä, sillä on todella rajallista, mitä kirjoja arjen keskellä ehtii lukea. Helposti sitä nappaa tunnettujen tekijöiden teoksia ja kritiikkien nostamia ja kirjabloggareiden vahvistamia uutuuksia. Kaikista rajoitteista huolimatta siis nämä kirjat ovat tällä kertaa, tähän mennessä luetuista kotimaisista säväyttäneet, kaikki eri syistä, erilaisin painotuksin:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8. )
Kari Hotakainen: Luonnon laki (blogissani 22.10. )
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (blogissani 10.4.)
Jenni Linturi: Malmi, 1917 (blogissani tulevalla viikolla)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (blogissani 14.7. )
Jari Tervo: Esikoinen (blogissani 13.9.)
Kjell Westö: Kangastus 38 (blogissani 1.9. ).

Hyvä kirjallisuus on sellaista, jonka tunnelma, ajatus, henkilökuvaus, tarina, kieli, kerronta ja tematiikka puhuttelevat minua. Jokin noista ainesosasta voi olla vinksallaan, jos jokin toinen piirre toimii todesti. Peilaan luettua ennen kokemaani, makumieltymyksiini ja kiinnostuksen kohteisiini. Kirja tarjoaa elämyksen, siitä sikiää ajatus ja tunne – jokin on horjunut, lämmennyt, muuttunut, huvittunut, vahvistunut tai myllertynyt. Siksi luen.

Älkää syyllistävät sedät tulko kertomaan, mitä on hyvä kirjallisuus. Snobistinen ja elitistinen paremmintietäminen ei oikein löydä paikkaansa siellä, missä keskustellaan kokemuksesta. Eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin, ja lukemisen tavoite, tarkoitus ja tapa vaihtelevat lukijakohtaisesti. Analysointi ja perustelu on tietysti aina paikallaan, kun lukukokemusta sanallistetaan toisille. Lukukokemus sinänsä ei ole huonompi tai parempi kuin muiden. Sen voi jakaa, siitä voi keskustella ja sitä voi vertailla. Siitä saa nauttia.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Kirjamessuista, blogeista, esikoisista ja Israel-tytöstä

kirjamessutTämän syksyn kirjamessuilla kirjabloggaus näkyy entistä enemmän. Kirjablogikirja oli mukavasti esillä Turussa, ja kirjabloggarit kutsuttiin vieraiksi, muun muassa tarjolla oli paneeli bloggaamisen ja kustantajien suhteista. Tulevan viikon lopun Helsingin kirjamessuilla on kirjabloggarikohtaamisia, ja Like ja Into järjestävät oman tapaamisen. Kirjamessuohjelmassa uutuutena ovat lukupiirit, joissa kirjailijan, lukijoiden ja kirjabloggarin vedolla päästään vaihtamaan ajatuksia ennalta sovituista kirjoista aivan kasvokkain.

Vuoden mittaan on putkahdellut keskustelua kirjablogien roolista. Valtamedian kirjallisuuskritiikkien määrä on vähentynyt, joten netin temmellyskenttä antaa kirjakirjoittelulle avoimen tilan. Mielestäni bloggaamisessa on säilytettävä vapaa tapa ilmaista lukukokemuksia, hälventää siten harhaa kirjakritiikin oikeasta totuudesta. Yhden lehtikritiikin painoarvo ehkä normalisoituu, kun ympärillä on monien erilaisten lukijoiden näkemyksiä ja kokemuksia samoista teoksista – ja monista kirjoista, joita lehtikritiikki ei noteeraa. Vaikka tavisbloggari erittelisikin luettua analysoiden, on ilmeistä, että kirja-arviointi on aina yhden ihmisen kokemus, johon sekoittuvat lukumieltymykset, makuasiat, vireystila ja kirjoittajan kirjoitustyyli. Samahan se on kirjakritiikeissäkin, vaikkakin peitellymmin. Summa summarum: on hauskaa, että messuilemassa ovat kirjat, kirjailijat, kulttuuritoimittajat, kustantajat ja monenmoiset lukijat, myös lukemastaan innolla kirjoittavat bloggarit.

Messuilla on tavallisen tapaan ohjelmaa ruuhkaksi asti. Aloitan messuviikon kirjoitussarjani esikoisilla. Helsingin Sanomathan palkitsee vuoden superesikoisen, ja sitä ennen messusunnuntaina palkintoehdokkaat esittäytyvät. En lähde ennustelemaan ehdokkaita. Jokusen kotimaisen esikoisen olen tänä vuonna lukenut ja niistä jo aiemmin blogannut. Huomaan, että otantani on ollut naisvaltainen, tässä vielä kertauksena joitain vanhoja poimintojani ja yksi herkullinen uutuus.

Dekkareissa kelpo avauksen tekivät Kati Hiekkapelto (Kolibri) ja Nina Hurma (Yönpunainen höyhen) – jospa jatko-osissa henkilöt syvenevät. Muutamia makoisia epätyypillisiä esikoisia olen myös maistellut. Marissa Mehrin (Veristen varjojen ooppera) ja Tua Harnon (Ne jotka jäävät) avauksissa on kiehtovia ainesosia.

Tyypillisiä esikoisia ovat omakohtaiset kasvukertomukset. Kristiina Harjulan Pispalan kiviä on loppua lukuunottamatta hieno kuvaus 1950-luvulta. Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö kuvaa lapsuutta 1970-luvulla ja kasvua aikuisuuteen pärjäämisvaihteella. Tyttö- ja kasvutarinasarjaa jatkaa Niina Miettisen Israel-tyttö (Teos 2013), vaan sen omaelämäkerrallisuutta en ala arvailemaan.

IsraeltyttöIsrael-tytön yksi juonne on uskonnollisuus. Pauliina Rauhalan Taivaslaulussahan se on päätematiikkaa lestadiolaisuusvinkkelistä – ajatuksia herättävä esikoisteos sekin. Siinä missä Rauhalan romaani on totinen, Miettinen heruttelee naurua. En muista lukeneeni moniakaan näin hersyviä herätyskokoushetkiä ja uskovaiskuvauksia. Hihhulihenkinen uskonnollisuus on kirjan yksi loimilanka, siellä on kuteena myös niksauttelija, haamu ja monenmoista muuta eläjää. Pääosin kirja kudotaan perhesuhteiden ja tunteiden ilmaisun solmuista. Teini-Kaisa pyörii Juhani-papan ja tämän Katariina-vaimon eriskummallisen kodin ja Ilona-äidin ristituulessa, haikailee ensilemmen perään ja hakee suuntaansa. Toimintaan liittyy jopa Toiviomatkat.

Vakavat sävyt voimistuvat aikasiirtymässä, joka kertoo Juhani-papan toisen avioliiton alusta ja kulusta. Katariinalta ei äitipuolius luista, ja palvotun vaimovainaan jättämään lähes aukottomaan huusholliin hän on liian monikulmainen pala sopimaan. Umpimielisessä Katariinassa on lisäksi pahasti murtunut kulma äitiyteen liittyen. Kerronta on tässä ja muissa osissa nautittavaa: draamallisia tilanteita hahmotellaan osuvasti, ja henkilöiden käytöstä ja toimintaa taustoitetaan vähitellen aukenevasti, Israel-hurmoskin saa selityksensä. Kokonaisuus tarjoillaan kielellisesti vireästi.

Romaanin osat ovat aika eriparisia, mutta yhtäkaikkisesti ne kertovat puhuttelevasti puhumisen ja kohtaamisen vaikeudesta. Osissa yhteistä ovat sinne sun tänne sijoitetut, hulvattomat ja kipeät Juhani-papan kirjelippuset. Välillä toiviomatkalaisten haahuiluosuudet karkaavat linjasta, mutta Juhanin, Katariinan, Kaisan ja Ilonan elämänkulun kartoituksesta valtaosa on herkkua luettavaksi, vaikka on kyse kivuliaasta selviytymisestä ja ymmärryksen heräämisestä turhan myöhään. Juhanin kirjelappusanoin: ”Kaikkien meijän elämässä on omat onnettomuutensa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu