Avainsana-arkisto: Kerstin Ekman

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja