Avainsana-arkisto: Kansallisteatteri

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Keväisellä bloggariklubilla Pirkko Saisio kertoi Kansallisteatterin tilaaman juhlanäytelmän lähtökohdan sisältävän kaikki kipsaavat tekijät: Suomi 100 vuotta ja Kansallisteatterin iso näyttämö. Saisio otti avukseen modernin parviälyn ja kysyi Facebookissa, mitä ihmiset haluavat nähdä tällaisessa juhlanäytelmässä. Monet ehdottivat suurnaisia, muita juhlakaluteemoja tai sisällissotaa. Toisin kävi:
– Valitsin aiheita, jotka minua aidosti kiinnostavat. Punavihreä kupla näyttää olevan aihe, jota ei saa mainita. Näytelmään siirsin itseään analysoivan keskiluokan, joka määrittelee kaikkea. Rapujuhlista metsän keskellä kehittyy dystopia arvaamattomassa tilanteessa.

Näytelmän nimi liittyy luonnollisesti Topeliuksen klassikkosatuun Koivu ja tähti. Saisiota kiinnostaa se, mitä tapahtuu, kun satu loppuu.

*

Koivu ja tähti.jpeg

Kolmetuntinen Koivu ja tähti käynnistyy keski-ikäisten sisarusten rapujuhlavalmisteluista, joista vastaa thai-kotiapulainen. Sisarukset ja sekalainen toverijoukko sitovat polveilevaa juonta. Tulkitsen kuitenkin näytelmää niin, että pysyvintä on metsä ja 1700-luvulta peräisin oleva torppa, jotka jäävät juhlaväen jälkeen uuden porukan käyttöön.

Juhlanäytelmässä katsotaan suomalaisia yhden suvun välityksellä lyhyin historiasykäyksin päätyen tulevaisuuteen, jolloin äkkiarvaamatta voivat tiet katketa eristysmuurein ja metsissä vilistä suomalaisugrilaisia pakolaisia. Kuvaavaa on, että hyvinvoiva väki veivaa ideologioihin ja elämäntapaan liittyviä asioita, eivätkä huomaa, mitä tapahtuu todelle tai mitä todella tapahtuu. Paljo puhe osoittautuu merkityksettömäksi. On aika vähän asioita, joilla lopulta on merkitystä. ”Kurjet tulevat aina joka kevät. Vain se on tärkeää.”

Kurkien merkitys hivelee eritoten minua, jolle jokavuotinen kurkien saapuminen on huippuhetki ja lähtö haikeuden lähde. Kurkien myötä näytelmässä välittyvät kiertokulku, lajitovereiden ryhmäturvan merkitys ja luonnon luonnollinen julmuus. Saision näytelmässä luonnolla on muutenkin suomalaisuuteen sopivasti keskeinen rooli. Näytelmässä kurkien lähtöön limittyy luonnon päätyminen epätasapainoon. Muutokset eivät tunnista maan rajoja: esimerkiksi jääkarhun elinympäristö on siinä tilassa, että karhu ottaa osaa viimeiselle matkalle.

Esityksessä on paljon yllätyksellisyyttä, mitä sirpalemainen eteneminen korostaa. Pidän pönöttämättömyydestä, ja lisäksi koomisten tilanteiden tiputtelu keventää aihelmien runsautta. Esimerkiksi jääkarhu paljastuu teatterikriitikoksi ja hylätyn ideologian Lenin-patsas raahataan kesämökkikorpeen – tällaisia absurdeja kohtia putkahtelee sieltä täältä. Kaikessa on kuitenkin asiaa takana, ja mikä parasta, pääosin selityksiä katsoja voi kaivella mielestään esityksen aikana ja pitkään sen jälkeen. Jonkin verran dialogissa osoitellaan, ei kuitenkaan puhkiopeteta. Kohtauksesta toiseen liu`utaan liukkaasti, ja tuntuu väkevästi siltä, että draamateksti ja Laura Jäntin ohjaus pelaavat samaan maaliin.

Henkilöihin en pääse syvälle, pidän heitä enemmänkin ihmisten edustajina. Sisaruussuhteesta irtoaa jotakin, elämäntavasta aatevaihteluineen yhtä ja toista. Vasta vähitellen luulen älyäväni, miksi historiapätkät ovat sellaisia kuin ovat: 1700-luvulla ei ollut varaa lapsihempeilyyn, kun lapsia kuoli solkenaan ja suomalaiset olivat Ruotsin valtakunnalle lähinnä tykinruokaa; 1900-luvun alussa nainen saattoi agitoida tasa-arvoa ja samalla epäsolidaarisesti rähjätä pikkuasioista; sota-aika näkyy vain lättäjalkaisen öykkärin, rintamakarkurin ja desantin tasolta. Nykyajassa muunmaalaiset muka-suvaitaan apulaisina tai tyttöystävinä, mutta pakolaiset rämpivät omin päin metsikössä. Ja aina voi tulla äkkikäänne, joka katkaisee kaiken. Sitä eivät itseensä käpertyneet eläjät oikein käsitä – Tuonelan virrallakin täytyy ottaa vielä yksi selfie.

Veli (Jukka Puotila) ja sisar (Tiina Weckström) kannattelevat tarinaa ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Muut näyttelijät urakoivat joustavasti useita rooleja. Pyörivä lava rytmittää liikkeillään tapahtumien kulkua. Toistoelementtinä toimii perinteinen mökki aikojen saatossa. Tila rauhoitetaan vain sille, mitä tapahtuu lavalla: huomaan innostuvani siitä, ettei esityksessä käytetä videokuvaa (no, yksi lyhyt poikkeus on). Lumoava lavastusosa on viitteellinen metsä ja sen hengiksi heräävät, raukean ajattomasti sanailevat puut.

*

Bloggariklubilla Saisio sanoi kansan identiteetin muodostuvan siitä, että kansalla on kirjoitettua historiaa ja kirjallisuutta. Suomalaisuus merkitsee Saisiolle kieltä. Se näkyy esityksessä. Juhlanäytelmä aluksi hämmentää aikaloikilla ja puheen pulputuksella, mutta mitä enemmän tunteja ensi-illasta on vierinyt, sitä enemmän Koivu ja tähti minua viehättää. Runsaudesta ponnahtaa asioita, hetkiä, näyttämökuvia, jotka selittyvät nyt tai vaivaavat monimerkityksellisinä, hihityttävät tai vievät syntyihin syviin. Loppukuvat lautalla ovat hienoja ja avonaisia, ja kaikista tuhon enteistä huolimatta niihin sisältyy lohdullisuutta. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut, tapahtuu nyt tai tapahtuu, kun kaikki loppuu. Kurjet kuitenkin tulevat taas keväällä.

– –

Koivu ja tähti
Kansallisteatteri 13.9.2017 (ensi-ilta)
Pirkko Saisio (teksti) ja Laura Jäntti (ohjaus)
Kati Lukka (lavastus), Tarja Simonen (puvustus), Morten Reinan (valot)
Rooleissa: Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Matti Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue, Paula Siimes
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/koivu-ja-tahti/

P. S. Käsiohjelmassa on valaisevat tausta-artikkelit Topeliuksen sadusta ja uralilaisista kansoista.

 

Mainokset

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Kansallisteatterin ja Maijalan Canth

hella-herkka-hehkuvainenSyksyllä luin Minna Maijalan monipuolisen ja avartavan Canth-kirjan Herkkä, hellä ja hehkuvainen (Otava 2014). Elämäkerta kiedotaan Minna Canthin teoksiin, ja siten kohdehenkilöstä saadaan irti enemmän kuin vain kertaamalla kauppiasleski-kiistakirjoittaja-yksinhuoltaja-asioita. Hienosti Maijala osoittaa, ettei Canthin teoksista voi erottaa toisistaan yhteiskunnallista ja psykologista puolta. Eikä Canthia voi lukea vain poliittisina manifesteina, vaan synteesinä ajan eurooppalaisista virtauksista.

Useimmat Canthin teoksista voidaan tällä tavoin lukea eräänlaisina sairaskertomuksina, joissa esitetään, kuinka henkilöhahmon intohimot syntyvät ja kehittyvät ja kuinka ne tuhoavat ihmisen. Yhteiskunnalliset olosuhteet ja muut ympäristötekijät sekä henkilöhahmon luonne muodostavat materiaalin, jota naturalistinen kirjailija teoksessaan tutkii ja tarkastelee.

canthMiten Kansallisen Canth-näytelmä näyttää kohteensa? Miten siinä esitetään intohimot, olosuhteet ja luonteet? Seppo Parkkisen käsikirjoittaman näytelmän on ohjannut Kaisa Korhonen, ja esitys on saanut alaotsikon Kertomus uuden ajan ihmisestä. Maijalan uustulkinta Minna Canthista on inspiroinut tekijöitä, ja siten Canthia katsotaan ajan aaltoja seuraavana teatterintekijänä.

Draama juoksuttaa vikkelästi Minnan vaiheet ennen draamatöitä, myös muu monipuolinen tuotanto ohittuu. Mielenkiintoisesti Minnan kauppiaspuoli näytetään vain äidin kautta. Canthin äitiys ja ystävyys ilmenee näytelmässä lähinnä menetyksinä. Kohututtavuus Juhani Ahon kanssa ohitetaan huitaisten. Pääosin näytelmä on Canthin teatteriteosesittely, näytelmäkatkelmia näytelmässä. Jos ei Canthin draamoja tai elämänkertaa tunne, en tiedä, miten esityksessä pysyy kärryillä.

Intohimo Minnan (Cécile Orblin) hahmossa läikkyy, luovan työn kuume välittyy, myös se, miten Minna oli ajan hermolla. Uskon, että siitä syystä myös esimerkiksi puvustusta ei kahlita aikaan, vaan ikään kuin Canthin moderniutta korostetaan siten, että välillä Minna keikkuu voimistelurenkaissa alusvaatteisillaan, välillä hehkuu hihattomassa glamouriltapuvussa. Myös Papin perhe -pätkä on modernisoitu alleviivaten Canthin draaman käypyyttä tänään.

Monet lavasteratkaisut toimivat, ja ne ilmentävät teatteria teatterissa. Jotain huikeita valaistuksella korostettuja kohtia on myös. Kaikki palaset eivät kuitenkaan loksahtele kohdilleen, eli kokonaisuus tuntuu hajanaiselta. Tsehovin Lokki-näytelmän kohtaus vaikuttaa perustelemattomalta.

Maijalan Canth-elämäkerrasta saa käsityksen Canthin ja suomalaisen teatterin puuhamiehen Kaarlo Bergbomin jännitteisistä suhteista. Kansallistetatterin näytelmässä annetaan paljon tilaa Canthin ja Bergbomin sisarusten kohtaamisille, eikä lähestyminen ole niin pistävä kuin voisi odottaa. Canth-näytelmä onkin enemmän näytelmä suomalaisen teatterin kehityksestä kuin Minna-näytelmä. Myös Ida Aalbergin voimahahmo on näytelmässä tärkeä, vaikka Maijalan kirjan perusteella rouvilla ei oikein synkannut.

Näyttelijäporukka tuntuu puhaltavan samaan hiileen, ja moni vetää usean roolin. Pikantti erikoisuus esityksessä 10.2.2017 oli se, että Aalbergin näyttelijä oli sairastunut ja roolin paikkasi pikahälytyksellä Maria Kuusiluoma. Hän luki osin roolinsa plarista, ja hyvin lukikin. Itse asiassa olisi alunperin ollut nerokas ohjausratkaisu, että toteutuksessa superdiiva olisi vetänyt roolinsa paperista!

Kosolti esityksessä oli kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se jätti minut kylmäksi. Jälkikirjoituksena en malta olla mainitsematta, että Canth ansaitsisi kunnon epookkielokuvan, sillä niin merkittävä, värikäs ja häkellyttävän monipuolinen kulttuuripersoona hän on ollut.

– –

CANTH. Kertomus uuden ajan ihmisestä
Kansallisteatteri
Käsikirjoitus Seppo Parkkinen
Ohjaus Kaisa Korohonen
Pääosassa Cécile Orblin
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/canth/
Tietopaketti esityksestä tässä.

Minna Maijala
Hellä, herkkä ja hehkuvainen. Minna Canth
Otava 2014
289 sivua.
Ostin e-kirjana, Elisa Kirja.
Muuta: Kokemuksiani Canthin novelleista tässä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Tietokirja

Nummisuutarit Kansallisteatterissa

Näyttämökuva 1. Ylpeä isä ja appiukko pitää hääpuhetta. Ympärillä tyhjä lava rakentuu taustalla seuraintalon juhlasaliksi. Sen näyttämön taakse levähtää taustakangas, jossa mäntymetsä piirtyy pikkutarkkana maalauksena. Samainen metsälavaste on huhujen mukaan somistanut jokaista Kansallisteatterin 11 Nummisuutarit-esitystä.

Näyttämökuva 2. Esko on riehunut häähuoneessa. Suomi-symbolit – leijonatunnukset, siniristilippu – ovat heiluneet vihan vimmalla. Tila tyhjenee, ryvettynyttä tilannetta voimistaa jyrkkänä kontrastina Ankin suloisesti laulama Ne kesäyöt.

Näyttämökuva 3. Iivarin ja Sakerin ryyppyreissu huipentuu deliriumnäkyyn, jossa liu’utaan irvokkaasta kuvaelmasta toiseen. Mieliinpainuvimpia niistä ovat hieronymosboschimaiset olennot ja Hugo Simberin maalauksien pääkallopuutarhuri ja pudonnut enkeli. Kaikenmoiset kulttuurituotteet ovat näyssä globalisoituneet ja banalisoituneet.

Janne Reinikaisen ohjauksessa Aleksis Kiven Nummisuutarit on vakava. Tässä versiossa ei nauraa tyrskitä vaan ahdistutaan ihmisten ajattomasta tyhmyydestä, jota joka maailmakolkassa tavataan. Suomitaan Suomea, rahanahneutta ja hölmöjen höynäyttämistä. Sukupuolella ei ole merkitystä: kaikki ovat mukana samassa tärinässä.

Kiven kieli on aina yhtä nautittavaa, elävää ja värikästä. Se on säilynyt. Dialogia ei juuri ole, lähinnä joku esittää tai julistaa jotain, kohtaamisen ohittaen. Muutenkin dramatisointi karsii draamaa, muutamat ydinkohtaukset on tallella. Monissa kohtauksissa on tehoa, mutta jotkut ovat makuuni turhan pitkitettyjä. Esimerkiksi Eskon humalakohtaus on venytetty, mikä tosin osuvan piinaavasti jättää jäljelle tilulii-touhusta vain perisuomalaisen kännäilyn kauheudet: ryyppäämään painostamisen, uhon älyttömyyden ja väkivallan. Itse ikoninen ”tilulii” on irrotettu näytelmän alkupuolen operettimaiseen kohtaukseen.

Pidän siitä, että Nummisuutareita on reippaasti rukattu. Tyylittely on esityksen peruskeino. Miehitys/naisitus ei riemastuta eikä petä – roolitus ei esitystä erityisesti nosta tai laske. Aku Hirviniemi Eskona kuitenkin mielenkiintoisesti juuri tässä roolissa karistaa harteiltaan hupiveikon viitan. Venyttämistä moitin: sanoma ja näkemys olisivat selvinneet vähemmälläkin.

Visuaalisesti esitys on hieno: lavastus tukee ja tähdentää, puvustus myös. Ennen esitystä Bloggariklubin ansiosta sain kuulla lavastaja Kati Luukan ja puvustaja Tarja Simosen kertovan tekoprosessista. Luominen on ollut nimenomaan prosessia, yhteistyötä koko työryhmän kanssa ohjaajan ajattelua seuraten. Ihailen luomuksia, ne todella liimasivat esityksen. Värit, valot ja kaikkinainen rekvisiitta asustuksineen sekä erityisen osuvat musiikkivalinnat tekivät esityksestä draaman.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Tarja Simonen esittelee Bloggariklubissa puvustuksensa ideataulua, johon hän kokosi produktion alkuvaiheessa puvustuksen inspiraatiokuvia.

Näyttämökuva 4. Kun ihminen kokee perustavanlaatuisen pettymyksen, mikään ei ole ennallaan. Eskon elämän käännekohdassa metsä kohoaa: vaijerit nostavat puut näyttämön katosta roikkumaan latvapuoli maata kohti. Tämä ylösalaisin käännetty, huojuva ja vaihtelevasti valaistu metsä on yksi hienommista näyttämönäyistä, joita muistan nähneeni.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.

Esko meni metsään. Vaikutuin. Nummisuutarit-näytelmän käsiohjelma on informatiivinen: siihen on koottu tietoja esityksen ja näytelman taustoista.


Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

Bloggariklubilaiset saivat 27.10.2015 ennen esitystä nauttia teatterikierroksesta ja aivan uudesta perspektiivistä teatteriin.

_ _ _
Aleksis Kivi
Nummisuutarit (1865)
Kansallisteatteri 2015
Ohjaus: Janne Reinikainen
Sovitus: Ewa Buchwald ja Janne Reinikainen
Muut tiedot – myös hieno kuvagalleria: Kansallisteatterin nettisivut.
Kiitos teatteri- ja näytelmäesittelystä sekä esityksestä Kansallisteatterin Bloggariklubille!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama