Avainsana-arkisto: Jussi Adler-Olsen

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Osasto Q:n seuraan mielellään palaan. Kellarissa majailevan tutkimusryhmän selvitettäviksi päätyviä vanhoja rikoksia käsitellään mielestäni asianmukaisen karusti. Silti Jussi Adler-Olsenin otteessa on kosolti raikasta huumoria. Nyt siis sarjan viidennen osan kimppuun: Poika varjoista (Gummerus 2016).

Lohkaisut liityvät tilanteisiin, persooniin ja dialogiin. Huumori kohdistuu lähinnä tutkijaryhmään, jota johtaa Carl Mørk. Hänelle sattuu ja tapahtuu: kotona on hoidokkina halvaantunut kollega, vikkelä vuokralainen ja veltto poikapuoli. Lisäksi ex-vaimo piinaa ja muut naissuhteet hämmentävät. Tutkimusryhmän arvoitukselliset kollegat aiheuttavat yllätyksiä, ja ryhmään tungetaan uutta, avutonta märkäkorvaa. Ja se selvitettävä juttu, siinä on jos jotakin.

Poika varjoista

Osasto Q -sarjan tuttuun tyyliin tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Nyt seurataan Mørkin ohella lähinnä rikollisliigasta karkaava teini-Marcoa, jonka irtiottoa seuraa melkomoinen myräkkä.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa. Poika pystyi kaatamaan kaikki dominolaatat.

Sarja sivuaa usein yhteiskunnallisia teemoja, nyt aiheiksi nousevat alistava rikollisuuden väkivaltakulttuuri, paperittomat siirtolaiset ja kehitysapuhuijaukset. Rikosliigan mielivaltaisuus kuvaillaan kolkosti, muut teemat jäävät ohuiksi, etenkin verrattuna edelliseen romaaniin Tapaus 64.

Kerronta on varmaa ja yhteen kiertyviä juonia kuljetellaan kivasti. Viihdyn hyvin, vaikka mielestäni yli 550 sivua on liikaa. On hulppeita tilanteita, kiihtyvää takaa-ajoa ja nokkeluutta. Ravaamista on paljon, aineksia myös tungokseen asti afrikkalaisia lapsisotilaita myöten. Hyvin langat vedetään yhteen, silti vingun vaimeasti haarautumisesta.

Poika varjoista -dekkarin ehdottomasti parasta antia on omalaatuisten otusten osasto Q ja se sukkeluus, miten sitä kuvataan. Yhä suosikkini on Mørkin apuri, kamelijuttuja kertova ja salaisuuksiaan varjeleva Assad, todellinen mies varjoista. Myös ohikiitävissä sivuhahmoissa on herkkuja, eräskin silitysrautarouva hivelee. Kunnia kiinnostaville henkilöhahmoille!

– –
Jussi Adler-Olsen
Poika varjoista
suomentanut Katriina Huttunen
dekkari
553 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lukivaikeus kesän romaaneissa

Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus (luki-vaikeus) hankaloittaa tekstimaailmassa toimimista. Se voi tehdä lukemisesta hidasta, vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä tai haitata tekstin muistamista. Kirjoittaminen voi takkuilla monin tavoin: tekstiä ei synny, asioiden kuvaus jää niukaksi, tulee virheitä ja epäloogisuuksia. Jokaisella lukivaikeuksisella haitta ilmenee yksilöllisesti. Arvioidaan, että noin viidellä prosentilla suomalaisista lukivaikeus on vaikea, muuten arviot yleisyydestä vaihtelevat 6 – 20 %:n huitteilla.

Sulkeeko kaunokirjallisuus henkilögalleriasta pois hahmot, joille lukeminen on vaikeaa? En ole huomannut, että oppimisvaikeushenkilöitä vilisisi romaanien sivuilla, mutta tänä kesänä olen tavannut neljässä kirjassa lukivaikeushahmon. Niiden välityksellä saa kokemuksen, millaisia tunteita osaamattomuus tuottaa ja mitä seurauksia sillä voi olla. Kaunokirjallisuuden voima on kuvata inhimillisiä kokemuksia, muotoilla niitä lukijan eläydyttäväksi.

Useita vuosia sitten tanskalaisessa tutkimuksessa päädyttiin siihen, että valtaosalla vangeista on oppimisvaikeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita suoraviivaisesti sitä, että lukivaikeus johtaa rikoksiin. Joillekin silti tilastojen mukaan niin käy. Kesän kolmessa dekkarissa oppimisvaikeudet vaikuttavat merkittävästi rikolliseen elämänkulkuun.

NesboJo Nesbøn Verta lumella. Osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015) kertoo Olavista, joka on älykäs ja oppimiskykyinen. Opiskelu on kuitenkin edellyttänyt äärimmäistä sitkeyttä lukivaikeuden vuoksi. Päiväkirjaa hän pitää sinnikkyyttään ja ajankuluksi.

Mutta en ole varsinainen kynäniekka, teen paljon kirjoitusvirheitä, joudun kirjoittamaan monet kohdat uudestaan.


”Mutta miten voit lukea, jos et… näe sanoja?”
”Näen ne kyllä. Mutta toisinaan näen ne väärin. Joten joudun lukemaan ne uudestaan. – -Mutta joskus näen vain jonkin toisen sanan ja tajuan virheeni vasta paljon myöhemmin. Silloin päähäni muodostunut tarina saattaa olla täysin erilainen. Olen tavallaan saanut kaksi tarinaa yhden hinnalla.”

Olavilla on kykyjensä perusteella kaikki mahdollisuudet pärjätä, mutta kasvuympäristö ja etenkin isän lannistava vaikutus vei muuhun suuntaan. Niin Olavin kuin todellisten ihmisten kohtaloon vaikuttaa etenkin se, miten oppimisen ongelmiin suhtaudutaan.

Tapaus 64Jussi Adler-Olsenin dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015) siirrytään 1950-luvulle, jolloin ei köyhän perheen hidasoppinen lapsi ymmärrystä kerännyt. Pieni tyttö tuomitaan heikkolahjaiseksi, ja sellaisia tyttöjä ja nuoria naisia kohdellaan monin tavoin huonosti. Tapaus 64 on esimerkki siitä, miten törkeä suhtautuminen ja hyväksikäyttö voi ääritilanteessa johtaa kostoon. Älykkyyttä ei sen suunnitelmallisuudesta puutu. Romaanissa on osuva kohta siitä, miten vaistonvaraisesti voi tietää kompensoivat keinot oppia – jos ympäristö sitä tukee.

Nete tiesi hyvin, että elämässä oli paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Paikannimet ja historia ja tavalliset asiat olivat sellaisia. Koska kirjaimet ja numerot tuottivat hänelle niin paljon vaikeuksia, oli pakko oppia korvakuulolta, mutta Nete ei ollut vielä tavannut elämässään kovinkaan monta ihmistä, jota olisi kannattanut kuunnella.

Tapaus 64 kertoo myös siitä, että itsetunnoltaan nujerrettu voi nousta vielä aikuisena opiskelemaan menestyksellisesti, jos jostain löytyy edes yksi kannustava, kehuva ja osaamisen osoittava kanssaihminen. Leimaamisen ja kaltoinkohtelun arpia voi silti olla mahdotonta koskaan peittää.

Tappamisen 2Saul Blackin Tappamisen lyhyt oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015, ilmestyy 20.8.2015) kertoo sarjamurhaaja Xanderista. Nyt en voi välttää juonipaljastusta: Leon/Xanderin vaikeudet oppia lukemaan ovat perusta kaikelle kamaluudelle, mitä romaanissa saamme lukea. Pojan isoäiti haukkuu lasta ja päätyy äärimmäiseen opetusmetodiin, jotta aakkoset painuisivat lapsen päähän. Lapsena koettu rankaisuväkivalta on pahinta laatua. Pelko, nöyryytys ja kipu tekevät oppimisesta mahdotonta.

Leon tiesi, että touhu oli toivotonta. Kirjaimet ja niiden nimet erottuivat hänen sisällään. Mustat viivat, jotka muodostivat kirjaimet, erkanivat toisistaan ja pyörivät hitaasti, muodostivat uusia muotoja, hajosivat jälleen.

Nämä kaikki kolme esimerkkihenkilöä ovat siten samankaltaisia, että ympäristön suhtautuminen oppimisen vaikeuksiin määrää suunnan, minne henkilöt kääntyvät. Tyhmäksi ja osaamattomaksi haukkuminen vie itsetunnon ja kyvyn yrittää. Näin kapenee tila, jossa voi toteuttaa pätevyyttään.

Kun mustarastasLinda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Otava 2015) on ihmissuhderomaani, jonka yksi päähenkilöistä ei kykene ilmaisemaan omia ajatuksiaan kirjallisesti. Lukeminenkin on tuskaa.

Jotkut ihmiset lukivat nautinnokseen. Sitä hän ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hänelle lukeminen oli kauhean kovaa työtä. Niin vaivalloista, että hän koitti välttää sitä tyystin. Lukeminen liittyi asioihin, jotka hän oli yrittänyt jättää taakseen. Ikäviin muistoihin koulusta. Jo pelkkä sana: lukihäiriö.

Oli tuskallista yrittää ymmärtää kirjaimia ja muodostaa niistä sanoja kirjain kerrallaan, sana kerrallaan. Tuntui melkein kuin terävät, mustat merkit kirjansivulla olisivat työntyneet hänen päähänsä vailla mitään asiayhteyttä ja järjestystä. Kuin ne olisivat tanssineet siellä pilkallisen tavoittamattomina.

Elias on nyt paras esimerkki siitä, miten lukivaikeus ei ole este edetä tai pärjätä. Vaikeuksiin tulee löytää vahvistavia tai kompensoivia keinoja. Eliaksen selviytymiskeino on ollut kuvallinen ilmaisutapa – hän on sarjakuvataiteilija – ja myös hidasta lukemista hän tehostaa kuvin. ”Hän katsoi kuvaa ja tajusi korvanneensa ’kirjoittaa’-sanan ’piirtää’-sanalla.” Eilaksella on lisäksi naapuri, joka tukee ja kannustaa.

Ymmärtääkseni hän ei vain pysty ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. niinpä hän piirtää ja maalaa ajatuksiaan ja mietteitään. Kun ymmärsin tilanteen, me aloimme jakaa lukuelämyksiä monella tapaa. Minä tulkitsen kirjat hänelle. En lue niitä sellaisenaan, vaan kerron tarinan sellaisena kuin sen muistan. Luulen että hän pitää siitä.

Lukivaikeuksinen on yhtä älykäs kuin muutkin ja hänellä on omat erityiset lahjakkuutensa. Ne on etsittävä ja löydettävä. Vaikeudet lukemisen ja/tai kirjoittamisen osa-alueilla ei ole este, joskus hidaste. Oleellista on se, että että ympäristö ei pidä niitä ylittämättömiä ja että niiden haittoja vähennetään erilaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla.

Verta lumella -dekkarissa Olav kertoo kolme lukivaikeuteen vaikuttavaa tosiasiaa:

Isälläni oli tapana sanoa, että minä opiskelin tullakseni idiootiksi. Veikkaan, että hänellä oli samanlaisia ongelmia lukemisessa ja kirjoittamisessa kuin minullakin, erona oli vain se, että hän oli antanut periksi.

Tutkimusten mukaan vähintään puolella lukivaikeus on perinnöllistä. Sitä ei pidä kiistää, että vaikeuksien kanssa eläminen edellyttää periksiantamattomuutta. Kaikkiin lisäksi vaikuttaa se, miten kannustava tai kannustamaton ympäristö on. Etenkin se, että vierellä on ihmisiä, jotka osoittavat lapsen, nuoren ja aikuisen pätevyyden, arvon ja mahdollisuudet, on merkityksellistä. On ongelmia tai ei, ihminen kukoistaa toisten uskon, luottamuksen ja hyväksymisen valossa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Ihmisen pitää tuntea olevansa kyllin hyvä. Kun on kuullut olevansa kyllin hyvä, jaksaa ponnistella eteenpäin. Joskus sen voi kuulla liian myöhään, vallankin jos jotain peruuttamattoman pahaa on sitä ennen tapahtunut. Silloin kalvavat vääryydet voivat synnyttää kostajan, vaikkapa määrätietoisen tappajan. Näin käy Jussi Adler-Olsenin neljännessä Osasto Q -dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015).

Juoni tehoaa. Niin överiksi ei äidytä kuin Metsästäjissä, eikä jännitys ole niin hikoiluttavaa kuin Vangissa tai Pullopostissa. Komeasti Tapaus 64 etenee loppua kohti kiihtyen ja yllättäen. Otsikko osuu: paperilla voi olla numeroitu tapaus, mutta numeron takan on tunteva ja kokeva henkilö, joka muistaa.Tapaus 64

Taas sukkuloidaan eri ajoissa. Dekkarin mittaan eletään Neten rinnalla 1950-luvulta lähtien: hänelle tapahtuu ikäviä, ja sen seurauksena tapahtuu lisää ikävää. Neten tarina kytkeytyy Osasto Q:n käynnistämään vuoden 1987 outojen katoamisten ketjuun. Nykyhetki on vuodessa 2010, jolloin katoamistutkinta alkaa ja politikassa puoluekenttään on tyrkyllä kansallismielinen ja rasistinen liike. Sen oppi-isä on keskeinen tekijä kirjan 50-luvulta nykyhetkeen.

Adler-Olsenin sarjassa on mojovia henkilöitä. Osasto Q:n pomo on Carl Mørk, mörkki mies, jolla on pehmeä ydin. Myös hänen kotiväkensä värittää tapahtumia. Poliisityössä Mørkilla on puolustajia, mutta häntä vastaan myös vehkeillään, mikä yhdistää sarjan osia. Sarjan romaanien kovaa ydintä ovat multipersoonasihteerikkö Rose ja hellyttävänkova, arvoituksellinen apuri-Assad. Jokainen vuorollaan epäilee toistensa mielenterveyttä, varmaankin syystä, mutta osa osalta porukka hitsautuu yhteen.

Carl katsoi Assadia valppain silmin. Tämä tapaus vaikutti Assadiin enemmän kuin yleensä, niin, se näytti vaikuttavan molempiin Carlin avustajiin. Se tuntui menevän suoraan heidän sydämeensä. Ja miksi ei olisi mennyt, olihan heillä kummallakin varmasti arpia sielussa, mutta silti Carl ihmetteli, että Assad oli niin tosissaan ja vaikutti suorastaan järkyttyneeltä.
”Näköjään ne ovat onnistuneet kuljettamaan naisia saareen”, Assad jatkoi vääjäämättä tummat kulmakarvat kurtussa, ”ja tappamaan monta tervettä sikiötä ja steriloimaan paljon naisia. Silloin he voivat onnistua missä tahansa. Sitä minä vain tarkoitan, Carl. Eikä se ole yhtään hyvä asia, jos he istuvat samaan aikaan kansankäräjillä.”

Adler-Olsen käsittelee dekkarissaan sitä, miten riittää aina tyyppejä käyttämään hyväkseen heikossa asemassa olevia. Hän näykkii myös yhtä Pohjoismaisten demokratioiden häpeäpilkkua, eugeniikkaa. Klaus Härön elokuva Uusi ihminen (2007) kertoo siitä riipaisevasti ruotsalaisittain, ja niin tekee tämä romaani tanskalaisittain. Yhteiskunta, joka sallii jakaa kansalaisiaan kasteihin ja päättää, kuka saa lisääntyä, on puistattava natsismin jatke. Näin on ollut meillä ja muualla noin puoli vuosisataa sitten. On aivan oikein muistuttaa siitä vaikkapa näin. Ettemme unohtaisi emmekä hyväksyisi. Mutta miten suhtautua tappokostoon, pahan palkkaan eliminoimalla?

Aihepiiri vie lukurupeaman aikana välillä vakavoitumaan. Osasto Q -sarjan toinen puoli on tilannekomiikka ja osuva letkauttelu. Siitä on vastuussa kööpenhaminalaisen poliisitalon kellarissa lymyävä epäsuhtainen kylmien tapausten pöyhijäkolmikko. Iso osa huumorista lepää Carl Mørkin leveillä harteilla, ja hyvin lepääkin. Vaikka sivuja on rapiat 500, en pitkästy, en marise tiivistämistä. Luen jännitysviihtyen ja myötäeläen.

– – –
Jussi Adler-Olsen
Tapaus 64
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2015
dekkari
517 sivua.
Ystävä lainasi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Pullopostia jännitystarpeeseen

pullopostia92796Jussi Adler-Olsenin kolmas dekkarisuomennos Pullopostia (suom. Gummerus 2014) jatkaa Kööpenhaminan poliisiosasto Q:n tutkimuksia. Skotlantiin ajautunut pullopostiviesti johdattelee setvimään inhaa kiristysmurhaketjua.

Adler-Olsen osaa virkata koukkuketjusilmukoita. Luvut katkeavat tasan niihin paikkoihin, jossa juttu voi kääntyä ihan mihin suuntaa vain. Seuraava luku luonnollisesti siirtyy seuraamaan romaanin muita valokeilassa olevia tyyppejä, ja heidän etenemisensä katkeaa luvun lopussa käänteeseen – ja niin edelleen. Vuorotellen seurataan osasto Q:n, rikollisen, rikollisen vaimon ja uhriperheen tilannetta.

Romaanin tunnelma on kaksijakoinen, vähintään. Jännärikehikkoon kuuluvat vastenmieliset vääryydet ja väkivaltaisuudet. Ne kuvataan melko karusti ja paljaasti. Tulkinnat rikollisen mielenlaadusta ja siihen johtaneista seikoista jäävät lukijalle. Toisella laidalla sätkivät osasto Q:n henkilöt ja toiminta. Sekaan sommitellaan absurdeja tilanteita, sanailuja ja sattumia. Tähän kuvauskolkkaan kytketään komiikkaa, mikä tuntuu vastakkaiselta verrattuna piinaaviin rikos- ja perhetilanteisiin.

Pullopostia käsittelee uskonlahkojen tuhoavia piirteitä. Pelon, alistamisen ja rakkaudettoman rankaisukierteen ilmapiirissä kasvaa murretuista lapsista ääritilanteissa psykopaattisia kostajatappajia. Olen usein todennut, etteivät minua kiinnosta dekkarit, joiden ytimenä on silkka sekopäisyys, mutta on myönnettävä, että Adler-Olsen rakentaa ja perustelee pimeän pääpahiksen aika uskottavasti. Kirjailijaa selvästi kiehtovat suljettujen yhteisöjen sisässä sikiävä pahuus, tässä osassa fanaattiset uskonyhteisöt, Metsästäjät-romaanissa sisäoppilaitoksen finanssieliitti.

Q-sarjan sydän on eittämättä yrmeydessään lutunen ja humoristinen poliisimies Carl Mørk psyyke-, koti- ja lemmenpulmineen. Hänen hahmossaan on ytyä, itseironiaa ja terävyyttä. Carlin toimiston väki alkaa ylittää omalaatuisuudessaan jo kaikki rajat, mutta viihdyttävyysarvon vuoksi sen sallin. Sihteeri Rosa ja hänen sijaisensa Yrsa sekä toimissaan näppärä apuri Assad ovat hämmentävä lisuke Mørkin poliisityölle. Hahmojen arvoituksellisuus, etenkin Assadin salaperäisyys, antaa odottaa tuleviin osiin lisää jutun juuria.

Vaikka Pullopostia-dekkarin johtolankoihin eksyy onnenkantamoisia, ei se mitään. Koetut tragediat jäävät kytemään, yksiselitteistä ei ole oikein mikään. Ja aika velikultia ovat Q-osaston kaverit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vangitsevaa jännitystä

Jussi Adler-Olsenin Vanki (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2012) on dekkari minun makuuni. En voi vastustaa kiusausta temppuilla romaanin nimellä: kirja vangitsi minut. Romaanissa on myös kohta, jossa kirkastetaan kirjojen lukemisen merkityksellisyys tukalissa olosuhteissa, vaikka vangittuna.

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan.

Juoni jännityttää. Lähtötilanne on se, että Kööpenhaminan poliisin murharyhmäetsivä Carl Mørk palaa kohtalokkaan jutun jälkeen töihin vetämään yhden miehen Q-osastoa. Tutkittavaksi lankeaa viisi vuotta vanha kansanedustajan katoamistapaus.Vanki

Kerronta soljuu, eli juoni etenee ja sanailu on sopivan sävykästä. Perushuttua on sekä kahden aikatason että rikokseen (tässä tapauksessa uhrin) ja poliisityöskentelyyn liittyvien kuvausten vuorottelu. Tapahtuma-asettelussa on virkistävää omaperäisyyttä, eikä jännitys tai arvoitusmetsästys sulje pois muuta: joukkoon limittyy myös alakuloisia ja koskettavia hetkiä. Taustalla jäytävät tekijät eivät ole yksioikoisia, syyllisyystematiikka on moniulotteinen. Adler-Olsen osaa viskaista joukkoon myös tilannekomiikkaa, ja tällaisilla oivaltavilla tyylivaihteluilla lujitetaan ainakin minun lukusuhdettani.

Carl Mørkissa on kaikki poliisiromaanipäähenkilön tyyppipiirteet (paitsi alkoholisoitumisen uhka), vaan jollain ihmeen kaupalla hänestä kehkeytyy omanlaisensa. Hän on omapäinen ja asettuu esimiesten kanssa poikkiteloin mutta on luottohenkilöille uskollinen (klisee). Mørkin privaattielämää ripotellaan mausteeksi (klisee), ja jopas tämän mörkin poliisin lähipiirissä hyöriikin kummallista väkeä. Mørkin vastapainona hömelöi avustaja (klisee), mutta apumies-Assad on varastaa koko shown tarjoten hupia, arvoituksellisuutta ja taitoa. Ja kaiken lopputulemana on, että liitän Mørkin suosikkietsivieni kärkikastiin, Barbarottin, Brodien ja Holen porukkaan. Tässä sitä taas ollaan: henkilövetoinen dekkari saa minut innostumaan. Metsästäjät

Osasto Q:n edesottamuksia jatkaa Metsästäjät (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2013). Eriparinen etsiväkaksikko on yhä kiinnostava, ja tiimiin saadaan arvaamaton sihteeri Rose. Näiltä osin homma toimii erinomaisesti. Juoni ei ole yhtä onnistunut kuin ensi osan, tai kenties on niin, että rikoksiin liittyvä inha väkivalta lähestyy kipurajaani. Syylliset ovat selvillä alusta asti, eikä se haittaa asetelmaa. Näkökulmatekniikka pelittää myös yhä hyvin, ja kassialmatyyppisen case-henkilön sisälle meno sujuu. Hiukan yksioikoiselta vaikuttaa se, miten tanskalaisen talouden kärkinimet ovat sisäoppilaitoksissa säilöttyjä, kylmäkiskoisen vanhemmuuden pilaamia ja piittaamattomuuden ylimielistä perintöä jatkavia superpahiksia.

Kesällä ilmestyneen kolmososan kirjastojonossa olen ja pysynkin jonkin aikaa – sen verran suosittu Adler-Olssen tätänykyä on. En sitä ihmettele, sillä Mørk tekee romaanin lopuksi merkittävän päätöksen, ja mahdollinen romanssikin jää kiusalliseen kohtaan. Pakko tietää, miten elämä etenee.

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus