Avainsana-arkisto: JP Koskinen

JP Koskinen: Maaliskuun musta varjo

maaliskuun mustaJP Koskisen kuukausisarjan kolmas osa Maaliskuun musta varjo (Crime Time 2017) paneutuu minkkitarhan tapaukseen. Eikä kaikki ole sitä, miltä näyttää. Sen etsiväpari Arosuo-Tulikoski selvittää. Kalevi Arosuo on poliisihommien jälkeen perustanut etsivätoimiston, jossa työskentelee myös sisarenpoika Juho Tulikoski. Hommien hoitamisen tapaan tutustuin edellisessä osassa Helmikuun kylmä kosketus.

Romaanin päärikos ei juuri jännitytä, vaikka siihen sisältyy harhautuksia ja viattomien menetyksiä. Sivujuttu kirjassa on eläinsuojelurikos, jonka ratkaisua jouduttaa raju koiruus. Yllätyksekseni eno-Arosuo selvittää jo tässä osassa Bodom-järven surmat – oletin, että siinä menisi joulukuuhun asti. Muutenkin sarjan tyyliin sopivat pienet jäynät, kuten rikoskirjailija Tapani Baggen cameo-rooli.

Tavallaan Juho Tulikosken letkeä kertojaääni viehättää minua, vaikka naisasiat tuntuvat tutuilta monista kirjoista. Mieshän ei voi välttää yllärinaisia, ja ”se oikea” on tavoittamaton. Tämä kuvaa etsiväparin dynamiikkaa hyvin:

Arosuo ylpeili aina sillä, että hänen muistikirjansa oli korvien välissä. Ehkä se, että hän varastoi tietojaan yläpäähän ja minä alapäähän, kertoi jotakin olennaista tavastamme tehdä töitä.

Että sillälailla. Ihan menevää välipalaviihdykettä tämä on, joskin helmikuun juttu tuntui viimeistellymmältä. Kerronnassa viehättävät etenkin tekstitäkyt. Sellaiset näppärät heitot, joilla kerrotaan sanoja suuremmin.

Punaisen mekon kangas sihisi vaimeasti. Ehkä se oli silkkiä tai sen sisällä oli suuri käärme.

Mitä pitemmälle sarja etenee, sitä kiinnostavammiksi kehittyvät etsivätoimistomiesten välit ja koko suku. Tässä osassa pomppaa uutta enosta, samoin toisen enon, jo vainaan, perheestä. Loppukoukuksi jätetään Juhon sisarsuhde. Koska tunnetusti huhtikuu on kuukausista julmin, jään jatkoa seuraamaan. Reilu vuosi pitää odottaa.

– –

JP Koskinen
Maaliskuun musta varjo
dekkari
Crime Time 2017
240 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Lisää sarjasta: Murhan vuosi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Runot

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus

Aika hauska idea tuo JP Koskisen Murhan vuosi -sarja. Kallentoft kerää vuodenaikoja, Sue Crafton aakkosia, Koskinen kuukausia. Tammikuu on jo ilmestynyt, minä sain käsiini osan Helmikuun kylmä kosketus (Crime Time 2016).

Helmikuun kylmä kosketus.jpg

Pakkanen paukkuu ja huopatossujen pohjat narskuvat Hämeenlinnan lumisilla kaduilla, hautausmailla ja Aulangon maastoissa. Kaupunginjohtajan lukiolaispoika on kidnapattu, mutta jotain muuta kaiken takana vaanii.  Tapausta ei haluta viedä poliisille vaan yksityisetsivä Arosuolle.

Olen kirjan alkupuolen aika innoissani. Kieli on hallitun nasevaa, kerronta etenee vaivattomasti ja juoni hölköttelee pikkuhiljaa yritysten, erehdysten ja viivyttelyiden polkuja. Hivuttaen jokunen ilmeinen juonisäie tai -harhautus vähän verottaa intoa, mutta kaikkiaan viihdyn todella mainiosti, ja epilogin loppu on maukas.

Pidän kovasti kolmikymppisen kertojan tyylistä. Juho Tulikoski selostaa, millaista on puuhailla enonsa etsivätoimistossa. Hän puhuttelee oudosti sukulaismiestään sukunimellä Arosuo ja hakee paikkaansa etsintähommissa. Eno hoitelee persoonallisesti bisneksiään ja luonne vaikuttaa särmikkäältä. Juho itse nuorena miehenä on turhan pikaisten johtopäätösten ja femme fatalien vietävissä. Tunneskaalaan mahtuu ironiaa, aitoa järkkymistä ja tilannekomiikkaa.

Rakennetta punotaan siten, että välillä hullunylpeä kriminaali pääsee ääneen ja viekoittelee lukijaa arvailemaan, kuka hän mahtaa olla. Kyllä Juhonkin sanailuissa on sattuvia sanomisia, mutta pahis tiivistää ikävää ihmiskäsitystään ja havaintojaan nasevasti.

Maailmasta näkyy vain pieni osa, jäävuoren huippu. Pinnan alla on toinen maailma, suurempi ja vaarallisempi. Kirkon alla on kellari, kellarin alla katakombi. On, vaikka et nähnyt niitä. Leipurin silmästä on tippunut rähmää kanelipullaasi. Kannattako kaikkea edes tietää?

Tiedä häntä, kuinka paljon Hämeenlinnassa riittää joka kuukaudelle yksityisetsiväparille hommia, mutta aion ottaa siitä selvää. Sen verran pähee pari sisarenpoika ja eno ovat. Ajelevat bussilla ja taksilla (eivät omalla Volovolla tai muulla tavallisesti genressä käytössä olevalla merkkipelillä), kyttäävät toisiaan ja oppivat toisiltaan. Aikansa kuluksi he pähkäilevät Bodom-järven muinoisia murhia. Ehkä JP Koskinen selvityttää äijillään sen kuukausisarjansa aikana.

– – –

JP Koskinen
helmikuun kylmä kosketus
Crime Time 2016
dekkari
244 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirjan vuoksi ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

TALVISODAN IHMEEN TAKANA

Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. kuluneeksi 75 vuotta. Samana päivänä ilmestyy JP Koskisen uusin romaani Kuinka sydän pysäytetään, jonka alaotsikko olisi voinut olla Romaani talvisodasta, mutta se onkin Romaani sodasta ja rakkaudesta (WSOY 2015).Kuinka sydän pysäytetään

Kuinka sydän sitten pysäytetään? Esimerkiksi se näyttää käyvän nujertavan, spartalaisen ja poissaolevan isän sekä tukahduttavan syyllistävän äidin avulla. Saavuttamaton, laskelmoiva rakastettukin voi olla siihen osallinen. Symbolisuutta olen siis otsikosta lukevinani, eikä romaanin talvisotakaan ole vain tämä kuuluisa muutaman kuukauden teurastustaistelu: se on päähenkilön pitkäkestoinen, kylmä kamppailu hyisistä kasvuvuosista maaliskuuhun 1940.

Sota oli kuin mustalla taivaalla loistava punertava kuu. Kun sirppi alkoi hitaasti kasvaa, se saattoi ajoittain näyttää pienemmältä tai suuremmalta päivistä riippuen. Mutta kaikesta huolimatta se kasvoi vääjäämättä saavuttaakseen täyden kelmeän loisteensa.

Juho Stendahl on kultavitjaisen upseerin poika, joka ehtii lapsena nähdä Pietarin hovikoreuden ennen perheen pakoa Helsinkiin. Isä riisuu tsaarin armeijan rensselit, kääntää takkia ja katoaa, ja katkeroitunut äiti jää lasten kanssa kurjistuneisiin oloihin. Juhosta kasvaa todellista minäänsä kätkevä viipperä. Hänessä on vaaraa, viekkautta ja vakiintumattomuutta.

Juho on rikkinäisyydessään kiehtova hahmo, mutta joiltain osin hänessä on niin paljon aineksia, että paikoitellen koen tyypin pakenevan ulottuviltani. Toisaalta se on osa päähenkilön persoonaa, saippuapalamaisuutta, jolle on löydettävissä psykologiset perustelut.

Romaani on ennen kaikkea Juhon kehitystarina, ja samalla se on väkevästi historiallinen romaani, sillä ilman Venjän vallankumousta, kansalaissodan tapahtumia ja toisen maailmansodan kytemisvuosia ei Juho olisi kuvatunlainen Juho. Maailmatapahtumat vaikuttavat oleellisesti yksilöihin, Juhon tapauksessa normisotijaa enemmän, sillä hän on Mannerheimin tiedustelija, joka osallistuu sotaa edeltäviin tunnusteluihin Moskovassa, Berliinissä ja Tukholmassa. Lukijana pääsen aitiopaikalle diplomatia- ja tiedonvaihtokähmintöihin. Tämä puoli romaanista on jännittävästi toteutettu. Ilmapiirin epävakaus ja kaikenmoinen välistävedon kireys tuntuvat tukevasti. Kaikkiaan päähenkilö ja juoni kulkevat siten, että romaani vetää ahmimaan.

Olen hämmentynyt romaanin naiskuvauksen yksiulotteisuudesta. Uhriäiti on kovin kapoisesti kuvattu, ja siskot jäävät etäisiksi. Jenkkitoimittajatar on lähinnä näky Juhon eduntavoittelupetollisuuteen. Ja sitten on Laura, varsinainen femme fatale. Lauran ja Juhon suhteen lähtökohtana on lapsuudessa vannottu verivala. No, kyllä Lauran kiipijyydessä on terästä, mutta tällainen film noir -kohtalotar ei valitettavasti yllätä eikä kehity katseenvangitsijaksi. Yhden johtoajatuksen hänen suustaan nappaan:

– Älä ole lapsellinen. Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä. Näinä aikoina ihmishenki menettää arvonsa. Kukaan ei sure enää yhtä miestä, kun kyse on tuhansista tai miljoonista.

Jos ovat naiset aika lailla kaavapaperin ääriviivoista leikattu ja sotajermuissakin tuttuutta, itse sotakertojana Koskinen jysäyttää. Jo punavankiaikojen kuvaus näyttää ankaria hetkiä, mutta kun romaanissa päästään rintamalle, olen siellä minäkin. Sodan mielettömyys, odottaminen, kyttäily, tappotyö ja sen tulokset ovat vakuuttavasti survaistu. Sotijat tekevät, mitä tehdä täytyy, mutta kauheaa se on. Sodan groteskius korostuu pakkasessa ja miljoona-armeijan uhreja säästelemättömissä hyökkäyksissä. Näen sodasta lumen ja veren värittämiä taisteluita, mutta näen myös sen, että sota on päähenkilölle yksityinen isänmurhan mahdollisuus.

 Kuinka sydän pysäytetään on kerkeästi etenevää proosaa, jota virkistävät aikasiirtymät. Pidän erityisen paljon siitä, miten historialliset poikkeustilanteet elävät henkilöissä, joista osa on oikeasti elänyt, osa vain tässä fiktiossa. Minäkerronta kieputtaa minut päähenkilön pauloihin, vaikken voi hänestä varauksettomasti pitää, ja juuri se pitää minut hyvällä tavalla valppaana. Turhan usein Juho vaipuu uneen ja hätkähtää siitä, tai törmään johonkin muuhun kuluneeseen konstiin. Koska sain luettavaksi romaanin ennakkokappaleen, en voi olla varma, mitä muutoksia lopulliseen versioon on tullut, joten en juutu yksityiskohtiin. Sanonpa vain, että Koskisen romaani on kulkeva lukuromaani kotimaisista kohtalonvuosista yhden henkilön kylmänä talvisotana.

– – –
JP Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään. Romaani talvisodasta
WSOY 2015
romaani
Sain ennakkolukukappaleen kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Neljää kirjailijaa kuuntelemassa

Koska kirjat kiinnostavat, kiinnostaa myös kirjailijoiden omaääninen kuvailu työstään ja teksteistään. Nykyisin onkin monia mahdollisuuksia kuulla ja nähdä kirjakauden tekijöitä, vaikka tv ei edelleenkään helli lukuharrastajia primetime-kirjallisuusohjelmilla. Onneksi messujen ja kirjakauppojen lavoilla on kirjailijahaastatteluja. Helsinkiläisiä lisäksi hemmotellaan Prosak-klubilla, jota voi seurata myös Areenan tallenteista.  Joskus pääsee osallistumaan spesiaalitilaisuuksiin. Minua ja kollegoita lykästi Tammen ja WSOY:n tiloissa.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Lavalla olivat Elina Hirvonen, Riina Katajavuori, JP Koskinen ja Jussi Valtonen. Katajavuori kertoi, että Wenla Männistö (Tammi 2014) muhi vuodesta 2006 lähtien, kunnes kirjan naiset lähtivät viemään juttua. Hunajaisesta Wenlasta kehittyi misukka, joka rakastaa katseen kohteena keikkumista. Romaanin teemoja ovat isättömyys ja orpous, jotka poikivat taustalla vaikuttaneesta Kiven romaanista.

Myös Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani (Tammi 2014) oli tekeillä vuosia. Alkuajatuksena oli kirjoittaa alicemunromainen pitkä ihmissuhdenovelli. Se onkin tallella romaanin alussa, vaan romaani lähti omille teilleen, sitten kun kirjailija antoi itselleen luvan vaihdella aika- ja kertojatasoja. Vähitellen teemat runsastuivat, yhtenä niistä yksinäisyys.

Sekä Valtonen että Katajavuori korostivat kirjoittamista työnä. Kumpikin on saanut aikanaan ohjausta, joka korosti puurtamista ja hiomista. Taiteellinen haihattelu on toisaalla, kun varsinainen luominen on sitä itseään: kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista. Valtonen kiitti saamaansa pragmaattista ohjausta, joka harjoitutti tutkimaan virke- ja lausetasoja ja pilkkujen paikkojen merkitystä.

Elina Hirvosesta tuli kirjailija, kun elokuvaopintohaaveet raukesivat. Kaunis kieli on hänelle ominaista. Kieli ja kerronta ovat merkityksellisiä, sillä niillä tuodaan vastapainoa rankoille aiheille. Hirvosen uusin romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) ilmestyy keväällä. Se kertoo perheen kriisistä, ja keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys ja vaikuttamismahdollisuudet.

JP Koskisen maaliskuussa ilmestyvä romaani Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) on saanut kimmokkeensa talvisodasta. Romaani kertoo myös sukupolvien keskinäisistä suhteista. Romaanissa kuljetaan ajassa ja kerrontatavat vaihtelevat. Koskinen kertoi, että hän lukee paljon taustamateriaaleja ja tietotekstejä. Historia-aihe on kuitenkin kirjoitettu tässä ajassa, joten menneen ja nykyisen ja jopa tulevan vuoropuhelu on romaanissa mahdollinen.

Kaikille neljälle kirjailijalle kirjat ja kirjastot ovat olleet lapsesta lähtien tärkeitä. Jokainen on lukenut vinon pinon lasten ja nuorten kirjoja, sarjoja, aikalaisromaaneita ja klassikoita. Valtonen korosti, että nuoruusvuosina lukevien kavereiden suositukset olivat tärkeitä, nappaavampia kuin aikuisten tarjoamat. Äidinkielenopettajien merkityksen kirjailijat erikseen mainitsivat, sillä kirjoittamaan ja lukemaan kannustava ja innostava opettaja voi olla ratkaiseva tekijä nuoren tulevaisuudelle. Ainakin monelle kirjailijalle on ollut.

Kirjailijoiden niin kuin muidenkin kuolevaisten lempikirjat vaihtelevat eri elämänvaiheissa. Vaikuttajakirjoista nelikko mainitsi esimerkkejä Jalna-sarjasta historiateos Pultavaan. Ja tulipa esille yksi chicklit-vaikuttaja. Nappasin vinkin ja tein juuri nettivarauksen Valtosen yllätyssuosikista: Melissa Bankin Nyt nappaa! Saa nähdä, nappaako se ja onko se vai eikö likkakirja.

PS. Myös Luettua elämää -blogin Elina oli paikalla, ja hänkin postaa kokemastaan.

PS.PS. Kirjabloggaajat osallistuvat Lukukeskuksen lukuviikkoon 20.-26.4. Haastepostaus on blogissa Reader, why did I marry him? Näin pistämme kortemme kekoon tulevien lukijoiden ja kirjoittajien puolesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus