Avainsana-arkisto: Katja Kallio

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Katja Kallio: Yön kantaja

Olen lukenut kevään kohottavimman romaanin. Katja Kallion taitoteos Yön kantaja (Otava 2017) valuu minuun, pysäyttää ajatukset ja ajan. Päähenkilö Amanda tietää tunteeni:

Amanda yritti selittää, että joistain kirjoista piti päästää irti hitaasti, kömpiä varovasti niiden kyydistä. Ei loikata kyydistä täydessä vauhdissa.

Yön kantaja

”Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi.”

Romaanin päähenkilön taustalla lepattaa tosielämä, Amanda Fredrika Aaltonen (1864 – 1918). Amanda syntyi aviottomana lapsena, pidätettiin useaan otteeseen ”loisnaisena” irtolaisuudesta ja sijoitettiin Seiliin, saareen, josta ei ollut paluuta.

Asiakirjamerkinnöistä kehittynyt romaani hengittää kaunokirjallisuutta. On aivan sama, onko oikea Amanda remunnut Pietarissa ja Moskovassa tai lennellyt kuumailmapallolla Lontooseen ja Pariisin. Tämä pitelemätön romaanin nainen on niin tehnyt, ja vaikka hän vaikuttaa alkuunsa todella rasittavalta, epämiellyttävältäkin, taide on tällaista: Amanda viettelee puolelleen, eläytymään, elämään yhdessä.

Romaanissa on monia perustavanlaatuisia teemoja kuten erilaisuus ja yhteisön valta yksilön yli. Siinä loimuaa elämisen vimma ja rakkaus. Siinä vangitaan elämän etenemättömyys ja elämätön elämä. Ja tuosta jälkimmäisestä: ei ole elämätöntä elämää, vaikka kantaisi sisällään yötä ja olisi teljettynä Seilin selliin. Siitäkin tulee elämä – vaikkei itse valittu.

Miten läheltä se oli kulkenut hänen ohitseen. Oikea elämä.

Asiantiloille ei romaani anna yhtä selitystä tai ratkaisua. Jossain vaiheessa ällistelen, ettei Amanda voi reuhtomisensa jälkeen noin hallittu olla kuin hän Seilissä on, paikoitellen kyllä äkkiväärä ja laskelmoiva, leikkisäkin. Kai väistämättömän kanssa oppii elämään. Onko se oikein? Siihen voi etsiä vastausta kukin tahollaan.

”Ja tästä hänen päälleen sammuneesta ajasta.”

Romaanissa on selkeä juoni, kiinnittäviä henkilöitä ja kiinnostava rakenne. Pidän siitä, ettei Kallio ole valinnut minäkerrontaa vaan liukkaan kaikkitietävän kertojan, joka zoomailee kohteisiin vaihdellen läheisyyttä.

Vaikka romaanin valtiatar on Amanda, on romaanissa paljon muitakin henkilöitä. Heitä nähdään Amandan näkökulmasta mutta myös etäämmältä tai toisten henkilöiden kuvakulmista. Suljetun yhteisön mutkikkaat ihmissuhteet tuntuvat tosilta, ja on välillä vaikea seurata, kuka on hoitaja ja ketkä hoidettavia. Ystävyyden ja rakkauden aaltoilussa lähennytään ja etäännytään, ei pysytä samoina. Se koskettaa.

Aika on muovailuvahaa Kallion käsissä. Pääosin kerronta on kronologista, muutamia poikkeamia siinä on takaumin ja ennakoinnin. Aikaa lohkotaan myös muistoin. Merkityksellisintä on se, miten ajankulua kuvataan. Joskus pieni hetki voi pitkittyä määrättömyyksiin, joskus vuosien läpi kiritään pikaisesti. Romaani kourii ennen kaikkea koettua, ja siksi aika on suhteellista, ei kellon viisarein mitattua. Huomaan, että Amandallle on tärkeä tietty, oikea kello – lähinnä symboli, ei ajanseurantaväline.

Seilin saari on myös symboli samalla kuin konkreettinen paikka. Saari on eristetty muusta maailmasta ja ajankulusta. Sillä on historia spitaalisten säiliönä, ja se jatkaa romaanissa paikkana, josta ei päästä pois. Siksi Seiliin voi pysäyttää ajan. Seili on vääjäämättömän kohtaamista: siellä ei itse saa määrittää kuka on ja missä on – ja toisaalta on juuri se, mikä on ja missä on.

Seili

Seilin hautausmaa 1980-luvulla (kuva: Jani Ahti)

”Tähtisumu loikoo taivaan mustalla pohjalla.”

En pidä Yön kantajaa itsetarkoituksellisena runoromaanina, vaikka kielen kuvallisuus on sille leimallista. Ilmaisuvoima värittää henkilöt, tapahtumat ja miljöön. Kieli toisaalta aukaisee avaruuksia kuten käy huikeissa kuumailmapallohetkissä. Toisaalta se määrittää tarkkaan ympäristöjä niin kuin Turun tienoota, Pariisin nuhruisia kulmia, Isakssonin tupaa tai Seilin luontoa. Toisaalta se tiivistää yhteen virkkeeseen koko sielun kuten lapsenmurhasta tuomitun Gretan hetkenä, jona Greta pääsee lapsenlikaksi:

Greta nousi, otti tyttöä kainaloiden alta kiinni ja painoi vasten rintansa lämmintä, silkkistä tuhkaa.

Romaanin valtaansa ottava tunnelma sikiää aistillisesta kielestä, mikä liikkuu linjassa Amandan aistiherkkyyden kanssa. Amanda on fyysinen ajatuksista tekoihin, ja hän kokee äänet, näyt, ja tuntoaistimukset äärimmäisen voimakkaina. Sille voimalle on romaanissa löytyneet sanat.

Mutta muisto ei asetu, ei millään. Se sähisee ja sylkee ympärilleen.

Amandan ajatukset kipinöivät ja helisevät, ne säteilevät joka puolelle kuin kipu.

” ’Tässäkö kaikki’, hän kysyi.”

Voisin kirjoittaa naisia hyväksikäyttävistä miehistä, mielenterveyshoidon alkeellisuudesta, ymmärtämättömästä hoitokulttuurista ja yhteiskunnan epätasa-arvoisuudesta. Voisin kirjoittaa saavuttamattomasta rakkaudesta. Voisin kertoa vaikka mitä Amandasta sekä Duplessista, Isakssonista, Sofiasta ja Gretoista. En kirjoita. Vellon vain siinä, miten romaanin tunnelma ja siitä säteillyt ihmisnäkemys saa ihon kihelmöimään. Sellaisessa kokemusvyöryssä luen viimeiset sata sivua.

Vaikka Yön kantaja kertoo Amandasta, poikkeusyksilöstä poikkeusoloissa, tunnen, että jokaisella taitaa olla omat pienet tai isot Seilinsä. Amanda kesti, kun hänellä oli jotain odotettavaa, esimerkiksi hyvä kirja. Niin minäkin, ja jaan tässä sen Amandan tavoin:

Lukiessaan hän unohti päällään raskaana retkottavan ajan.

– – –

Katja Kallio
Yön kantaja
Otava 2017
romaani
380 sivua.
Ostin kirjan.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hetkien huumaa

Säkenöivät hetket on hieno kirjan nimi. Katja Kallion uusi romaani (Otava 2013) keräilee kolmen sukupolven naisten tunnelmia Hangossa vuosina 1914, 1935 ja 1936. Historialliset mullistukset vaikuttavat jossakin määrin päähenkilöiden kohtaloihin, mutta hankolainen miljöö ja kylpyläelämä korostuvat kuvauksessa enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan alku tai toisen kynnys.

Kuvauksessa on elokuvallisuutta: kerronnan perustana ovat havainnolliset kohtaukset tarkasti hahmotellussa ympäristössä. Meri kimaltelee ja hiekka hohtelee kylpyläkaupungin kesinä, mutta suolavesi kirveltää ja rantasanta hiertää. Kallion kieli on kuvailevaa ja lauseet soljuvia. Tuloksena on eteeristä, taidokasta ja melankolista tarinointia.

On kuin Kallio olisi halunnut kovin harkitusti kirjoittaa vakavan romaanin ja karkoittaa aiemman tuotannon kepeän komiikan. Joiltain osin kuvailu on turhan viipyilevää: kun henkilöt eivät saa otetta elämästään, lukijakin pelkää otteen tekstiin herpaantuvan. Henkilöiden kohtalot kiinnittävät kuitenkin kulkemaan tarinan loppuun asti.

Periytyvä ulkopuolisuus ja ajautuminen ovat keskeisiä päähenkilöiden määrittäjiä. Kolme naispolvea ei oikein osaa elää. Harvoja säkenöiviä hetkiä on jokaisella, mutta elämän kokonaiskuvaa ei tavoiteta. Ajan moraalikoodit vaikuttavat henkilöihin, vaikka viettien vietäväksi päädytään. Tunteiden jakaminen ja ilmaiseminen tuottavat naisille merkittäviä pulmia.

Sisaruus ja ystävyys ovat romaanin tärkeitä teemoja. Kummassakin on kyse erilaisuuden sietämättömyyden siedosta, selittämättömistä siteistä ja petturuuden siemenistä. Niistä kirjassa on hienoja hetkiä. Yksi vaikuttavimmista on sisarten jännitteinen tanssikohtaus
I wish I could shimmy like my sister Kate”.

Kallio zoomaa lumoavasti tunnelmiin. Luettavana on hidastettuja filmikohtauksia, jotka väreilevät kuin vastavaloon kuvatutut otokset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus