Avainsana-arkisto: Kate Atkinson

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Kate Atkinson kuorii ajan, ihmisen ja elämän kerroksia romaanissa Hävityksen jumala (S&S 2016). Olen  ihastunut  Atkinsonin Brodie-dekkarisarjaan (etenkin itse Brodieen).  Elämä elämältä (2014) tärisytti tasapainoani pari vuotta sitten, ja tämä rinnakkaisteos tekee sen taas. Aluksi kohtuuttoman kovat odotukset jarruttivat heittäytymistä, mutta loppua kohti ei enää mikään estänyt. Hävityksen jumala on monihaarainen romaani rakkaudesta, kuolemasta ja sodasta.

Hävityksen jumala 1

Sukupolvet

Elämä elämältä -romaanin perheen parissa jatketaan; nyt Ursulan sijasta päähenkilönä on Toddien kuopus, joka toisen maailmansodan aikana toimii hävittäjälentäjänä. Teddy on Ursulan veli, sittemmin Nancyn mies, Violan isä sekä Bertien ja Sunnyn isoisä. Hän lupaa yrittää olla aina ystävällinen, jos vain sodasta selviää. ”Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.” Teddy on romaanin kokoava lämpökeskus, ja hänen elämänkaarensa lähes satavuotiaaksi on kaiken kehys.

Atkinsonin tyyliin ei kuulu tyhjentävä henkilökuvaus vaan sirpaleina levittyvä hajaannus. Kolmannen persoonan kerronta valitsee jonkun henkilön, jota seurata ja jonka ajatuksiin ja tunteisiin voi tunkeutua – ja siirtyä toisiin. Tästä huolimatta ja johtuen henkilöistä haluan tietää lisää. Romaanikerronnan elämänkahmaisutaitoa todistavat useat kohdat, joissa noin yhdessä sivussa syntyy täysi kuva yhtäkkiä siihen putkahtaneeseen hahmoon. Täyteys on huokoista ja viitteellistä.

Henkilön rooli voi olla vain sarkastisen tölväisijän Sylvie-äidin ja Bertie-tytön tyyliin tai kontrasti, kuten Violan dickensiläinen appivanhempikauhuperhe on vertailukohta Teddyn vaatimattomalle huolehtivaisuudelle. Viola-tyttären karikatyyrinen itsekeskeisyys on muistutus siitä, että jokaista määrittää kasvuympäristö mutta myös määräysvalta omaan käytökseensä. Runsaan henkilögallerian merkityksellisyydestä voisi jatkaa loputtomiin.

Ihmisen elämänkulkuun liittyvistä aihelmista monet menevät ihon alle. Esimerkiksi Alzheimerin taudin olemus ja omaisen olo ovat karuudessaan suojukset irrottavia.

Sota meissä

Hävityksen jumala alkaa sykähdyttävällä kuvalla luonnosta ja leivosista, ja vastaavista kauneuskokemuksista saa nauttia pitkin romaanimatkaa. Romaania väkevöittää ajatus kauneuden ja kaiken katoavaisuudesta. Mikä sen tuimemmin osoittaisi kuin sota, jolloin antiikin veistosta muistuttava kaunotar voi hetkessä revetä kappaleiksi tai pommi tuhota taideaarteita pursuavan talon?

Linnut ja lentäminen liihottavat toistuvasti symboleina, mutta ne ovat myös tarkasti kuvattua sotatodellisuutta. Lennostotoiminta, pommittajan riskit ja taisteluiden ristiriitaisuus näyttäytyvät Teddyn kautta ja kotirintamakokemukset muiden henkilöiden avulla. Sattumanvaraisuus ja hetkellisyys korostuvat.

Oli käynyt ilmi, että koko sivilisaatio oli rakennettu juoksuhiekan ja mielikuvituksen varaan.

Hävityksen jumala todistaa, ettei sota pääty rauhanjulistuksiin. Se jatkuu elettynä elämänä sodan kokeneissa ja heistä se siirtyy seuraavaan polveen. Se jättää jälkeensä miljoonien uhrien elämättömiä elämiä, joista olisi syntynyt arvokkaita tarinoita. Romaanin pasifismi puhuttelee.

Sota oli ammottava railo, eikä heillä ollut enää pääsyä sen toiselle puolelle, entiseen elämään, niiksi ihmisiksi joita he olivat olleet.

Hävityksen jumala 2

Silloin Teddy tajusi, etteivät he oikeasti olleet sotilaita vaan uhreja, jotka kannettiin yhteisen hyvän alttarille. Lintuja, jotka heitettiin päin muuria toivossa, että jos niitä vain olisi tarpeeksi, muuri murtuisi jossain vaiheessa.”

Hölskyvä aika

Elämä elämältä leikittelee mahdollisilla maailmoilla. Hävityksen jumala on samoilla jäljillä mutta eri kerrontakeinoin. Yhdessä tekstikappaleessa voidaan visiteerata monessa ajassa. Kerronta tapahtuu tilassa, jossa aika hölskyy. En tunne Stephen Hawkingsin säieteoriaa (johon romaanissa kerran viitataan), mutta tiedän, että siinä neljäs ulottuvuus on aika. Aika-avaruusteorioissa eri paikoissa tapahtumien aikajärjestys ei ole yksiselitteinen. Teorioinnista kokemukseen: Atkinsonin romaanissa ajan säikeet kietoutuvat toisiinsa moniselitteisesti yhdistellen olevaa, mennyttä ja tulevaa.

Elastinen tapa suhata tilanteesta, näkökulmasta ja ajasta toiseen on ehtaa Atkinsonia, joka kieputtaa tarinaa miten tahtoo. Toisto kerronnan keinona ei yleensä vetoa minuun, nyt se ei häiritse, esimerkiksi yksi timanttisormus kimmeltää proustilaistyylisenä symboliherkkuna. Kaiken kielen koreuden ja komeuden kääntää Kaisa Kattelus nautittavaksi suomeksi.

Rakenne ja kerronta valloittavat minut piiritystaktiikalla, vähittäin ihastuttaen. Teksti vaikuttaa omaan aikaani. Olen pakotettu lukiessani viivyttelemään, hetkittäin kiihdyttämään, pääasiassa hidastumaan.

Fiktion valta

Kirjallisuus parhaimmillaan on tätä: se vie uskomaan keksittyyn, ja vaikka uskoa tietoisesti horjutetaan, fiktion voima vain vahvistuu. Tunteet liikahtavat, odotukset muuttavat muotoaan ja ajatukset auraavat entisistä poikkeavia uria. Uppoudun, liikutun, pakahdun. Atkinson kirjoittaa syyn siihen romaanin lopun avartavissa ”Kirjailijan saatesanoissa”:

Tällainen jääräpäinen fiktiivisyys vaatii sitä, että on sydämestään paneutunut kirjoittamaansa, sillä muuten kirjoittaminen muuttuu kaksiulotteiseksi tilaksi ja teksti lakkaa olemasta oman itsen ja maailma kohtaamispaikka.

Romaanin Teddy ja Nancy yhdessä keskustelussa toivovat, ettei kaikkea pitäisi eikä voi pukea sanoiksi. Hävityksen jumala on lukukokemuksena niin voimakas, että ensin en löytänyt keinoja kielellistää sitä (ja sitten liiankin kanssa). Mielessä möyryää kiitollisuus kohdata Atkinsonin teksti ja lukea se omaksi.

– – –
Kate Atkinson
Hävityksen jumala
A God in Ruins
Suomentanut Kaisa Kattelus
S&S 2016
romaani
492 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita: Lumiomena, Lukutoukka, P.S. Rakastan kirjoja, Taikakirjaimet ja Ullan luetut kirjat.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kesäkuun 2015 kirjavinkit


Kesäkausi nytkähtää liikkeelle. Nakkaan siksi lomailijoille muutaman kirjavinkin. Toivottavasti jokaisella on aikaa hetkeksi retkahtaa mukavaan asentoon lämpimän päivän vehreään varjoon, viileän illan viltin sisään tai suvisateen ropinaan kiehtovan kirjan kanssa.

Historiaa

KantoHistoriallisista romaaneista pitäville suosittelen Anneli Kanton romaania Pyöveli (Gummerus 2015). Siinä kolme kertojaa nappaa lähikuvia 1600-luvun suomalaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Lähtökohta on kieltämättä kolkko, sillä päähenkilö perehdyttää pyövelin työn perusteisiin. Kerronta on kerrassaan vetävää ja kuvatut kohtalot mukaansa tempaavia. Oi aikoja, oi tapoja, oi ihmiseloa!

Muualta

ShinKulttuurikurkistusta kaipaavalle tarjoan ensimmäistä eteläkorealaista suomennosta. Kyung-sook Shinin romaani Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen, Into 2015) sijoittuu nyky-Koreaan, mutta henkilöiden välityksellä saa käsitystä laajemminkin yhteiskunnan ja perhekäsitysten muuttumisesta. Kerronta ja rakenne etenee kekseliäästi. Inhimillinen katsanto on universaali – niin, äideistä on tarpeen pitää huolta, kaikista muistakin.

Sotaa

sopimus 2Sotakirjaharrastajat saavat kotirintamaperspektiiviä taistelu- ja marssikuvausten lisäksi Audrey Mageen Sopimuksen (suom. Heli Naski, Atena 2015) myötä. Saksalaista mielenmaisemaa toisen maailmansodan aikoina romaani kuvaa tinkimättömän konstailemattomasti. Teksti on toteavaa, ja sellaisena se vakuuttaa ryöstöviljellyn aiheen tuoreena toteutuksena. Myös keskittäminen kannattaa: yhden perheen välityksellä nähdään uho ja tuho.

Lyhyttä

UlitskajaTiiviin ilmaisun ystäville neuvon lyhytproosaa. Klassikoita ei kannata unohtaa, itse palasin pitkästä aikaa Tšehovin novelleihin, ja kyllä kannatti. Selkeää, terävää ja elävää tekstiä ei aika nakerra. Rinnalla voi ahmaista Ljudmila Ulitskajaa, nykyvenäläistä napakkaa kertojaa. Aloita pienoisromaanilla, Iloisilla hautajaisilla (suom. Elina Kahla, Siltala 2013; Tytölapsia-kokelmasta postaan myöhemmin, Siltala 2015).

LatvalaNykynovelleista kiinnostunut voi saada säväyksiä Taina Latvalan kokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Kokoelman nykypäivän nuoret aikuiset ovat kuin kuminauhalla kiinni menneessä, silti eteenpäin on elävän mieli. Teksti nappaa kolmikymppiset tai varhaisaikuisuutta elävästi muistelevat, oletan.

Jännityksellisyyttä

AtkinsonJännityskirjalukijoille ei minulla ole vinkkiä käsiä hikoiluttavasta dekkarista, vaan valitsen hykerryttäviä teoksia, joita ryyditetään dekkarityylillä. Kate Atkinsonin Brodie-sarja on epätasainen, mutta uusin osa viehättää minua kovasti. Romaanin Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015) päähenkilö on vedenjakajalla, ja etsintäjuoni monine henkilöineen on herkullinen.

LindgrenMinna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) on hurtti kärjistysnäytelmä palvelutalon teknologisesta tehokkuudesta. Lindgren on hurja ja viihdyttävä visionääri. Varsinasta dekkariputkea suunnittelen kesäkuuksi, lukupinossa on muun muassa uusinta Jari Järvelää, Pauliina Sutta ja Vera Valaa. Eli perästä kuuluu.

Muutosta

GavaldaElämänmuutosta miettivä voisi lukea Anna Gavaldan Parempaa elämää (suom. Lotta Toivainen, Gummerus 2015). Aika samalla tyylillä Gavalda riepottaa nuorehkoja pariisilaisia kuin edellisessä suomennoksessa Lempi ei ole leikin asia, mutta se ei haittaa, jos tyylistä pitää. Minulle Gavaldan kaksi kertomusta tarjosi virkistävän rohkaisupläjäyksen monien kevään synkkien kirjojen lomaan. Jos onkin uhkia, on myös mahdollisuuksia.

Tiedosta tekoihin

AholaTietokirjoja olen lukenut kevään aikana valitettavan vähän. Tohdin silti toivoa, että otat Suvi Aholan vinkista vaarin. Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015) esittelee monipuolisesti ja lukijaystävällisesti kirjallisuuspiiritoimintaa, tätä hauskaa ja virkistävää harrastetta, jossa kokoonnutaan maukkaan purtavan pariin keskustelemaan niitä näitä kirjoista ja muusta. Toivottavasti kaikilla on kesän aikana tilaa ystäville ja kirjoille.


 
Jos kaipaat lisää suosituksiani, pääset huhtikuun vinkkilistaan tästä linkistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Lukupäiväkirja

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä oli viime kevään suuria kirjaelämyksiäni. Atkinsonin Jackson Brodie -sarjaa olen seurannut aina uutta osaa odottaen (blogissani osat 2 ja 3 Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ei vieläkään hyviä uutisia?). Toiveikas hytinä seuraa uusinta: Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015).

Yksityisetsivä-Brodie kidnappaa kaltoinkohdellun koiran ja ex-poliisi Tracy laiminlyödyn lapsen. Näihin liittyviä vaiheita sekä 1970-luvulle sijoittuvaa murhaa ja lapsikaappausta setvitään rinnakkain. Tapahtumia nähdään Brodien silmin, myös Tracyn ja Tracyn entisen poliisikaverin, ja lisäksi dementoituva näyttelijätär kytkeytyy kuvioon. Kaikkien tiet eivät leikkaa lainkaan, ja jos leikkaavat, se tapahtuu sattumanvaraisesti ja yllätyksellisesti.

Taattua Brodie-sarjatyyliä on se, että henkilöitä on useita ja linkitykset toisiin ovat löyhiä, yhteydet selviävät vähitellen. Joka lapsia ja koiria rakastaa pitää rispaavat langat napakasti käsissä ja lukijan hyppysissä. Dekkarirakenne on pikemmin turvakehys kuin piinaavan jännityksen luontiin luotu. Oleellista on psykologisesti kiehtova henkilökuvaus.Joka lapsia ja koiria rakastaa

Brodien hahmo vetoaa minuun osa osalta. Älyä ja itseironiaa piisaa. Rosoinen tunne-elämä lisää miehen vetovoimaa, ja lapsuuden traumat elävät ja hengittävät viisikymppisen jokaisessa päivässä. Kahden lapsen etäisä, jolta riittäisi rakkautta lapsille, koirille ja yhdelle – no, parillekin – naiselle, yhä etsii suuntaansa. Sitä haluan jatkossakin olla seuraamassa.

Ihailen Atkinsonin henkilökuvaustaitoa. Hän luo luontevasti uskottavia ja kiinnostavia hahmoja. Elämänkäänteessä keikkuva Tracy ja hellyttävä reppana-selviytyjä Courtney-tyttö käännyttävät oitis puolelleen. Asetelma pistää miettimään kierosti rikosen suhteellisuutta: rakastava kaappaaja vai väkivaltainen koti. Ikääntyneen näyttelijättären muistamattomuuden kokemukset on kuvattu satuttavasti. Hupaisa pistäytyjä on yksityisetsivä Brian Jackson, päähenkilön kaksois- tai vastakuva.

Harva dekkarityyppinen teksti hykerryttää siten kuin tämä Brodie-sarjan osa – Fred Vargasin Adamsbergit ja Håkan Nesserin Barbarotit niputtaisin sukulaisiksi. Kerronta on joustavaa ja luistavaa – nautittavaa. Minut valloittaa humoristinen ote, joka syntyy huomioista, tilanteista, henkilöasetteluista ja näppärästä verbaliikasta. Kääntäjä Kaisa Kattelus on velho siirtämään kieleen perustuvan komiikan suomeksi. Pisteitä ropisee myös siitä, että tärkeitä elämänasioita ei ohiteta kepeästi, vaikkei niitä käsitellä tosikkomaisesti.

Brodie ei ole lukumiehiä (sentään runot ovat alkaneet kiinnostaa), mutta Brodiesta lukeminen pitää kirjailoa yllä. Olkoon niin, ja olkoon noinkin, vaikka jo jokunen ajattelija on aiemmin samoin todennut – tai melkein samalla lailla:

Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta.

– – –
Kate Atkinson 

Joka lapsia ja koiria rakastaa 

Started Early, Took My Dog 

Suomentanut Kaisa Kattelus 

Schildts & Söderströms 2015 

398 sivua 

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Mahdolliset maailmat

Oli olemassa toinen maailma, mutta se oli tämä.

Fiktio on sepitettä, ”voisi olla” -kohtaloiden luontia. Tiedän. Silti juuri lukemani englantilainen nykyproosa pistää minut ihmettelemään kuvitteellisuuden ydintä, ”olisi voinut tapahtua” -pyörrettä. Voimakkaan lukukokemuksen hengessä kirjaan aluksi luetusta romaanista irrallisen, oman tekstitestini.


I

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt jouduttiin kiidättämään ambulanssilla parin sadan kilometrin päähän verensiirtoon toiseen, paremmin varustettuun sairaalaan. Toistakymmentä vuotta lasta kaivannut pari jäi epätietoisuuteen vauvan kohtalosta. Tyttö kuoli matkalla.

II

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektio onnistui, mutta vastasyntynyt kiidätettiin verensiirtoon toiseen kaupunkiin. Vauva toipui ja kotiutettiin. Hän kasvoi ja kehittyi vanhojen vanhempiensa ainokaisena, metsän ja peltojen välissä. Yksinäinen lapsi vaipui usein mielikuvitusmaailmaansa. Viisivuotiaana hän istui enonsa tielanan päällä, jolloin lapsen tarkkaavuus herpaantui ja jalka jäi lanan alle. Vauriota ei hoidettu kunnolla ja tyttö kuoli verenmyrkytykseen.

III

Tyttö syntyi alkuvuoden lumimyrsky-yönä. Hätäsektion jälkeen vauva kiidätettiin satojen kilometrien päähän paremmin varustettuun sairaalaan verensiirtoon. Vauva toipui, ja tytöstä kasvoi vanhojen vanhempiensa ainokaisena epävarma eläjä. Vähitellen, vääjäämättä hän rohkaistui kulkemaan omia polkujaan. Hän lähti opiskelemaan länsirannikolle, ajautui ammattiin ja perusti perheen toiseen merenrantakaupunkiin. Viisikymppisenä hän oli tienhaarassa: mennyt vaikutti joka päivään, tuleva oli yhtä tuntematon kuin ennenkin, pimeys läheni pyytämättä.


Miksi tuhlaan tilaa omaan variaatioluonnosteluun? Miksi en kerro suoraan Kate Atkinsonin romaanista Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2014)? Lähestyn romaania mutkan takaa, kerrontatapaa valitettavan kömpelösti apinoiden, sillä haluan säästää romaanin salaisuuksia mahdollisimman eheinä tuleville lukijoille. Montaa kertaa vuodessa en heittäydy näin lumoavan kirjan vietäväksi.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva elämän vakavuudella leikittely.

Elämä elämältä on yllätyksellinen, variaatioilla herkutteleva kuvakudos.

Kirjan kerrontarakenne on kuin loivan rannikon aallokko: välillä vesi ulottuu pitkälti maa-alueelle, välillä se vain nuolee rantaviivaa, ainoastaan liike on säännöllinen. Tarina palaa tiettyihin vuosiin, välillä liukuu kymmenien vuosien päähän, palaa taas johonkin aikaisempaan, samaan uusin kääntein, useaan otteeseen. Tämä aaltoliike keinuttaa lukijaa tekstin virrassa.

Romaani kertoo brittiperheen keskimmäisestä lapsesta Ursulasta. Juonen raivaaminen veisi harhapoluille, sillä kyse on mahdollisista maailmoista, joista kirjassa esitetään erilaisia vaihtoehtoja. Ilkeästi ajatellen teos voisi olla kirjailijan käsikirjoituskokeilu, jonka jokainen versio on eksynyt painettuun kirjaan. Lopputuloksena on mukaansa tempaava elämänkulkukirjo vuosista 1910 – 1967. Välissä on kaksi maailmansotaa, paljon pimeyteen päätyvää kuolemaa, perhesuhteita, aikuiseksi kasvua, elämänkriisejä. Elämässä on raskaita tilanteita, silti on hilpeitäkin hetkiä.

Kokonaisuuden kuorruttaa kerronnan ketterä ote. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin ajassa aaltoileva Ursula, äiti Sylvie, isä Hugh, sisar Pamela ja peribrittiläinen kiintiöeksentrikkotäti Izzie. Ohimenevissäkin rooleissa olevat henkilöt ovat luonteikkaita. Runsas romaani (595 sivua) puoltaa pituuttaan, mutta silti sanoisin, että ajatuksen kärsimättä voisi karsia kirjan saksalaisosuudet.

Soisin mahdollisimman monen kokevan Elämä elämältä haarautuvan tarinoinnin, sillä se viekoittelee järkeä ja tunnetta. Mikä miellyttävintä, kieli on tarkan kaunista ja henkilökuvaus psykologisesti terävää. Rakenteellinen kerroksellisuus on pitkälti päähenkilö-Ursulan häilyvään persoonaan liittyvää – uniin, pelkoihin ja enteisiin vaipumista. Toisaalta se on fiktion ja ihmismielen ydintä: mielikuvitus jyllää, kulkua voi muuttaa omin valinnoin, ja silti sattuma sanelee. Jäät henkiin syntymässä tai et, kuolet tapaturmassa tai et, elät elämäsi niin kauan kuin elät.

”Kaikki tietysti kuolevat jossain vaiheessa.”
”No se lienee ilmeistä”, Pamela sanoi nauraen.
”Ei, tarkoitan, että kaikki tutut ovat jonakin päivänä kuolleita, mekin olemme.”
”Ilmeistä edelleen.”
”Amor fati”, Ursula sanoi. ”Nietzsche kirjoitti siitä kaiken aikaa. Minä en tajunnut luulin että sana oli ’armovati’. Muistatko, että kävin psykiatrilla? Tohtori Kellerillä. Hän oli sydämeltään filosofi.”
”Kohtalon rakastaminen!”
”Se tarkoittaa hyväksymistä. Ota vastaan kaikki, mitä tapahtuu, yhtä lailla hyvä ja paha. Kuolemakin on kai vain yksi asia, joka pitää ottaa vastaan.”

Elämä elämältä
– –
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Milloin mahtaa olla hyvien uutisten vuoro?

Reggien sisällä oli kauhea tyhjyys, ikään kuin joku olisi ottanut pois elintärkeitä elimiä. Maailma hapertui. Häneen hiipi pakokauhu, sama tunne kuin silloin, kun hänelle oli kerrottu äidin kuolemasta. Missä tohtori Hunter oli? Missä tohtori Hunter oli? Missä hän oli?
Jackson Brodie oli etsivä. Entinen etsivä. Etsivät löytävät ihmisiä. Kadonneita ihmisiä.

Ollaan ylitetty jo puoliväli ja 200 sivua, kun kolmas Brodie-sarjan dekkari vasta kunnolla käynnistyy. Tuntuu siltä, että kateissa on moni muukin juttu kuin muutama henkilö. Katie Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news? Suom. Kaisa Kattelus, Schilds & Södersrtöms 2013) on sarjan välityö, joka taitaa pohjustaa tulevaa. Brodien tilanne muuttuu, tulee muuttumaan.Atkinson

Päähenkilö on viehättänyt minua kovasti aiemmissa osissa Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia. Traaginen tausta ikään kuin antaa syventävää varjoa koomisille piirteille, joita hakusessaan olevassa ex-etsivässä on kiitettävästi. Taloudellinen onnenkantamoinen on antanut hänelle tiettyä riippumattomuutta, mutta herra haahuilee. Terävä kaveri hän pääsääntöisesti on, paitsi naissuhteissa. Miksi valita picassotyyppinen nainen vermeerisen sijaan? Tässä osassa hän on, toistetaan nyt, kuin kateissa; siihen on kyllä fyysinenkin syy.

Aiemmissakaan osissa itse jännitysjuoni ei ole yhtä pätevää kuin kuvaus Brodiesta ja hänen ihmissuhteistaan. Parhaimmillaan Atkinson on hauska sanailija ja tilanteiden tragikoomisuuden ilmeikäs kuvaaja. Tämä kolmas osa vie astetta pitemmälle sen, mikä oli itusillaan jo edellisissä osissa: irralliset, rinnakkaiset henkilöt ja tapahtumat sattumien kautta yhdistyvät hetkeksi yhdessä pisteessä (= Brodie), ja tempautuvat jälleen siitä erilleen. Nyt kypsytellään turhan kauan, ja juttua uhkaa pohjaan palamisen tympeä maku.

Yksi teema on kiinnostava: lapsena tai teininä koettujen menetysten heijastuminen loppuelämään. Tohtori Hunterin lapsuusperheen murha on romaanin käynnistin. Reggien haavana on lapsuuskodin levottomuus ja äidin kuolema, Louisea piinaa yhä muisto yksinhuoltajaäidin alkoholismista, ja Brodien stigma on siskon raiskaus ja murha. Nämä vaikuttavat suoraan tai kätketysti toimintatapoihin.

Romaanin suola on teini-ikäinen orpo Reggie, jolle kaikin tavoin soisi suojelua ja huolenpitoa. On hänellä sisua ja karuissa tilanteessa selvityskeinoja mutta liikaa epäonnea. Romaania jäntevöittää lähinnä se, että lukija toivoo: ei enää yhtään huonoja uutisia hänelle. Brodien entinen ihastus Louise pääsee loistamaan sävykkäällä happamuudellaan vasta romaanin loppuosassa, sitä ennen tyyli on kovin yksioikoista. Romaanin loppupuolella saa myös nauttia dialogiherkkua, kun kolmikko pääsee yhteistoimintaan. Päätöstä sävyttävät myös odottamaton suru ja odotetut suhdekuprut.

Hyvä, että Atkinson sotkee genrejä: jännärikeinot sekoittavat rakkausromaanin konventioita. Onnettomuudet, menetykset ja kauheudet kuuluvat enemmän tai vähemmän kaikkien elämään, mutta myös toista tunnelaitaa tarvitaan. Silti kaikille on aika kovan takana vastapainoisten tunteiden vapauttaminen ja vastakaiun saaminen. Johtotähtenä on kuitenkin tohtori Hunterin Reggielle lausuma: ”Ainoa, joka merkitsee, on rakkaus.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sattumuksia Skoteissa

Kate Atkinson kirjoittaa sarjaa entisestä poliisista Jackson Brodiesta. Toinen suomennos Kaikkein vähäpätöisin asia (2012) tapahtuu Edinburgin teatterifestvaaliaikaan. Brodieta rassaa joutilaisuus, ja romanssikin on jännitteinen. Hakusessa olevaa Brodieta ja häälyvää Juliaa varjostaa menneisyys, eikä nykyisyyden kanssa selviäminenkään ole yksioikoista. Sattumalta Brodie päätyy pahoinpitelyn ja hukkuneen tytön silminnäkijäksi.

Tarina käynnistyy paloitellen, useita henkilöitä ja juonenkulkuja tupsahtaa näkyville, eivätkä yhteydet heti paljastu. Kirjassa on maatuskanuken rakenne: sisäkkäisistä tarinoista syntyy kokonaisuus, jossa eri kokoiset juoninuket kasataan päähenkilön toiminnan päällyskuoren alle. Näennäisen irralliset tapaukset loksahtavat paikoilleen. Liitoskohdat ja yhteensattumat voivat ärsyttää, mutta niillä on merkitys juoni- ja huumorielementteinä.

Rikosjuoni ei kaksinen ole, mutta sivupoluissa on ytyä. Etenkin vätysmäinen kirjailija on kiinnostava traagisine salaisuuksineen, ja naispoliisiperhekunta lisää tarinaan tasoja. Atkinsonin dekkareiden vahvuus on kepeänkipeä kerronta ja hyvät tyypit. Varsinainen koukku on, että Brodien tulevaisuudesta haluaa tietää aina vain enemmän.

Vaikka päähenkilöä pitää itseään kaivosperheen sivistymättömänä vesana, kulttuuritietoinen kirjailija upottaa tekstiin monenmoisia kirjallisia viittauksia ja taidepohdintoja. Kiinalainen kirous kirjan mukaan on toivotus: olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Tämän kirjan päähenkilö on siten kirottu. Enkä voi vastustaa sankaria, jolla on tällainen taidemaku:
Hän piti Vermeeristä, ikuisuuteen vangituista hetkistä ja viileistä sisätiloista, joiden arkisuudesta hän löysi kosketuspinnan, sillä elämä ei koostu loputtomista Neitsyt Marioista ja lumpeista, se koostuu jokapäiväisistä yksityiskohdista: naisesta joka kaataa maitoa kannusta, pojasta joka istuu keittiönpöydän ääressä syömässä kanapiirasta.”

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus