Avainsana-arkisto: Kim Leine

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Ikuisuusvuonon elämyksiin

Onpa taas ylistettävä lukemisen voimaa: on etuoikeus päästä käymään 1700-luvun lopun Kööpenhaminassa ja Grönlannissa. Ei haittaa, että käynti on kuviteltu, sillä mielessä se syttyy todenkaltaiseksi. Elävän reissun menneille muille maille tarjoaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014).

Entä minä, Morten kysyy, näetkö minun tulevaisuuteeni?
Näen outoja ihmisiä jotka tanssivat vuorilla. Kristittyjä he eivät ole, luulisin, ainakaan he eivät näytä kristityiltä, he ovat mustia ja likaisia, mutta he ovat ystäviäsi, ja sinä tanssit heidän kanssaan. Lisäksi näen tulta.
Tulta?
Liekkejä ja tulipalloja. Te pidätte tulella leikkimisestä, pappi. Mutta tuli ei pure teihin. Te selviätte tulesta ilman kärventynyttä kulmakarvaakaan.

Näin ennustaa soittajapoika nuoren Morten Falkin tulevaisuuden. Seuranta-aika alkaa 1780-luvulla Mortenin saapuessa norjalaiskylästä Kööpenhaminaan opiskelemaan vastentahtoisesti teologiaa. Sitä seuraa vajaan kymmenen vuoden jakso lähetyssaarnaajana Grönlannissa ja päätösosa 1795 Kööpenhaminassa. Epilogissa poiketaan vielä 1815 Grönlannissa.

Perustana on melko kronologinen kuvaus, josta poiketaan muutamin minäkerrontaosuuksin ja ennakoinnein. Esimerkiksi pidän siitä, että Grönlanti-osuuksissa aloitettiin ajanjakson lopusta, sittemmin tapahtumat kerrotaan alusta, mutta näkökulmia hajautetaan. Nämä ratkaisut pitävät pitkän romaanin juonen jäntevänä ja odottamattomana.Ikuisuusvuonon profeetat

Kerronta on väkevää ja kaihtelematonta samalla, kun siinä on menneen maailman tuntu ja lumo vailla romanttista härmää. Rapa roiskuu, lika ja rasva haisevat, vesi pärskyy, pakkanen hytisyttää ja tuli räiskyy – ja kaikki inhimilliset ilmiöt esitetään ruhjeisen riuskasti. Harvoin olen lukenut esimerkiksi näin kurimuksellisia kuvauksia vatsan toiminnasta tai keripukin seurauksista. Ympäristökuvaus loihtii näkyjä: sekä Kööpenhamina että Grönlannin kauppa-asemat, eskimotaajamat ja vuonoseudut piirtyvät silmiin ja iskevät muihinkin aisteihin taitavan ilmaisun voimasta. Tunnelmat vaihtelevat, sillä tapahtumakuvauksissa on draamaa ja tragediaa mutta myös jopa makaaberia huumoria.

Ikuisuusvuonon profeetat on ennen kaikkea arvoituksellisen Morten Falkin äärellä. Lääkäriksi haaveillut ja valistusaatteen omaksunut nuorukainen päätyy ailahtelevaksi Herran palvelijaksi pohjoisnavan tuntumaan, rajattuun ja ankaraan ympäristöön, joka ei erityisemmin ihmistä jalosta. Lähetyssaarnaajavaihetta edeltävät tapahtumat jo pohjustavat Mortenin levotonta sieluntilaa, sillä taakse jäävät seikkailut tanskalaisilla pimeillä kujilla ja kimurantti kihlaus. Päähenkilö pysyy kiinnostavana alusta loppuun, sillä hän on inhimillisen kaoottinen: pyrkii hyvään mutta lankeaa toistuvasti tavalla tai toisella. Välillä hän pysähtyy pohtimaan itseään: ”Olen todennut että minussa on ollut kaikki nämä vuodet jotakin vikaa.” Morten saa nenilleen – niin käy muutenkin usein – vanhalta tutulta.

Cathrine seisoo hiljaa ja katsoo Falkia. Hänen silmänsä ovat siniset ja hyvin kirkkaat, hänen suunsa heijastaa ajatuksia ja tunteita joita Falk ei pysty luotaamaan. Et sinä ole huono ihminen, Morten Falk. On hyvin ylimielistä luulla että sinä olisit niin paljon ainutlaatuisempi ja kelvottomampi kuin kaikki me muut.

Romaanissa on monia kiinnostavia henkilöitä Morten Falkin lisäksi. Kaikissa on persoonallisuutta, silti he jäävät salaisuuksiksi, kuten ihmiset pohjimmiltaan jäävätkin. Heihin tutustuu, mutta aina jotain jää aukkoisten arvauksien varaan. Grönlantilaisista mieleen painuvia hahmoja ovat katekeetta ja leski, puoliveriset sisarpuolet. Lisäksi kauppias ja kauppiaan matami ovat kiehtovia. Ja sitten ovat nämä profeetat, hurmosuskoa levittävä eskimopariskunta, joka sanan julistuksen sivussa julistaa kansallista ja rodullista itsenäisyyttä. Vaikka profeetat lopulta jäävät melko etäisiksi, herätyskokousmenot ovat vereviä.

Romaani on runsas aiheiden, ajankuvan, miljöön ja henkilökuvauksen kannalta. Aikakautensa ihmiskuvan se läväyttää näytille karkeana. Eurooppalainen ylimielinen kristillisyys on kovin kaksinaamaista. Alempiarvoiset, puoliveriset, villit, monet naiset ja köyhälistölapset ovat arvotonta karjaa. Oman käden oikeutta käytetään sumeilematta. Niin tapahtuu Kööpenhaminassa, laivoilla, grönlantilaisissa tanskalaistaloissa ja alkuperäiskansan yhteismajoissa. Ajasta ja paikasta riippumatta ihminen ei ole hyvä tai paha vaan kaikkea sitä eri painotuksin ja vielä paljon muuta. Siitä Ikuisuusvuonon profeetat antaa elämyksiä pitkäksi aikaa. Olen otettu.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus