Avainsana-arkisto: Kathryn Stockett

Kirjava joukko

Talviloma alkoi Missisipin 1960-luvun tunnelmissa. Luin Kathryn Stockettin  romanin Piiat, jossa valveutunut valkoinen nuori nainen havahtuu siihen, että hyvin toimeentulevien perheiden valkoiset lapset ovat mustien naisten kasvattamia. Aikuistuessaan nämä valkoiset ylläpitävät rotujen eriarvoisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestelmää. Skeeter päättää aloittaa kirjoitusprosessin, jossa kotiapulaisten näkökulma paljastaa systeemin epäkohdat. Hanke on rotulakien vastainen. Taustalla häivähtää Kennedyn presidenttikauden alku ja salamurha sekä Martin Luther Kingin tasa-arvotaistelu. Hieman päälleliimattua on New Yorkin kustannusmaailman laskelmoivuus. Myös kirjan pahis on tarpeettoman yksiulotteinen, hyvikset melko siloteltuja ja käännekohdat arvattavia ja kaunisteltujakin. Silti viihdekirjamaisuuden rinnalla kirjassa on koskettavaa ja ajatuksia herättävää kuvausta. Esimerksiksi mustan naisen varassa on pienen valkoisen tytön usko itseensä ja hyvyyteensä oman äidin ylenkatseen varjossa.

Katsoin samaan syssyyn kirjasta tehdyn elokuvankin. Harvinaisen uskollinen se oli kirjalle, vain muutamaa kohtausta oli oiottu ja roolihahmoa muokkailtua. Roolivalinnatkin olivat melko osuvia, vaikka Skeetrin hahmo oli pilattu: kirjassa 180-senttinen kolho kirjoittajasielu oli elokuvassa hentoinen, sirpakka neiti. Sujuva filmatisointi se oli kaiken kaikkiaan. Kyllä hyvä viihde parhaimmillaan herättää myös ajatuksia ja tunteita, eikä lähtökohtien tarvitse aina olla niin syväluotaavia.

Piikojen 600 sivua luin hujauksessa, mutta samanmoisen Norsunhoitajien lapset söi pienin annoksin kuukauden kestävän lukuajan. Aloitin sen jo vuodenvaihteessa Kööpenhaminassa, paikallisvärin vuoksi. Hoegin Lumen taju oli aikoinaan vangitseva kokemus, mutta tämä oli hämmentävä keitos. Kerronnasssa oli vallatonta menoa, muttei imua. Siinä tavoiteltiin kevyttä fantasiaa, erikoisia asetelmia ja varhaiskypsää pohdintaa, mutta lopputuloksena oli sekametelisoppa. Oliko tarjoituksena sofistikoitunut Potter-pastissi vailla noitamaailmaa vai mitä? Jäin ymmälleni. Finlandiapalkittu Rosa Liksomin Hytti-romaanikaan ei minua liikuttanut, vaikka juna kiiti (tai mateli) Siperian halki. En tavoittanut tarinan tarkoitusta, ja kokonaisuus jäi minulle melkoisen tyhjäksi.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus