Avainsana-arkisto: Judith Schalansky

Opettajaromaani

Annika Lutherin romaani Opettajainhuone (suom. Sinna Virtanen, Teos & Schildts & Söderström 2013) kuvaa pientä pedagogijoukkoa Diktoniuksen ruotsinkielisessä yläkoulussa ja lukiossa Töölössä yhden lukuvuoden verran. Romaani alkaa kepein tunnelmin, mutta vakavoituu lukuvuoden varrella.

OpettajainhuoneVarsinaista opetustyötä ei kovin paljon kuvata, mutta muuta opettajuuteen liittyvää sitäkin enemmän. Kokous-, tapahtumajärjestely- ja suunnittelutyön määrä ja kasautuminen tietyille opettajille osoitetaan. Oivaltavasti esitetään opiskelijahuoltohommien kuormittavuus: tavallistahan on, että muutamien oppilaiden ongelmat työllistävät rutkasti ja moniammatillinen yhteistyö on laadultaan vaihtelevaa. Vaikeat vanhemmat vilahtavat myös mutkistamassa asioiden etenemistä. Opetusviraston TVT-problematiikka ja wilmailu esitetään elävästi.

Opettajahuoneen henkilögalleriasta valikoituu muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin. Valinta on viisas, silti katselmus jää sipaisuksi. Opettajatkin ovat ihmisiä, joten heidän työhönsä vaikuttavat kotielämän pulmat, eli niistä näytetään siivuja. Työpaikkaromanssi on herkullisesti kerrottu, vaikkakin etenee arvattavasti. Epäilyksen alle joutuneen taitopedagogin kohtalo kirpaisee, sille olisi suonut viimeistellymmän lähestymisen, sillä kyse on kovin kipeästä identiteetti- ja ammattikriisistä.

Mutkattomalla ja helppolukuisella tyylillä edetään tilanteesta toiseen. Luther kuvaa päällisin puolin aika kiltisti. Taustalla on kuitenkin illuusiottomuutta ja alakuloista realismia, johon vaikuttaa kuvattujen opettajien henkilökohtaisen tilanteen epävakaus. Opetuksen flow-tila luokkahuoneissa on hakusessa, enemmän kyse on kutakuinkin kunnialla selviytymisestä. Opettajien omat ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymät puikahtavat paikoittain näköalattomuuden puolelle.

On aika etsiä muuta tekemistä. Muuta? Mitä? Totaalinen, kuvottava väsymys leviää koko hänen kehoonsa. Mitä ylipainoinen, masentunut, ikääntyvä epäonnistunut opettaja, joka on menettänyt kykynsä harjoittaa ammattiaan, voi tehdä? Ikääntyvä masentunut opettaja, joka ennen rakasti työtään, muttei rakasta enää? Eikä työkään rakasta häntä.

– Hei Freddu. Ootko korjannut kokeet?
– Huomenta teillekin! Ei, en ole.
– Mikset? Me ollaan ootettu jo melkeen kolme viikkoa!
– Aina ei mene asiat niin kun on ajatellut. Kestä se kuin mies.
– Mutku mä oon tyttö ja sä lupasit et sä oot korjannut ne tähän päivään mennessä! Paska! Birger palauttaa kokeet aina heti!
”Kuules tyttö, shit happens”, Freddu ajattelee. ”Shit happens, eikä sulla vittu ole aavistustakaan, miten paljon paskaa tää maailma voikaaan ihmisen päälle kaataa!”

Puhe, nimenhuudot, lakit, halaukset, ruusut, uudet puheet. Halauksia, hurraahuutoja ja tulevia onnenpäiviä. ”Tietäisittepä vaan, te pienet raukat”, Tove mumisee itsekseen. ”Konkursseja, työttömyyttä, yliopistojen resurssien leikkauksia, pätkätöitä, kunnes täytätte seitsemänkymmentäviisi. Niitä teidän elämässänne oikeasti on odotettavissa.” Mutta mitään sellaista ei kukaan sano ääneen.

Kerronnan haarukointitaktiikka vaikuttaa valitettavasti siten, ettei henkilöihin erityisesti kiinny. Jännitteet ovat loppujen lopuksi ennakoitavissa, ja draamatilanteet ohittuvat nopsaan. Niin käy sekalaisessa opettajahuonejoukossa ja hektisessä kouluympäristössä: on aina jokin uusi tilanne päällä, edeltävä hailakoituu ja opettaja pyrkii ylläpitämään ammattirooliaan. Toisten ohi kiidetään arkipuuhissa.

Luther on itse kokenut opettaja – myös tuottelias kirjailija – ja siten hän tuntee miljöön ja työn luonteen. Olisin kirjailijan taustan vuoksi toivonut verevämpää lähestymistä. Kun saksalaiskollega Judith Schalansky keskittyy yhteen opettajaan romaanissa Kirhavin kaula (blogissani 7.10.2013), jälki on hyytävää, silti osoittelematonta koulumaailman, pedagogiikan ja yksityiselämän tavoittamista.

Mietinkin, keitä muita kuin opettajia Opettajainhuone-romaani voisi kiinnostaa. Mikä ettei oppilaat ja kouluaikansa aikanaan eläneet vanhemmat voivat intoutua tirkistelemään romaanista, millaisia tyyppihahmoja opettajanhuone voi sisältää ja miten monet tekijät heijastuvat opettajan työhön. Työhän yleensä näkyy ulospäin vain oppitunneilla tai vanhempainilloissa. Ammatit ovat nykykirjallisuudessa melko pimennossa, joten hyvä, että kaikkia ainakin joskus koskettanut instituutio pääsee romaaniin. Tylyä mediassa muuten on, ettei koulu yleensä nouse otsikoihin kuin negatiivisissa uutisissa, nykyisin jopa surullisenkuuluisa Pisa-tutkimus.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Perinteinen pedagogi

Judith Schalansky on kirjoittanut muotokuvan itäsaksalaistaustaisesta biologianopettajasta. Kirhavin kaula. Kehitysromaani (suom. Ilona Nykyri, Tammi 2013) on kehitysromaani nimenomaan luonnontieteellisesti, sillä päähenkilön ajattelun läpäisee vain solujen, eliöiden ja luontokappaleiden vääjäämätön biologinen elinkaari, mistä löytyy selitysmalli kaikkeen. Erityisen inhimillistä otetta ei siitä irtoa.

Frau Lohmarkin mottona voisi olla, että asialliset hommat hoidetaan, eikä koskaan olla ellun kanoja. Tätä autoritaarisen opetustavan kannattajaa kiinnostaa vain sisällöt. Hän suhtautuu nihilistisesti kanssaihmisiin ja oppilaslähtöisiin vouhotuksiin. Hän kyllä havainnoi tarkasti näkemiään asioita, mutta kokijaksi tai myötäeläjäksi hänestä ei ole. Kirjaa voin suositella jokaiselle opettajalle pelästystarinaksi leipääntymisen estämiseksi.

Hänelle sanottiin, että opetukseen pitäisi saada lisää elämänläheisyyttä. Ei järjen häivää! Biologiahan nyt oli elämänläheistä jos mikä. Oppi elämästä, sen lainalaisuuksista ja ilmenemismuodoista, ajallisesta ja paikallisesta levinneisyydestä. Empiirinen tiede, joka puhutteli kaikkeja aisteja. Mutta niin tyypillistä, jälleen kerran: ensin kielletään hankkimasta eläimiä ruumiinavaustuntia varten ja sitten vaaditaan lisää elämänläheisyyttä!”

Kuvauksessa on mustanpuhuvaa huumoria, ja tämä järkähtämätön, kankea hahmo on sekä naurettava että pelottava. Kaikki nähdään päähenkilön silmin mutta kerrotaan yksikön kolmannessa persoonassa. Näin pääsee päähenkilön pään sisälle mutta samalla näkee hänet ulkopuolelta. Ihmisistä hän puhuu ”se” ja ”ne” – ihminen on hänelle yhtä elollinen kuin rikkaruoho. Helposti hänestä voi irrottaa autistisia piirteitä, mutta lopulta se on turhan helppo selitys. Muitakin selitysmalleja raottuu. Säröjä näkyy siellä täällä, ei vähiten suhteessa omaan tyttäreen.

Romaanissa on vanhanaikaista luonnontieteellistä kuvitusta, kuin lehtorin sisäisen puheen irrallisia jatkeita. Rakennemuutos on rähjäistä saksalaiskaupunkia mullistamassa: kouluja lakkautetaan ja vanhaa lehtoriakin uhkaa uudelleensijoittaminen. Se todennäköisesti kärjistää Frau Lohmarkin vieraantuneisuutta ja ”heikot sortuu”-evoluutioasennetta.

Alan epäillä, että minussa on lukijana jokin vika. Viime aikoina olen toistuvasti marissut lukemieni kirjojen hyvien alkuasetelmien lopahtamisesta, ja nytkin olen jokseenkin samoilla linjoilla, silti painotan, että tässä romaanissa kyllä kerronnan hienovireisen intensiivinen tyyli pitää kutinsa. Kirahvin kaula etenee kovin tasaisesti, joskin henkilön tinkimättömyydestä selvisi koko ajan lisää. Romaanihenkilön taipuisa tapa yhdistellä luontoasioita muuhun sopii oman juttuni lopetukseksi, sillä aivojen, tiedon ja merenelävien tutkimuspohdinta yhtäkkiä etenee johtopäätöksiin: ”Mitä sitten romaanit olivat? Maailmankatsomusten havainnollistuksia. Rakennussuunnitelmat oli selvitetty, mutta mitään ei ollut ymmärretty.”

Rouva lehtorin tieteelliseen näkemykseen nojautuen ihmiskunnan elinkaari tulee olemaan lyhyt. Kasveja puolestaan on ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkin. Kasvien uusituminen jatkuu vuodenkierron mukaan, kuten syksyllä lepovaiheeseen siirtyminen.

Rouva lehtorin tieteelliseen näkemykseen nojautuen ihmiskunnan elinkaari tulee olemaan lyhyt. Kasveja puolestaan on ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkin. Kasvien uusituminen jatkuu vuodenkierron mukaan, kuten syksyllä lepovaiheeseen siirtyminen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus