Avainsana-arkisto: Kati Hiekkapelto

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 


Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Dekkarimaaliskuu & lue novelli

Maaliskuun yhtenä kirjateemanani on ollut jännitys. Se liittyy osin Blogat Teamin kampanjaan, jonka johdosta blogini lukijat voivat lukea maalis-huhtikuun ajan ilmaiseksi verkossa Antti Tuomaisen uutuusnovellin Juntunen. Ilmaislukuun tarvitset tunnuksen MAALISKUU, ja novellin lataamiseen pääset tällä linkillä Elisa Kirjat -sivulle.

Novellista en paljastele enempää kuin sen, että Tuomainen on lähtökohdiltaan dekkaristi minun makuuni siinä mielessä, että hän tarinoi henkilöt edellä ja on kielellisesti hiotun hallittu. Romaaneissa on ollut hieman verikekkereidenkin piirteitä, mutta aina päähenkilön psykologia on jutun lähtökohtana. Näin on tässäkin novellissa, jossa Juntunen…Juntunen

Tämän kuukauden rikoslinjaan sopii myös edellinen postaukseni tiukan saksalaiskertojan Syyllisyys-kokoelmasta, vaikkei se varsinaista dekkarikirjallisuutta olekaan. Teemaan osuu ja uppoaa Kati Hiekkapellon toinen ja erittäin onnistunut osa Anna Fekete -sarjaa, Suojattomat. Ruotsalainen Varistyttö on puolestaan tehokkaasti markkinoitu väkivaltagalleria, joka jakaa mielipiteitä: osa lukijoista on innostunut ja koukuttunut, jotkut ovat marisseet laskelmoinnista. Lisäksi ahmaisin juuri helmi-maaliskuun vaihteessa vuoden Johtolanka-palkitun Timo Sandbergin kiinnostavan kieltolakidekkarin.

Kuukauden viimeisin poliisiromaanikokemukseni on tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Yksinäisten sydänten kerho (suom. Sanna Manninen, Bazar 2013). Kirjailijoiden ensimmäinen dekkari Saastat oli voimakas kokemus vaikean aiheen monipuolisen kuvauksen vuoksi. Rikostutkija Simonsen tuli siinä esitellyksi ja kiinnostavaksi havaittua. Tässä uusimmassa suomennoksessa päähenkilö ja hänen työporukkansa sekä lähipiirinsä saavat uusia sävyjä.

Simonsen sulki silmänsä hetkeksi ja siirtyi ajatuksissaan kauas menneisyyteen. Sitten hän palasi taas nykyaikaan ja sanoi hiljaa:
– Ja kuka se sinä olet?

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei Yksinäisten sydänten kerholta kannata odottaa, eikä varsinaisessa rikostutkinnassa erityisesti edetä, joten teho perustuu – yllätys, yllätys – henkilökuvaukseen. Tyypit irtoavat kaavoista, ja hahmoista kehittyy haavoittuvia, epävarmoja ja elävän ailahtelevia. Yhtenä teemana on menneisyys ja se, miten se vaikuttaa ja puskee väkisin pintaan. Nykyisen elämänmenon rinnalla tuntuu 1970-luvun jännittynyt ilmapiiri. Hienoisen tyhjäkäynnin voi hyvin sulattaa, sillä kokonaisuutena kirja on kelpo lukuromaani. Ja parhaaseen sarjakirjatyyliin se pakottaa seuraamaan Simonsenin tulevia vaiheita.Yksinäisten sydänten kerho

Maaliskuu kääntyy pian huhtikuuksi, jossa yhtenä teemanani ovat vanhat kirjat, menneen muistaminen ja menneet ajat. Onko vanhassa vara parempi?

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Suojantarpeita

Sammy lähti ulos. Aurinko häikäisi. Päivä oli ollut selvästikin hieno. Tuulen kevyet sipaisut kasvoilla tuntuivat ihmeen lämpimiltä. Hän hidasti vauhtiaan erään talon kohdalla. Sen pihalla hän näki lapsia hiihtämässä, aikuisia kantamassa omia suksiaan varastoon vartalonmyötäisissä hiihtoasuissaan, pihalla kenotti hauskasti sulanut lumiukko. Näky houkutteli Sammya yhtäaikaisella eksoottisuudellaan ja arkisuudellaan, hän tunsi voimakasta tarvetta mennä mukaan, olla osa tätä omituista maata ja sen tapoja, olla osa tuota onnellista perhettä.

Onnellisia perheitä tai onnellisia ihmisiä ei ole Kati Hiekkapellon rikosromaanissa Suojattomat (Otava 2014). Haaveita ja ikävää on senkin edestä. Muutaman murhan selvittäminen on romaanin päärunko, mutta kaikkiaan se kertoo eronneista, karanneista, yksinäisistä, etääntyneistä, syrjäytyneistä, narkkareista ja maahanmuuttajista.

Viime vuonna ilmestyneessä Hiekkapellon esikoisromaanissa Kolibri on hyvällä alulla uudenlainen päähenkilö, serbialaisunkarilaistaustainen Anna Fekete ja hänen poliisityöyhteisönsä. Tässä toisessa romaanissa ovat monet esikoisen lastentaudit parantuneet, ja tuloksena on kielellisesti joustava, rakenteeltaan sujuva ja henkilökuvaukseltaan toimiva kokonaisuus. Dekkarissa juonen pitää kaapata lukija ja tapahtumien keriytyä kiinnostavasti, ja hyvinhän sekin onnistuu.Suojattomat

Annan työ- ja yksityiselämä saavat kummatkin paljon tilaa, ja näin Annan persoona vahvistuu. Tässä osassa päähenkilöä jäytää yhä pahemmin juurettomuus, ja se tuottaa koko kirjaan alakulon vireen. Kotimaasta lapsena muuttaneen välitila ja murhe vellovat, eikä ratkaisua löydy, sillä lapsuuden synnyinmaa ja perhe ovat muuttuneet, eivätkä maamiesten, etenkään miesten, asenteet vastaa omia arvoja. Annan sisäänpäinkääntyneisyys sekä kiehtoo että raivostuttaa. Hitusen avautumista ja onnea hänelle soisin.

Annan osaksi lankeaa romaanissa selviytyjämamun rooli, vaikkakin eristäytyvä, raskasmielinen temperamentti rinnastuu ihan sisusuomalaisiin. Annaan peilautuvat kirjan kaksi aivan vastakkaisissa tilanteissa olevaa ulkomaalaistaustaista henkilöä. Unkarilainen au-pair on vapaaehtoisesti väliaikaisesti Suomessa ja suhtautumistavaltaan liihottelevan kevyt, kun taas rikosepäilty huumesotkuinen Sammy on epätoivoinen, luovuttamisuhan alla pakoileva Pakistanin kristitty, kotimaassaan kuoleman oma.

Hiekkapellon kirjat voi perustellusti niputtaa yhteiskunnallisten dekkareiden lokeroon. Tässä osassa maahanmuuttopolitiikka ja syrjäytymisen vaarat ovat isossa osassa. Annan kollegan Eskon rooli onneksi monipuolistuu siinä samalla, sillä sarjan ensimmäisessä osassa tämä känniäijä sai kantaa raskasta kliseviittaa. Eskon rasistisuutta ja rasittavuutta rikotaan muilla puolilla, esimerkiksi paukahtaa ponnekasta pohdintaa, jonka laukaisee uhka jengisotien saapumisesta Suomeen.

Suomen kaupunkien lähiöissä oli jo vuosikausia tikittänyt aikapommi: toisen polven syrjäytyneet maahanmuuttajanuoret, joiden elämäntavat ja moraali eivät ammentaneet heidän vanhempiensa uuden sen enempää kuin vanhankaan kotimaan parhaista puolista. Silti musta huppari tuntui yllättäneen kaikki kuin äkisti noussut ukkonen. Poliisit tuijottivat sitä epäuskoisina, ilmassa kihisi sähköinen jännitys, Esko tunsi sen väreilyn ihollaan. Näiden hupparityyppien tulevaisuuden unelmissa ei siintänyt koulunpenkki ja alipalkattu paskatyöpaikka. Näille tyypeille tämä yhteiskunta ei ollut onnistunut tarjoamaan mitään kiinnostavaa vaan päinvastoin: yhteiskunta oli onnistunut sysäämään heidät syrjään.

Dekkari jolkottaa kuin pohjoinen poro, kun sillä on varmaotteinen ohjastaja. Hyvä on, vertaus on kehno, kun vasta Oulun leveyksillä liikutaan. Koska kirjassa fokusoidaan muutamaan henkilöön, se pysyy jäntevänä, vaikka sanottavaa on kirjavasti monenmoisesta suojattomuudesta. Onnistuneesta sarjakirjasta kertoo se, että kuvittelen Annan seuraavia käänteitä, ja Eskonkin. Toivottavasti ensi vuonna tavataan!

PS. Tyytyväisiä lukijoita näyttää olevan muissakin blogeissa, esimerkiksi Lukutoukan kulttuuroblogi ja Kirjavalas.

– –
Sain Suojattomat Blogat Teamiltä e-kirjana (Elisa Kirja).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Eksoottinen lintu pohjoisesta

Oulun seudun lenkkipolulla ammutaan, ja rikospoliisi aloittaa tutkimukset. Juuri työryhmään valittu Fekete Anna – unkarilaisittain sukunimi edellä – pääsee mukaan kiperän jutun ratkontaan.

Esikoisdekkaristi Kati Hiekkapellon romaani Kolibri (Otava 2013) on mitä ilmeisemmin poliisisarjan aloitusteos. Keskeishenkilö Anna ja muu rikospoliisiryhmä heilautetaan framille sen sortin asetelmallisesti: uraa aloitteleva nuori nainen, mukava kokenut nainen, toverillinen mies, reilu pomo ja ääliöalkkisrasisti. Kiinnostuksen herättäminen osittain onnistuu, osin kuvaus kangistuu ennalta arvattavaksi, eikä kliseiltäkään vältytä.

Anna on uuden suomalaisen dekkarikirjallisuuden kiintiöpakolainen. Hänen poikkeuksellinen taustansa, Serbian unkarilaisvähemmistöön kuuluminen, kuvataan vakuuttavasti. Sujuva suomen kielen taito avaa tien työelämään, ajatuskin luontuu jo suomeksi, mutta juureton kokee elävänsä välitilassa ja ikävöi varhaislapsuuden kotimaahan. Annan persoonan arvaamattomuutta ja haavoittuneisuutta väläytellään mielenkiintoisesti.

Juoni käynnistyy hieman kömpelösti ja väliin putkahtelee joitain tarpeettomia sivupolkuja. Vähitellen päätarina hölkkää hirvenä – ei niin sulavasti, mutta risukot ryskyvät ja matka etenee. Tyylilajiin sopivasti mutkien takaa paljastuu salaisuuksia ja yllätyksiä. Toiveita heräsi, mutta oululaista miljöötä kannattaisi hyödyntää reippaasti, kehitellä kerrontakoukkuja ja irroitella sivuhenkilöitä tyypeistä persooniksi.

Maahanmuuttaja-agendaa kuljetetaan romaanin murhajuonen rinnalla. Tavoitteena on selvästi tasoitella stereotypioita epäkohtia vähättelemättä. Annan veli edustaa mamua, joka kieltä taitamattomana on syrjäytymiskierteessä. Myös integroimattoman kurdiperheen avulla esitellään maahanmuuton varjopuolta ja suomalaistuvien siirtolaistyttöjen vaaran paikkoja, joskin pattitilanteen ratkaisu vaikuttaa hitusen epäuskottavalta.

Esikuvia ei voi ohittaa. Eppu Nuotion Pii Marin on raivannut tietä valtaväestöstä poikkeavalle naispoliisille. Leena Lehtolaisen luomat poliisityypit ja tarinan kuljetustavat liippaavat läheltä. Perinteitä kunnioittaen Hiekkapelto aloittaa poliisiromaanitaipaleensa ihan mukavasti mutta omaleimaista otetta vielä hakien.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus