Avainsana-arkisto: Kari Hotakainen

Kari Hotakainen: Henkireikä

Rikostutkija, Parturikampaaja ja Suntio: nämä palveluammattien tyylitellyt edustajat kohtaavat kuoroharjoituksissa. Henkilöitä yhdistävät jaetut rikolliset ajatukset, teon idut. Tutkielman rikoksista ja tunteista sekä niiden ilmaisuista on julkaissut Kari Hotakainen romaanissa Henkireikä (Siltala 2015). Tänä vuonna olen jo nauttinut Hotakais-herkkua: keväinen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) ihastutti. Kuinka käy Henkireiän?

Uutuudessa on hienoja oivalluksia. Kuorolaulun eri ääniä yhdistelevä harmoniatavoite sopii vertauskuvaksi moneen asiaan. Pitkän suhteen anatomia avautuu, ja tunteiden tulkkauksesta erottuvat yksilölliset erot. Pökköä pesään lisäävät pohdinnat siitä, missä määrin on asioihin osallinen silloin, kun tietää, kuulee ja eläytyy. Liika kuuleminen ja eläytyminen saattaa suistaa raiteilta. Niksahduksista on suomalainen rikoshistoria tehty.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

Elina Warsta on kotimaisen kirjankansitaiteen kärkeä, tässä taas taidonnäyte.

En ole nähnyt Hotakaisen Martti Suosalolle kirjoittamaa monologia Palvelija. Mitä ilmeisimmin Henkireikä on jonkinsortin draaman tähteet. Useinhan ylijäämät ovat maistuvia makupaloja eilisen herkuista, jokunen suupala voi hieman jo happamalta maistua, mutta lisää sitä vain napostelee tavoitteena tympeyden peittävä seuraava suupala. Näin käy minun lukukokemukselleni.

Ihmisistä Hotakainen palastelee jopa irvikuvia, karuja totuuksia sanojen ja tekojen takaa. Ihminen näyttäytyy eri tilanteissa ja kanssaeläjille erilaisina, kuoria on kuin maatuskanukessa. Ihmisluonnon kerroksia romaanissa auotaan, silti etäinen tunnelma valtaa minut, ehkä sitä perustelee rikostutkijakertojan väsymys kanssaihmistaakkaan.

Hotakaiselle ominaiset asiayhdistelyt, sanailut ja vertaukset ihastuttavat ja paikoitellen hieman rasittavat; tässä pieni otanta yhdeltä sivulta:

Teko paistaa kuin luu, vaikka taustalla on kuu.

Miehen ei ollut tarkoitus tappaa, vaan antaa samalla mitalla takaisin. Väkivallassa ei käytetä samaa mittaa kuin leivonnassa.

– Meillä kaikilla menee joskus hermot. Vähän kuin jos avaisi ikkunan tuulisena päivänä ja ikkunalaudalta lehahtaisi paperinpala ulos. Silmänräpäyksessä.

Matalaa, korkeaa, säröilyä – samoin kuin kirjan kuorolaisten laulu, se on Henkireiän kielen ja kerronnan rytmi. Ja kirjan hengen mukaan kuorolaisten repertuaari yhdistää ylevää ja maallista, virttä ja viihdettä, josta motoksi voisi valita Robbie Williamsin biisin ”Feel”. Henkireikä, sekin on vaikka mitä, monimerkityksellistä tietysti, niin kuin yksinäisyys tai ihmisen paras ystävä.

Kai jumitun kaipaamaan Kantajan hellää huomaa ja pysyn varautuneena kalseahkon Henkireijän seurassa. Sisarteoksena – tai velipuoliverrokkina – mieleeni putkahtaa Petri Tammisen Rikosromaani (Otava 2012), joka kertoo sekin rikosselvittelijästä ja rikoksista. Tammisen välittämissä vilunkitöissä kyse on kalvavista rikoksista inhimillisyyttä vastaan; kerronta etenee vertauskuvallisesti ja ajatelmiksi kiteytyvin lausahduksin. Rikosromaanissa ja Henkireiässä jäytää enemmän tai vähemmän piiloteltu syyllisyydentunne. Hotakaisella on omat painotuksensa. Siinä se on: painotus, paino – raskas on Henkireiän pohjapoljento.

¬- – –
Kari Hotakainen
Henkireikä
Siltala 2015
romaani
200 sivua.
Ostin itselleni flunssalääkkeeksi.
Muissa kirjablogeissa mm.
Mari A, Kirjapolkuni, Morren maailma, Mummo matkalla ja Lukutoukka.

Mainokset

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakaisen Kantaja-romaanin kansi on kuvaava. Tummalla pohjalla on hentoon pinkkiin vivahtava yksittäinen ruusu. Se sopii Kirjan ja ruusun päivään (23.4.2015) ja teoksen kylkiäiskirjarooliin. Kuva natsaa myös kirjan sisältöön, jossa syntyjä syviä veivaava päähenkilö työskentelee hautausmaalla ja koskettuu etenkin omaisittomista vainajista, joiden arkulle sossu kustantaa yhden ruusun. Timo Kalliota saattaa sama kohtalo odottaa, jollei hän rohkaistu askeltamaan romanssin suuntaan.Kantaja

Kantajassa on kirkas fokus. Minäkertoja on perimmäisten kysymysten äärellä: Mitä on elämä, elämätönkin elämä, ja vääjäämätön kuolema? Miten elää elämää, jolla on itselle tai jopa jollekin toisille merkitystä? Mitä on olla ilman läheisiä tai miten antaudutaan läheiseksi? Mikä on filosofeeraavan pohtijan ja hullun ero?

On tympeä sanoa, että kerronta on taattua Hotakais-tekstiä. On se, mutta en pidä tyyliä kuluneena. Lyhyt mitta sopii iskevälle virkerytmille, jossa lakonisesti avataan ajatukset ja toiminta. Sanomisen monimerkityksellisyys osuu, ja synkkyys repeää tasaisin välein lukijan virneeseen, vaikka kertojan totisuus säilyy. Kirjan herkkupaloja ovat päähenkilön muistokirjoitukset tuntemattomille vainaille. Tämän tärkeän tehtävän päähenkilö ottaa kantaakseen ymmärtääkseen siirtyä keksityistä elämistä aitoihin.

Henkilökuvaus on hallittua. Päänsisäisessä maailmassaan möyrivän päähenkilön puolelle käännyn nopeasti. Kiehtova henkilö on suntio, joka osoittautuu salaviisaaksi muutosagentiksi.

– Sä sovit tänne. Siis tälle palstalle. Moni määräaikainen ei pidä kuolleista. Sä oot melkein kuollut, mut mä sanon, että älä mee liian pitkälle. Sulla on elämä, näillä ei.

Tarina on kolkoista aineksista huolimatta lämmin ja inhimillinen. Kun kerrotaan yhden henkilön elämän taitekohdasta tällä tavoin, se lavenee allegoriaksi siitä, miten pysähtyneestä kuoleman odotuksesta voi kääntyä repaleisen, arvaamattoman ja takuita vailla olevan elämän puoleen.

Olen oikein tyytyväinen Kirjan ja ruusun päivän lahjakirjaan. Jos tyylistä ja teemasta pitää, suosittelen lisälukemiseksi hengenheimolaista, Petri Tammisen Meriromaania. Sen ehtii vielä huomenna (25.4.) ostaa kirjakaupasta niin, että saa Kantajan kylkiäiseksi.

­ _ _ _

Kari Hotakainen
Kantaja
Kirjakauppaliitto 2015
romaani
140 sivua
Kirjan ja ruusun päivän ilmaiskirja vähintään 15 euron kirjakauppaostoksesta.
Muissa kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Jokken kirjanurkka.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Sähköttävät parannussanat

Minunko vuokseni tämä kaikki? Eivätkö ne tiedä kuka olen, en kukaan. Mitä tämä maksaa? Milloin on eräpäivä? Olenko syyllinen? Räpläsinkö radiota toisella kädellä ja aiheutin tämän kaiken? Tavoittelinko pelkääjän paikalla lojuvaa pastillirasiaa? Elinkö niin, että voin nyt mennä? Jäikö jotain sanomatta?”

Rautala, pian ukiksi syntyvä leskimies, loukkaantuu vakavasti liikenneonnettomuudessa. Sen ruttauksen jälkeen hän törmää hyvinvointivaltion törmäyskurssiin. Romaani on tarina elämisen ehdoista ja syntymisestä, monin tavoin. Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala 2013) on myös kertomus kolmesta nyky-Suomen sukupolvesta nejättä odotellessa. Lisäksi se kertoo ihmisen, ympäristön ja valtiontalouden luonnosta – nimenomaan kertoo, sillä kerronta, kieli, lauseiden rytmi ja poljento on oleellista. Hotakaisen vaivaton sähkösanomatyyli kuljettaa elämisen painon kuormaa siten, ettei se tunnu niin raskaalta kuin olisi aihetta.

Välillä lyhyet virkenapsautukset liukuvat runsauteen, osin uudistunutta hotakaiskieltä siis. Kerronta sykkii ihmisten miellejohtumissa. Lukijalle viilletään aukko Rautalan, viimeisillään raskaana olevan tyttären ja päähenkilön raihnaisten vanhempien pään sisään. Erityisen sattuvasti leikataan muistin ja mielen harhailuihin. Myös monien muiden henkilöiden aivoituksiin tunkeudutaan. Jos pontevan proosan mittarina on aforismitiheys, Hotakainen saavuttaa sakean summan. En ehtynyt sataa sivua lukea, kun olin jo poiminut kymmeniä laittamattomia lauselmia, kuten
”Älä kato ittees, kato taivasta.”
”Näytti potilaalta, oli ihminen.”
”Jatkuvasti elossa olevien on joskus vaikea ymmärtää melkein kuoleita.”
”Ajatus katkeaa eri tavalla kuin koiranputki, ei kuulu ääntä.”
”Ihmistä ei voi tuntea. Muuta kuin kädellä.”
”Muisti on magneetti. Se tarttuu teräkseen ja pitää siitä kiinni, mutta niin harva asia tässä maailmassa on terästä.”

Välillä ajatusleijailu on silkkaa verbaali-irroittelua. Kulminaatiokohtaus on televisioitu hallituksen leikkauslistatiedotustilaisuus, jonka aikana ministerit ja kirjan henkilöt ovat toisiinsa yhteydessä kuin ajatuksia virtaavaan napanuoraan kytkettyinä ja jossa paperille pannut leikauskohteet muuttuvat lihaksi.

Kyllä, tämä on myös yhteiskunnallinen romaani. Veroja kiertänyt maalämpöyrittäjä Rautala putoaa tulokuoppaan, sillä sairauskorvaus on suhteessa pimeään työhön. Veronmaksun merkitys hyvinvointipalveluihin käsitellään monelta kantilta. Monia muitakin asioita osoitellaan: hoitotyön alipalkkaus, todelliset hoitokustannukset, omaishoidon tuki, kutsumusammatti ja siinä jaksamisen rajat. Ja on vihreää aatetta ja seksuaalista tasa-arvoa. Hiukan liialliselta tuntuu jo afrikkalaisen, proteesijalkaisen kummipojan ilmestyminen, vaikka sekin käänne lopulta on perusteltu.

Aivan kuin Hotakainen ei saisi hanaa kiinni, vaan kummallisuudet sekä eritasoiset elämänkulun ja ihmiskunnan epäkohdat saisivat ryöpytä pidäkkeettömästi. Loppu on silkkaa karnevaalia, kun puolikuuro, kielitaidoton jatkosodan veteraani kohtaa sierraleonilaisen huumeita diilaavan lapsisotilasveteraanin. Huolestani huolimatta loppuosa kokoaa juonilangat verrattomasti, elämänuskoisesti, yhteen.

Hotakainen taitaa olla vahva ehdokas kolmanteen Finlandia-palkintoon. En viittaa kirjailijan omakohtaiseen kuntoutuskokemukseen tämän kummemmin, iloitsen vain, että se on onnistunut ja kääntynyt reippaasti fiktioksi. Ja kovin lämmittää se tapa, miten vanhojen vanhempien eloa ja oloa ilmaistaan. Moni muukin asia jättää läikehtivän olon. Kiitän kirjasta! Aivan pakko on viskaista vielä yksi lainaus:
”Rautala oli kertonut puhelimessa kaikki viimeaikaiset tapahtumat hitaasti ja seikkaperäisesti ja korostanut, ettei kukaan voi elämän sattumanvaraisuudelle mitään, mutta jokainen voi pienillä ja päättäväisillä valinnoilla vaikuttaa elämänsä suuntaan.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus