Avainsana-arkisto: Kazuo Ishiguro

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Olen Kazuo Ishiguroa lukenut aiemminkin, muun muassa lähiaikoina Silmissä siintävät vuoret ( 1984). Kirja on ahmittavan merkillinen. Lyhyt romaani on sakeanaan tunnelmia, ja kun henkilöistä on saada otteen, se lipsahtaa. En kyennyt kirjoittamaan kirjasta, ihailen vain.

Viikko tuon häkellyttävän kokemuksen jälkeen luen uusimman Ishiguro-suomennoksen Haudattu jättiläinen (Tammi 2016). Aika pitkään pitää vetää henkeä ennen kuin ajatukseni järjestyvät jonkinlaiseen jonoon. Kaikki Ishiguron kirjoittama tuntuu olevan arvailemattomissa. Haudattu jättiläinen huippaa: vertaisin tekstiä ohuen ilman hengittämiseen vuoristokorkeuksissa – vieraalta tuntuu, kaunista on, eikä kaikkea ympärillä näe.

Juoni on lyhyesti sellainen, että noin 500-luvulla saksit ja keltit viettävät hetkellistä rauhan aikaa, mutta jännitteet voimistuvat. Kelttiläiset vanhukset Axl ja Beatrice lähtevät etsimään vuosia sitten kadonnutta poikaansa. Saksilaiskylässä matkaan liittyvät soturi ja nuori poika, ja tämä menneisyyttään hautova joukkio kohtaa Pyöreän pöydän vanhan ritarin sir Gawainin. Matka johtaa naaraslohikäärmeen luo, mutta joka henkilöllä on taipaleeseen eri tavoitteet.

Kertoja katsoo kaukaa niin tapahtumia kuin henkilöitäkin. Tyyli hetkittäin heilahtaa, sillä joukossa on pari minäkerrontaosuutta. Valtaosan aikaa kaikkitietävä kertoja tallentaa tunnollisesti. Kuvailu on havainnollista ja henkilöiden polveileva vuoropuhelu oudon vangitsevaa: replikointi sahaa edestakaisin, päätyy hitaasti johonkin ratkaisuun, joka matkan aikana muuttuu. Kerronta pyrkii yksinkertaisuuteen, silti sisus on monimutkainen ja raskas. Luovun sodan uhkan, uskon, uskollisuuden ja koston pohdinnasta, rajaan tarkastelun muistiin.

Haudattu jättiläinen

Ei ihme, että tunnen lukijana hämäryyttä: se on keskeinen tekijä koko romaanissa. Axl ja Beatricen ongelma on muistamattomuus, sumu, jonka syyksi selviää naaraslohikäärme. Keskinäisen kiintymyksen vertauskuvaksi kohoava pariskunta haluaa sumusta eroon, otteen menneeseen.

”Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?”
”Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole yhteistä elämäämme?”

Suunnastaan monta kertaa poikkeavien Axln ja Beatricen matkassa tarvon välillä legendahengestä herkistyen, mutta myös uupuen ja täysin eksyksiin joutuen. Ishiguro kehittää todella poikkeavan road tripin. Mietin, ovatko kaikki kiemurat ja jahkailut tarpeellisia, voisiko jostain karsia. Ei kai sitten – luopumisen matkan tulee tuntua painona jaloissa ja päässä.

Allegoria Haudattu jättiläinen on. Kai. Onhan? On englantilaisten perinnedraamojen usvaa, on kuningas Arthurin myytti ja taruolentoja. On lautturi, jonka matkaan mahtuu yksi kerrallaan. On ennen kaikkea katoamisia: joka hahmolta on kateissa jotain erityisen tärkeää, jota ei saa takaisin.

Lähden siis sumealle lukutunnelmalleni uskollisena allegorian tielle. Jos harhaudun, syytän sumua. Ajattelen, että jättiläisen hautaa (menetyksiä) ei voi ohittaa ja että viimeiseen asti riittää tahtoa lohikäärmeen (muistamattomuuden) kukistamiseen, vaikka toisaalta se suojeleekin.

Muistin rajallisuus, unohdus ja kuolema ovat kaikkien kohtalona. Leikittelen ajatuksella, että naaraslohikäärme on herra Alzheimerin esiäiti. Muistin hapertumista, häilyvien muistikuvien pilkahduksia kuvataan romaanissa paljon ja armollisesti vanhan, rakkauttaan vaalivan parin kautta. Asiat, joita ei saa palautettua mieleen, vaivaavat, mutta ne eivät piinallisesti ahdista, sillä se, mikä on eletty, on eletty. Se kulkee mukana viimeiselle matkalle, sillä kaikki kadonnut on ollut olemassa, muistaa sitä tai ei. Toinen tulkintalinja voi olla, miten muistamattomuus kylvää vastakkaisasettelun ja sodan siemenet. Mutta se on toinen tarina, tämä on minun.

– – –

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
suomentanut Helene Bützow
Tammi 2016
romaani
378 sivua.
Lainasin kirjan kaverin kautta.

Mainokset

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus