Avainsana-arkisto: Jukka Viikilä

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Johan Ludvig Engel piirsi Suomen uuden pääkaupungin näyttämään tsaarin valtaan sopivalta hallintopaikalta. Jukka Viikilän romaanissa Helsinki muotoutuu arkkitehden mielessä ja mielestä. Fiktio saa muotonsa päiväkirjana vuosilta 1816 – 1840: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).

Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka sen kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.

Heti alkuun käy ilmi Engelin raskas muutto työn perässä pimeään ja tuuliseen maailman kylmäkellariin, Helsinkiin. Huolia lisäävät talous- ja uranäkymät, vaimon Berliinin-kaipuu ja Emilie-tyttären sairaus. Engel näyttäytyy hillittynä, hallittuna miehenä, joka muilta peittää muut tunteet kuin omanarvontunnon ja kunnianhimon.

Tämä romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisen julkiseksi: Engelin mielensisäiset hajamietteet tulevat liki, tekevät ymmärrettäviksi päiväkirjakirjoittajan elämäntunnon. Yksinäisyys ja erillisyys saavat verbaalin muodon samalla kun kaupunki saa autiot aukiot sekä hallitut ruutuasemakaavat ja julkisivut.

Akvarelleja Engelin kaupungista 3

Akvarelleilla tarkoitetaan maalauksia, joissa vesiohenteinen väri kuultaa ja teokseen jää maalaamattomia alueita. Romaanin verbaalisti kuultavat kuvauspinnat ovat valikoituja mielentilavaikutelmia, pääosin ne on laveerattu pimeän ajan päivinä tummin värein. Tekstiakvarelliin kuuluvat oleellisesti maalaamattomat kohdat – päivät ja asiat, joista ei kerrota.

Kirjauksien sisältöä ei voi ennakoida, ja aihe- ja sävyvaihtelut yllättävät, vaikka raskasmielisyys väijyy. Miksi Engel kirjoittaa päiväkirjaa? Yhtenä syynä on Emilie-tytär, jolle merkinnät on tarkoitettu. Päiväkirjassa on sanoja, joita ei ole voinut sanoa tai ole ketään, jolle sanoa.

Yöpäiväkirja, käänteinen päiväkirja, ajatuksia vailla yleisempää merkitystä. Surua vailla yleisempää merkitystä. Suunnatonta halua suudella lapsen paljasta selkää.

Viikilä on runoilija, jonka proosavirke on tiivis ja sisällöltään tiheä. Luen hitaasti, haluan pysähtyä mielikuviin ja tunnelmiin. Kokemustani vahvistaa kirjan viime sivun lause: ”Älä kiirehdi tai odota jotakin tapahtuvaksi.” Iloitsen, ettei tyyli perustu sanahelinään, vaan tarkkaan, valikoivaan ilmaisuun, joka laventaa lauseita sanojaan suuremmiksi.

Lukemisen jälkeen Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan sivut repsottavat; kulmataitokset muistuttavat hienoista kielikiteytymistä. Huomaan yhä uudestaan palaavani tekstiin, selaan ja silmäilen, en päästä irti. Olen lukenut romaanin, joka vaivaa, tekee levottomaksi, herättää ihailua.

Kirjan jäljiltä näen akvarelleja: Engel puutarhassaan, Senaatintorin rakennustyömaalla, yksin oopperan aitossa tai Kauppatorin laidalla. Sen sijaan vermeeriläisinä laatukuvina katson vaimoa ikkunan edessä talven kalvakassa valossa lukemassa uutiskirjettä Berliinistä tai tytärtä öljylampun läikkeessä uppoutuen (isän inhoamaan) romaaniin.

Akvarelleja 2

Yksityiskohta kannesta, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Sivelen kirjan kantta, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa: rajattu siluetti pääkohteestaan, ympärillä tyhjää tilaa, läpäisevät akvarelliväriläikät ja jämptit rakennuspiirustukset. Sitten taas silmäilen sisältöä. Kieli on ainutlaatuinen rakennelma, ja niin ovat myös kaupunki ja ihmiset.

Siihen totesin, että kaupungin rakentaja luottaa aina siihen, että osan kaduista ihmiset kulkevat ajatuksissaan, eivätkä koskaan kirkkaasti hahmota kaupungin kokonaisuutta, jossakin aina puretaan jotakin tai rakennetaan. Siis heidän muistissaan ja mielessään, joka on tosiasiallisesti se paikka mihin kaupunki rakennetaan.

– – –
Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista
kannen suunnittelu Jenni Noponen
Gummerus 2016
romaani
213 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus