Avainsana-arkisto: Jonathan Franzen

Jonathan Franzen: Purity

– Olet viettänyt koko jouluviikon Purityn kanssa, hämmästelee blogini lukija.
– Minulla on aiemminkin ollut käynnistysverkkaisuutta Jonathan Franzenin romaanien kanssa, eikä tämä tehnyt poikkeusta.
Unohdun ajatuksiini. Lukijani käy selvästi kärsimättömäksi. Hän kysyy:
– No, mitä pidit?
– Haluatko kuulla ensin hyvät vai huonot uutiset?
– Huonot.

Huonoista uutisista

– Minua on aina ärsyttänyt amerikkalaisromaaneiden ylikorostunut tapa osoitella henkilöiden kauneutta ja älykkyyttä. Purity on sakeanaan henkilöiden ihmeellisyyden, vaikuttavuuden ja erikoisuuden esittelyä.
– Mutta kyllähän tosielämässäkin kiinnitetään huomiota ulkonäköön ja älynlahjoihin. Miksi ei sitten romaaneissa?
– Totta tuokin, silti yltiöpäisyys tympäisee. Voimistuu tunne, että rasvaisina ja haisevina tasapainottomat originellit eivät olisi kerrottavissa. Ja kerrottavaahan nyt on, joskin 600 sivussa on liioittelemisen makua. Ehkä hitusen tosikkomaistakin teksti on, mutta muuten se, miten kerrotaan… Nyt on aika siirtyä niihin hyviin uutisiin.
Purity 2

Henkilökuvauksen herttua

Lukijaani naurattaa:
– Onko pakko keksiä tuollaisia alkusointuepitettejä?!
Koitan pysyä vakavana ja asiassa.
– Franzenilla on poikkeuksellisen elämänkaltainen ote henkilöihin. Ihmisyyteen liittyvät ailahtelut ja selittämättömyydet verestävät kerrontaa. Välillä jopa kerrotaan ehkä enemmän kuin haluan tietää, sillä raadollisuuksia teoissa ja ajatuksissa ei kaihdeta. Teen siten hovikumarruksen aateliselle henkilöhahmotustaidolle.
– Kuka on lempihenkilösi?
– Ensinnäkin kaikki henkilöt ovat ristiriitaisia ja pääasiassa epämiellyttäviä. Se ei tietenkään heikennä kiinnostavuutta. Pip eli nimihenkilö Purity on tarkoituksellisesti romaanin esittelemä mahdollisuus selvittää edellisen sukupolvien sössintä.
– Mitä? Purity onkin henkilön nimi! Luulin, että se on suomentamaton teema.
– Palaan siihen tuonnempana. Purity on 24-vuotias nuori nainen, joka astuu ansaan, jonka on edellinen sukupolvi virittänyt. Romaanissa kerrotaan seikkaperäisen polveileva perhetarina, johon liittyy peittelyitä, petoksia, pahaa ja ponnisteluja. Henkilöitä on paljon, mutta keskeisiä ovat toimittaja Tom ja itäsaksalainen Andreas sekä Purityn äiti. Miehillä ja Puritylla on erikoisen vinksahtaneet äidit, ja Purityn äidillä muuten nyrjähtäneet perhesuhteet. Välillä tuo kaikki on liiallista, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että romaanikerrontakaanon velvoittaa Franzenia.
– Mitä? Mitä keikarointia tuo tuollainen on?

Sepityksen ytimeen

Lukijaani alkaa selvästi ärsyttää kiertelyni, mutta pitäydyn juonipaljastuksista.
– Hyvä lukijani, en kerro tarkemmin tapahtumia tai edes muutamaa juonenkäännettä, sillä tämän romaanin intensiteettiin kuuluu nimenomaan se, ettei lukija tiedä, mitä tuleman pitää. Ja vaikka eräs karu tapahtuma kiertyy kaikkeen kerrottuun, saat selvittää sen itse. Kirja kertoo paljon ihmisten vaikutuksesta toisiinsa, aikojen ja matkojenkin päästä. Kertoo se siitäkin, miten yhteisön kieroutuneisuus heijastuu yksilöiden vinoutumiseen: jos DDR:ssa Stasi valvoi, nyt nettiverkostot vakoilevat – mutta ihmiset ne kyseenalaisia tekevät, eivät koneet tai koneistot.
– Okei, okei. Mutta vihjailit aiemmin teemasta, siis kerro siitä.
– Annan päähenkilön tehdä sen:

Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?

– Lukijani, se, miten äidin valtaa ja sen vaikutuksia romaanissa käsitellään, on kylmäävää. Tai miten karismaattinen tyyppi voi käyttää hyväksi teinejä, sekin hirvittää. Seksuaalinen vallankäyttö ei ole konsteista vähäisin. Rikokseen osallistuminen tuo mukanaan valta-asetelman. Ja miten yhteisistä kokemuksista kehkeytyy suhteiden valtataisteluja – oi voi. Romaanissa on oleellista salaisuudet ja paljastukset. Voisin jatkaa niistä mutta siirryn nimeen:
– Myös romaanin nimi on monisyinen, ja nimihenkilön voi nähdä puhdistumisen toivona. Monet henkilöiden toimet voivat tähdätä puhdistuksiin, mutta jälki on sotkuista.
Purity 1

Lukusuositus vai ei?

– Saat romaanin kuulostamaan synkältä ja raskaalta. Kannattaako sitä edes lukea? Nyt lukijani näyttää jo todella huolestuneelta. Pehmittelen:
– Romaania on tosiaan välillä raskas lukea, sillä luvut on pitkiä ja kuvailu konstikasta. Kokonaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Suomentaja Raimo Salminen on tehnyt hienoa työtä, joten vaikutun tekstin verevästä kaihtelemattomuudesta ja yksityiskohtaisuudesta. Välillä laveasta elämänkulkukerronnasta tulee Donna Tarttin Tikli mieleen.

Vakuutan lukijalle, että romaani kannattaa lukea, jos kaipaa askaretta ajatuksille ja syventymistä odottamattomiin ihmiskohtaloihin.
– Dostojevskilaisuutta siitä on mielestäni löydettävissä, ja kiistatta Purity on dickensiläinen. Siihen ihan suoraan viitataankin tyyliin ”suuria odotuksia”, ja onhan Pip myös Dickensin romaanihahmo. Niin tässä Franzenin romaanissa kuin Dickensin teoksissa on surkeutta, karkeutta, vääryyksiä, draamaa ja romantiikkaa. Vaan voiko nykyromaanissa paha saada palkkansa ja kaikki päätyä pelastavaan sukuperintöön?
– Mokoma bloggaaja: heität härnäävästi avoimeksi jäävän kysymyksen. Pah. Vastaa: onko tämä siis vanhan hyvän ajan lukuromaani?
– Modernia, rakenteeltaan rikotun mutta taiten kasaan liimailtavan tarinankuljetuksen proosaa Purity henkilövetoisesti on. Lue itse, älä kysele.

– – –
Jonathan Franzen
Purity
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala 2015
romaani
600 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuromaaneja ja muita kulttuurikokemuksia

Keskikesän lukuputki on hyvässä vauhdissa, ja käsien välistä on lähtenyt useita lukuromaaneita. Viimeisin merkityksellisistä romaaneista on Jonathan Franzenin Vapaus. Franzen on aivan pistämätön terävässä henkilökuvauksessa. Ihmisen epätäydellisyys pajastuu kuin viiltelijän partakoneenterä ihokerrosten läpi: eritteitä tihkuu, kipua levittyy, mutta vähitellen se lievenee, jolloin elämä tuntuu (ehkä) aiempaa kirkkaammalta. Olipas vertaus – inspiraatio johtunee lukukokemuksesta. Vapauden lukeminen on matkankaltainen, innostava, elämyksiä tuottava ja kuitenkin myös väsyttävä, koska kerronta on niin täyteläistä, vyöryävää ja yksityiskohtaista.

Tätä ennen luin dekkarin Hämärän huoneet, joka avaa murhamysteeriota dementoituneen näkökulmasta. Se on toteutettu melko uskottavasti ja kiehtovasti. Kirjassa oli myös koskettavat hetkensä, sillä muistin menettäminen on niin traagista. Ihminen katoaa, ulkopuoli jää näkyviin, sisäinen elämä haipuu muiden uloittumattomiin.

Tässä välissä oli virkistävä Tallinnan matka ja Kumussa käynti. Matkalukemiseksi valitsin välillä eteläamerikkalaisen romaanin, sillä pikkuhiljaa minulle alkaa tulla yliannostus pohjoisamerikkalaista kerrontaa. Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta ei ollut kuitenkaan ilmaa raikastava välipala. Oli kerronnassa viehättävääkin, mutta tarina jätti minuun vaisun olon, vaikkakin siinä oli sukupolvidraamaa kerrakseen.

Kesäkuun viimeisen viikon kulttuurikokemukset olivat nekin monipuolisia. Ateneumin Schjerfbeck-näyttely ylitti odotukseni. Se oli todella laaja, ja monet teemanäyttelyt nähneenäkin voin todeta, että tässä katselmuksessa joukossa oli lukuisia ennen näkemättömiä tauluja. Näyttely etenee kronologisesti, mutta toisintoja on välillä vierekkäin, mikä on onnistunut ratkaisu. Hohdokasta oli El Grecon innoittamana tehtyjen teosten rinnastaminen esikuviin. Taiteilijoiden näkemys ihmisestä liippasi toisiaan, mutta mahtavasti Schjerfbeck on tosiaan vetänyt omaa ilmaisulinjaansa. Kummatkin mestarit ovat todella omanlaisiaan aikalaistensa joukossa.

Tuon viikon kotimaiset romaanit maittoivat mukavasti, kummatkin minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia. Eeva- Kaarina Arosen Kallorumpu on kerronnaltaan kekselijäs. Tässä romaanissa kertoja on todella kaikkitietävä. Hän ottaa elokuvaohjaajan roolin, joten hän halllitsee kuvia, otoksia ja kohtauksia. Asetelma on onnistunut ja aihekin kiehtova: vihdoin saatiin kauan odotettu Mannerheim-elokuva… Hienot mahdollisuudet kuitenkin hukataan mielestäni turhaan jännitteen löystyttämiseen, teksti olisi pitänyt toimittaa tiiviimmäksi.

Kristiina Lähteen Kuka on nukkunut vuoteessani -romaanissa viedään myytti suomalaisten puhumattomuudesta aivan uusiin ulottuvuuksiin. Absurdius on hauskaa. Kirja on tuore toteutus keski-iän angstista, ihmissuhdeongelmista ja elämänpettymyksistä. Etäännyttäminen mielestäni tällä kertaa toimi mainiosti. Eipä muuta kuin kohti kirjastoa ja uusia lukukokemuksia kohti.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu