Avainsana-arkisto: Kirjamessut

Kirjamessuväläyksiä 28.10.2017

Lauantaina messut täyttyivät kirjaväestä. Muutaman tunnin täyteläisen ohjelman jälkeen aion siirtyä itse asiaan eli lukemiseen. Sitä ennen välitän lauantain messutunnelmani lyhyen kaavan mukaan.

Kirjabloggaaja-aamiainen

Bonnier kutsui kirjabloggaajia aamiaiselle, jolla kuusi kirjailijaa kertoi palan painikkeeksi kirjoistaan.

Heikki Valkama: Pallokala
–  Usein tunnen, että japanilainen kulttuuri on tutumpi kuin suomalainen, mutta aina löytyy joitain syvempiä viittauksia, joista en tiedäkään mitään ja niitä selvittäessäni joudun vaikka perehtymään ruokaan, runouteen tai puutarhanhoitoon.

Marianna Kurtto: Tristania
– Viiden runokirjan jälkeen oli opettelua proosan juonenkuljetuksessa ja henkilökuvauksessa. Kiinnostuin käsittelemään kaipuuta, syyllisyyttä ja välimatkaa, siksi valitsin miljööksi maailman syrjäisimmän asutun saaren, Tristanian.

Roope Sarvilinna: Osuma
– Minua kiinnosti pahuuden käsite, mutta kirjasta tuli lempeämpi kuin oletin. En tiedä, mitä runoproosa tarkoittaa, mutta sellaista tunnelmaa hakevaa tekstini on.

Joona Konstig: Vuosi herrasmiehenä
– Herrasmiestestivuotenani suurin muutos tapahtui pääni sisässä, ei niin ulkoasussa tai vain käytöksessä.

aamiainen

Vasemmalta: Heikki Valkama, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Marianna Kurtto.

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
– Runokokoelmien jälkeen päädyin seikkailuromaaniin. Lapsena koettu kirjallisuuden ihmeellisyyden ja leikkimisen tunne oli asia, jonka halusin kirjaani.

AW

Nimikirjoitus minulle.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
– Joka maassa tunnetaan jäärä, joka valittaa kaikesta. Mielensäpahoittaja on kuitenkin hahmo, joka ei vain valita vaan etsii kaikkeen ratkaisuja.

Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja näkyy.

Runousko ei kiinnosta?

Haukio

Ehkä runous kiinnostaa massoja tai Katso pohjoista taivasta -runoantologian toimittaja Jenni Haukio. Tai sekä-että. Hieno kirja se on. Niin on paljon hienoa myös nykyrunoudessa, jota onneksi julkaistaan, vaikka levikki on proosaa paljon pienempi.

Tuntuma omaan tuotantooni

Kahden euron alelaarista putkahti ”varhaistuotantoani”, Eino Leinon pienoisromaaneihin kirjoittamani esipuhe (SKS 1995). Uusin hengentuotteeni Onnen asioita (Avain 2017) löytyy Avaimen ja Selkokeskuksen osastoilta.

Kohtaamisia

Kollegoita, kirjabloggaajia, ystäviä ja tuttuja käveli vastaan vahingossa ja sovitusti. Virkistäviä kirjakokemusten ja kuulumisten vaihtamisia. Tärkeää oli myös tapaaminen edesmenneen Lukutoukka-blogistin äidin kanssa.

asiaan

Ja sitten itse asiaan. Minkä valitsen?

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia. 

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, mikllainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjailijatapaaminen, Tapahtuma, Romaani, Kirjamessut

Kirjamessuilusta ja hyvästä kirjallisuudesta

Messu liittyy kirkolliseen toimintaan: rahvas kokoontuu sanan ääreen. Samaa sarjaa on kirjamessuilu, joskin painetun sanan pariin kokoontuminen on moniäänisempää kuin kirkkolaulu. Tungos on kova, äänessä on kirjava haastattelija- ja kirjailijajoukko, ja monituhatpäinen lukija-kuuntelija-kuluttaja-messuvierailijakunta säntäilee tiskiltä ja tilaisuudesta toiseen.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.

Kirja siis kiinnostaa. Kirjoja julkaistaan yhä enemmän, niiden elinkaari on lyhyt, ja klassikoita syntyy luonnollisesti harvakseen. Joka vuosi nousee hetkeksi kritiikkien ja palkintojen seurauksena muutama nimike pinnalle, sadat muut häviävät tietoisuudesta hissukseen. Lukijoita on monenmoisia, kiinnostuksen kohteita myös, jokaiselle on tarjolla jos jotakin luettavaa.

On todella kiinnostavaa törmätä messujen aikaan Suomen Kuvalehden (43/2013) julkaisemaan Riitta Kylänpään kirjoitukseen Romaani sairastaa. Siinä etenkin totiset miehet Pekka Tarkka, Tommi Melender ja Putte Wilhelmsson marisevat taideproosan vähäisyyttä ja joutavanpäisen jaarittelukirjallisuuden monilukuisuutta. Tämä hyvän kirjallisuuden standardityöryhmä löytää monia epäkohtia nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta. Valittelen Otavan nössöilyä poistaa lehti osastolta: messuväkimäärähän on osoitus nimenomaan erittäin terveestä ja houkuttelevasta kirjakirjosta, ja siksi häpeilemättä saavat soraäänetkin kuulua.

Olen löytänyt paljon kiinnostavaa luettavaa uudesta Suomi-proosasta. Taso on vaihtelevaa, ja moni teos on sellainen, että jokin osa siinä viehättää ja jokin toinen lässäyttää kokonaisuuden. En silti näe perustelluksi nuijia yleispätevästi tuomiotani, sillä minun makuni, odotukseni ja kriteerini ovat varmasti toiset kuin jonkun toisen lukijan. Kiteytän yhdeksän syytä lukea kotimaista proosaa yhteen virkkeeseen: monipuolisesta tarjonnasta on mahdollista valita kekseliäästi ja koskettavasti kieltä, kerrontaa, tematiikkaa ja henkilöitä poraavia teoksia, jotka antavat aineksia elämän ymmärtämiseen.

Jos tuomioherratkin julistivat nimin hyvät ja huonot, mikä on jo outoa sinänsä, provosoidun listailemaan minäkin, joskin paljastan tämänvuotisesta lukemastani tarjonnasta vain TOP7. Korostan, että olen listan lisäksi lukenut ja blogannut liudan erittäin kiinnostavia romaaneita. En silti häpeä, että joukossa yllätyksettömästi on vanhan liiton sanailijoita ja uudehkon polven korukieliä. Sinänsä listaus on älytöntä, sillä on todella rajallista, mitä kirjoja arjen keskellä ehtii lukea. Helposti sitä nappaa tunnettujen tekijöiden teoksia ja kritiikkien nostamia ja kirjabloggareiden vahvistamia uutuuksia. Kaikista rajoitteista huolimatta siis nämä kirjat ovat tällä kertaa, tähän mennessä luetuista kotimaisista säväyttäneet, kaikki eri syistä, erilaisin painotuksin:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8. )
Kari Hotakainen: Luonnon laki (blogissani 22.10. )
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (blogissani 10.4.)
Jenni Linturi: Malmi, 1917 (blogissani tulevalla viikolla)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (blogissani 14.7. )
Jari Tervo: Esikoinen (blogissani 13.9.)
Kjell Westö: Kangastus 38 (blogissani 1.9. ).

Hyvä kirjallisuus on sellaista, jonka tunnelma, ajatus, henkilökuvaus, tarina, kieli, kerronta ja tematiikka puhuttelevat minua. Jokin noista ainesosasta voi olla vinksallaan, jos jokin toinen piirre toimii todesti. Peilaan luettua ennen kokemaani, makumieltymyksiini ja kiinnostuksen kohteisiini. Kirja tarjoaa elämyksen, siitä sikiää ajatus ja tunne – jokin on horjunut, lämmennyt, muuttunut, huvittunut, vahvistunut tai myllertynyt. Siksi luen.

Älkää syyllistävät sedät tulko kertomaan, mitä on hyvä kirjallisuus. Snobistinen ja elitistinen paremmintietäminen ei oikein löydä paikkaansa siellä, missä keskustellaan kokemuksesta. Eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin, ja lukemisen tavoite, tarkoitus ja tapa vaihtelevat lukijakohtaisesti. Analysointi ja perustelu on tietysti aina paikallaan, kun lukukokemusta sanallistetaan toisille. Lukukokemus sinänsä ei ole huonompi tai parempi kuin muiden. Sen voi jakaa, siitä voi keskustella ja sitä voi vertailla. Siitä saa nauttia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Kirjamessuista, blogeista, esikoisista ja Israel-tytöstä

kirjamessutTämän syksyn kirjamessuilla kirjabloggaus näkyy entistä enemmän. Kirjablogikirja oli mukavasti esillä Turussa, ja kirjabloggarit kutsuttiin vieraiksi, muun muassa tarjolla oli paneeli bloggaamisen ja kustantajien suhteista. Tulevan viikon lopun Helsingin kirjamessuilla on kirjabloggarikohtaamisia, ja Like ja Into järjestävät oman tapaamisen. Kirjamessuohjelmassa uutuutena ovat lukupiirit, joissa kirjailijan, lukijoiden ja kirjabloggarin vedolla päästään vaihtamaan ajatuksia ennalta sovituista kirjoista aivan kasvokkain.

Vuoden mittaan on putkahdellut keskustelua kirjablogien roolista. Valtamedian kirjallisuuskritiikkien määrä on vähentynyt, joten netin temmellyskenttä antaa kirjakirjoittelulle avoimen tilan. Mielestäni bloggaamisessa on säilytettävä vapaa tapa ilmaista lukukokemuksia, hälventää siten harhaa kirjakritiikin oikeasta totuudesta. Yhden lehtikritiikin painoarvo ehkä normalisoituu, kun ympärillä on monien erilaisten lukijoiden näkemyksiä ja kokemuksia samoista teoksista – ja monista kirjoista, joita lehtikritiikki ei noteeraa. Vaikka tavisbloggari erittelisikin luettua analysoiden, on ilmeistä, että kirja-arviointi on aina yhden ihmisen kokemus, johon sekoittuvat lukumieltymykset, makuasiat, vireystila ja kirjoittajan kirjoitustyyli. Samahan se on kirjakritiikeissäkin, vaikkakin peitellymmin. Summa summarum: on hauskaa, että messuilemassa ovat kirjat, kirjailijat, kulttuuritoimittajat, kustantajat ja monenmoiset lukijat, myös lukemastaan innolla kirjoittavat bloggarit.

Messuilla on tavallisen tapaan ohjelmaa ruuhkaksi asti. Aloitan messuviikon kirjoitussarjani esikoisilla. Helsingin Sanomathan palkitsee vuoden superesikoisen, ja sitä ennen messusunnuntaina palkintoehdokkaat esittäytyvät. En lähde ennustelemaan ehdokkaita. Jokusen kotimaisen esikoisen olen tänä vuonna lukenut ja niistä jo aiemmin blogannut. Huomaan, että otantani on ollut naisvaltainen, tässä vielä kertauksena joitain vanhoja poimintojani ja yksi herkullinen uutuus.

Dekkareissa kelpo avauksen tekivät Kati Hiekkapelto (Kolibri) ja Nina Hurma (Yönpunainen höyhen) – jospa jatko-osissa henkilöt syvenevät. Muutamia makoisia epätyypillisiä esikoisia olen myös maistellut. Marissa Mehrin (Veristen varjojen ooppera) ja Tua Harnon (Ne jotka jäävät) avauksissa on kiehtovia ainesosia.

Tyypillisiä esikoisia ovat omakohtaiset kasvukertomukset. Kristiina Harjulan Pispalan kiviä on loppua lukuunottamatta hieno kuvaus 1950-luvulta. Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö kuvaa lapsuutta 1970-luvulla ja kasvua aikuisuuteen pärjäämisvaihteella. Tyttö- ja kasvutarinasarjaa jatkaa Niina Miettisen Israel-tyttö (Teos 2013), vaan sen omaelämäkerrallisuutta en ala arvailemaan.

IsraeltyttöIsrael-tytön yksi juonne on uskonnollisuus. Pauliina Rauhalan Taivaslaulussahan se on päätematiikkaa lestadiolaisuusvinkkelistä – ajatuksia herättävä esikoisteos sekin. Siinä missä Rauhalan romaani on totinen, Miettinen heruttelee naurua. En muista lukeneeni moniakaan näin hersyviä herätyskokoushetkiä ja uskovaiskuvauksia. Hihhulihenkinen uskonnollisuus on kirjan yksi loimilanka, siellä on kuteena myös niksauttelija, haamu ja monenmoista muuta eläjää. Pääosin kirja kudotaan perhesuhteiden ja tunteiden ilmaisun solmuista. Teini-Kaisa pyörii Juhani-papan ja tämän Katariina-vaimon eriskummallisen kodin ja Ilona-äidin ristituulessa, haikailee ensilemmen perään ja hakee suuntaansa. Toimintaan liittyy jopa Toiviomatkat.

Vakavat sävyt voimistuvat aikasiirtymässä, joka kertoo Juhani-papan toisen avioliiton alusta ja kulusta. Katariinalta ei äitipuolius luista, ja palvotun vaimovainaan jättämään lähes aukottomaan huusholliin hän on liian monikulmainen pala sopimaan. Umpimielisessä Katariinassa on lisäksi pahasti murtunut kulma äitiyteen liittyen. Kerronta on tässä ja muissa osissa nautittavaa: draamallisia tilanteita hahmotellaan osuvasti, ja henkilöiden käytöstä ja toimintaa taustoitetaan vähitellen aukenevasti, Israel-hurmoskin saa selityksensä. Kokonaisuus tarjoillaan kielellisesti vireästi.

Romaanin osat ovat aika eriparisia, mutta yhtäkaikkisesti ne kertovat puhuttelevasti puhumisen ja kohtaamisen vaikeudesta. Osissa yhteistä ovat sinne sun tänne sijoitetut, hulvattomat ja kipeät Juhani-papan kirjelippuset. Välillä toiviomatkalaisten haahuiluosuudet karkaavat linjasta, mutta Juhanin, Katariinan, Kaisan ja Ilonan elämänkulun kartoituksesta valtaosa on herkkua luettavaksi, vaikka on kyse kivuliaasta selviytymisestä ja ymmärryksen heräämisestä turhan myöhään. Juhanin kirjelappusanoin: ”Kaikkien meijän elämässä on omat onnettomuutensa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu