Avainsana-arkisto: Juhani Karila

Juhani Karila: Omenakrokotiilin kuolema

Onko myös se huhu totta, että kirjainten mysteeri ei koskaan auennut Einolle?

Totta on, ettei Juhani Karilan kymmenen novellin mysteeri aukea minulle. Sitaatin Einolle eivät kirjaimet selvinneet, mutta kirveelle oli töitä. Minä jopa välillä harhaudun ajattelemaan, että kirveelle on töitä kokoelmassa Omenakrokotiilin kuolema (Siltala 2016).

Karila hallitsee kielen, oi, voisin haalia tekstistä monia hienoja kielellisiä kuvajaisia. Juttu luistaa pidäkkeettömästi joka kertomuksessa. On täysin ennakoimatonta, mitä tekstin seuraava virke tuo tullessaan tai mihin se vie, tai seuraava novelli. Arvostan kerronnassa rikkonaisuutta, arvaamattomuutta ja arvoituksellisuutta. Hämmästyksekseni huomaan, että joku raja silläkin on.

omenkrokotiilin-kuolema


Hermostut niin, että painat kaasua; yhdeksänmetrinen limusiini miltei keulii, ja matkustamossa minä, sulhanen, morsian ja pandat pyörähdämme auton perään mustavalkoiseksi läjäksi.

Paikoitellen innostun sitaatinkaltaisista vahvoista visuaalisista mielikuvista. Hörähdänkin joitain kertoja. Mutta ajatukseni ei pysy tekstissä. En erota vauhdissa maisemaa, kokonaisuutta, vain osia. Ja se on minun vikani, yksin minun.

Nämä novellit eivät kumpua tsehovilaisesta kerrontaperinteestä. Nämä ovat mielikuvituksen silmitöntä silmänpilkettä. Mutta ne vilkuttavat jollekin minun ohitseni.

Jotten karkota Karilalta lukijoita, tähdennän, että hermostukseni ja hämmennykseni voivat johtua lukutilanteesta. Keskittymisvireeni ei ole juuri parasta a-luokkaa, ja uskon tekstien kaipaavan skarppia lukijaa.


Hän päätti alkaa suhtautua maailmaan kuin paksuun fantasiaromaaniin; että kiinnostavinta siinä ovat paikat ja merkilliset olennot.

No niin, suhtaudun nyt niin, että kiinnostavaa löytyy paikoista. Esimerkiksi novellissa ”Kuolematon deluxe” kulku paikasta ja ajasta toiseen etenee nauhana, mutta väläyttää teräväpiirtokuvia ympäristöistä. Innostun myös novellista ”Hän halusi vain lyödä palloja”. Pelihallin tunnelma ja sävytys hönkii salaperäisyyttä, ja jotenkin näen kokonaisuuden ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvana. Myös ”Varastetaan pandat” -jutun villi eteneminen ja kerrontatapa pitävät valppaana.

”Tämä sattu Marttiinin kaverin pojalle” vangitsee keskittymiseni. Siinä on railakas savukoskelaisrytminen jutustelutyyli ja jopa hirtehinen juoniveivi, joka sinkoaa fantasiaan. Todellisuuden rajojen riepottaminen on muutenkin kokoelman novelleja yhdistävä tekijä.


Kerro minulle salaisuutesi.
Ei ole mitään kertomista.

Tänä vuonna tulee 100 vuotta dadan synnystä. Katilan novellit saavat minut sen muistamaan. Etenkin alkupuolen novelleissa vilisee lauseiden löylytystä vailla yhdistäviä siteitä, siis minulle silkkaa dadaa, niminovelli myös. En sinänsä kaipaa proosassa yhtenäistä juonta, mutta huomaan haluavani kaunokirjallisuuteen jotain, joka sitoo tarinaan ja jossa sanotaan jotain minua puhuttelevaa.


En ole kirjallisuuden asiantuntija mutta minun on sanottava, mielestäni teksti osoittaa hillittömyyttä ja…

Omenakrokotiilin kuolema nojaa kielelliseen näppäryyteen ja irtonaiseen sanomisen vimmaan. Joku toinen lukee näitä novelleja varmasti aivan toisin. Hyvä niin!

Minulle kirja sopii Ompun novellihaasteeseen: 10 novellia tästä kertyi. Murakamista on jo saldona seitsemän, haastekasassa siis 17.

novellihaaste

– –

Juhani Karila
Omenakrokotiilin kuolema
Siltala 2016
10 novellia
111 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Mummo mielistyi vekkuliuteen ja HS-kriitikko innostui hurlumheistä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus