Avainsana-arkisto: Johanna Kartio

Eppu Nuotio: Peiton paikka

Alunperin Eppu Nuotion romaani Peiton paikka ilmestyi 2003 (Otava). Romaani sai myös jatkoa: sarjassa kuvataan Annukan kasvua tytöstä naiseksi pienessä teollisuuskaupungissa. Merkittävä kehitystekijä on kodin puhumaton ja psyykkisesti raskas ilmapiiri, mutta Nuotion kuvauksessa on raskaiden asioiden ohella eloisuutta. Kasvutarinat ovat aina kiinnostavia, joten ei ihme, että nyt Peiton paikka on kääntynyt selkokieliseksi, mukauttajana Johanna Kartio (Opike 2017).

Peiton paikka2

Peiton paikka on selkoromaani aikuiseen makuun, mutta uskon tytön kasvutarinan kiinnostavan myös nuoria. Romaanissa kuvataan avioliittoa, jossa puolisot ovat yhdessä pakon vuoksi. Vaimo reagoi mielenterveysongelmin, mies syrjähypyin. Annukka kasvaa kaiken keskellä kouluikäiseksi. Kasvuympäristössä tärkeää on kodin ohella isän tehdas, pikkupaikkakunnalle ominainen juoruilu ja naapurin Sinikka äitineen.

Selkoversio säilyttää hienosti ajankuvan. On paikallaan, että heti ensi sivulla lukija sijoitetaan 1960-luvulle, johon liittyviä asioita teksti sopivasti ripottelee: on pankkikirjat, paperikoneet ja uudenuutukainen kodin esine eli televisio. Hienovaraisesti kirjassa tulee esille television merkitys tunteiden ilmaisun sijaisena. Esimerkiksi suosikkiohjelma Peyton Place on kaikenikäisille naisille kaikkea sitä, mitä Varkaudessa ei ole – ja on sillä myös pikkutuhma merkitys, ”peiton paikkaan” liittyvä.

Selkoversiona Peiton paikka on vajaa satasivuinen. Nykyisin ilmestyy aika paljon parisataasivuisia selkoromaaneja, joten on tervetullutta, että selkolukijoille on vaihtoehtona romaaneja myös selkeästi lyhyinä versioina. Silti kirjaan saadaan ehjästi Annukan ja hänen vanhempiensa tarina, jota on helppo seurata. Persoonat välittyvät pienistä yksityiskohdista. Samalla kirjasta saa kulttuurikurkistuksen nykyistä 50 vuotta vanhempaan Suomeen.

Selkoistuksen kieli on sujuvaa ja havainnollista. Parasta on se, miten tunnelma ja tunteet tunkevat tekstistä. Kaikista synkkyyksistä huolimatta kuvauksessa on lämpöä. Esimerkiksi Aimo-isän ja Annukka-tyttären suhteen läheisyys välittyy kauniisti.

Kun he lähtivät pois,
Aimo kumartui solmimaan Annukan kengännauhoja.
Annukan mielestä se oli hyvä.
Hän ei vielä itse osannut.
Annukka tiesi, että oli sellaisia ihmisiä,
jotka pitivät toisista huolta.
Aimo piti Annukasta huolta.
Maailmasta löytyi aina joku,
joka osasi, jos itse ei osannut.
Annukka läpsäytti isän päälakea.
– Pömps pömps,
Annukka sanoi, ja
isä teki rusetin valmiiksi.

Kirjamessut 2017 banneriPeiton paikka julkistettiin perjantaina 27.10.2017 Helsingin kirjamessuilla. Kaksi vuotta sitten Helsingin kirjamessuilla Reijo Mäki kutsui Eppu Nuotion selkokirjakummiksi. Kunniaan liittyy yhden romaani selkoistus, tällä kertaa siis Nuotion Peiton paikka. Seuraavaksi selkokirjakummina hyörii Tuomas Kyrö, eli kahden vuoden kuluttua luettavana on selko-Mielensäpahoittaja.

– –

Eppu Nuotio
Peiton paikka
selkomukautus Johanna Kartio
Opike 2017
96 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, Tapahtuma

Kirjamessut perjantaina 27.10.2017

Kirjamessujen esiintymislavojen kirjakeskustelut sekä kohtaamiset kirjailijoiden ja kanssalukijoiden kanssa vakuuttivat: kirjamessut kolahtavat. Lukijoiden viitseliäisyyteen luottaen julkaisen pitkähkön kokemusjutun perjantaista. Valitsen runsaasta tarjonnasta nämä: Rosa Likson, Kjell Westö, Marjo Heiskanen, Selja Ahava, Anni Kytömäki, Eppu Nuotio ja selkokirjat.

Kirjamessut 2017 banneri

Rosa Likson ja Kjell Westö

LiksomWestöPerjantain käynnistin Rosa Liksomin ja Kjell Westön keskustelulla kirjailijuudesta. Liksomin kirjoittaminen on muuttunut todella paljon 30 vuodessa: ensimmäiset kirjat hän kirjoitti kirjoituskoneella, kunnes siirtyi tietokoneella kirjoittamiseen. Tekstinkäsittelyohjelmien korjaustoiminnot mullistivat kirjoittamisen. Westöllä on sama kokemus korjaamisen helppoudesta, kirjoittamisnautinnosta – joskin ikäviäkin kokemuksia on:
– Kerran tietokone pimeni ja löin tietokonetta, joka kadotti koko novellikokoelman. En uskaltanut kertoa korjaajalle väkivallasta konetta kohtaan. Kaikki on muuttunut 80-luvulta paljon, mutta yhä olen hidas kirjoittaja ja yhä valtaa sama hyvän olon tunne, kun aloitan kirjoittamisen.

Kirjailijat keskustelivat myös työhön liittyvistä esiintymisistä ja julkisuudesta. Vuoteen 2011 Liksomia ei kirjakarkeloissa näkynyt:
– Mutta Hytti nro 6:n jälkeen aloin esiintyä ja markkinoida kirjoja. Pääni ei olisi kestänyt esiintymistä ennen kuin vasta viime vuosina. En edes pystynyt nuorena hakemaan kirjapalkintoja. Nyt pidän etuoikeutena, että pääsen puhumaan itselleni tärkeistä asioista. Almanakka täyttyy, mutta olen tarkka siitä, että joka reissun jälkeen on kaksi vapaapäivää. Everstinnaa kirjoitin seitsemän vuotta. En sitä paremmaksi voinut tehdä. Siksi otan kaiken palautteen vastaan

Westö valitsi reissaamislinjan alusta asti.
– Olen karaistunut kirjoittamiseen, mutta kirjan ilmestyminen jännittää. Suljen kaiken informaation julkaisupäivinä, esimerkiksi Rikinkeltainen taivas -romaanin julkaisupäivänä istutin hedelmäpuita. Toisaalta itsenäinen asenne on kehittynyt vuosien aikana. Kirjoitin uusinta nelisen vuotta, se on pitkä aika. Silti nykyisin pystyn sivuuttamaan nihkeät arvioinnit nopeammin kuin nuorena. Ihminen pystyy muuttumaan ja olen oppinut pitämään esiintymisistäkin.

Kirjablogit ja kirjallisuuspiirit ovat tasoittaneet sinänsä tärkeää kirjakritiikkiä, tähdentää Westö. Kirjablogit herättävät keskustelua kirjoja rakastavien kesken, mikä on pelkästään hieno asia. 

Liksom antoi ohjeet aloitteleville kirjailijoille: pitää olla rehellinen, rohkea, raivokas ja anarkistinen. Westö lisäsi listaan sinnikkyyden.

Anni Kytömäki

Anni KytömäkiAnni Kytömäen syksyllä ilmestynyt romaani Kivitasku on seitsemän sukupolvien yli kulkeva tarina.
– Tykkään lukea pitkiä romaaneja, koska siten ehdin tutustua henkilöihin. En suunnittele kirjoittavani pitkiä romaaneja, mutta tarinat vievät mennessään. Ja niin kirjailijana ehdin tutustua henkilöihini.

Astuvansalmen kalliomaalauksien edessä vietetty päivä vakuutti Kytömäen menneiden aikojen ja sukupolvien merkityksestä.
– Aloitin kirjoittaa romaania nykyajasta, ja aluksi piti pysyä nykyajassa ja menneen ajattelin näkyvän vain henkilöiden tekemien esine- tai päiväkirjalöydöin. Ihastuin itse niin Sergein hahmoon, että aloin käsitellä mennyttä suoraan henkilöiden kautta. Tykkään kirjoista, joissa vähitellen pääsee oivaltamaan asioita, siksi Kivitaskun henkilöiden yhteys toisiinsa ei ole heti selvä. On mukava tilanne, kun tarinan yllättää myös kirjoittajan itsensä.

Romaanin tematiikkaan kuuluva vankeus ilmenee eri aikoina eri tavalla. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän kahleet eivät ole konkreettisia vaan päänsisäisiä. Kivien ja kallion merkitys monenlaisena on myös romaanissa tärkeää. Esimerkiksi kallionlouhinta ja lobotomia vertautuvat toisiinsa: kummassakin tapahtuu peruuttamatonta.

Marjo Heiskanen

Marjo HeiskanenMarjo Heiskasen kerronnallisesti taidokas romaani Mustat koskettimet kertoo muusikoista. Kirjan tapahtumat ovat fiktiivisiä, mutta kirjassa on tilanteita todellisuudesta väännettynä fiktion kierteelle. Omat pianistikokemukset vaikuttavat Heiskasen kirjaan ja kirjoittamiseen.

– Aiemmat kirjani syntyivät sykähdyttävästä kokemuksesta, tämä syntyi kirjailijan viileästä arviosta, että tähän on materiaalia. Aihe oli järkiavioliiton kaltainen. Tiesin, mitä en halunnut tehdä: en sijoitta musiikkia tarinaan vaan tavoittaa muodon ja tarinan itse asiaan. Halusin ennen kaikkea kirjoittaa siitä, mitä muusikko voi olla, mikllainen voi olla muusikon sisäinen kokemus, mitä se voi olla yleisölle ja mitä se voi olla yhteiskunnassa. Otin etäisyyttä omaan muusikkouteeni. Muusikkokoulutus tosin auttaa kerroksellisuuden tajuun kirjoittamisessa. Uskon, että musiikkikoulutuksen sorminäppäryyttä edellyttävä jatkuva tekniikan hiominen on siirtynyt kirjoittamiseen, tekstin hinkkaamiseen.

Heiskasen romaanin henkilöt riemastuttavat ja raivostuttavat. Kirjakeskustelussa etenkin romaanin assari-Sarin pisteliäisyys puhutti – eikä syyttä: mielenkiintoisen kirjan kiehtova taka-alahahmo.

Selja Ahava

Selja AhavaSelja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa –romaani on ollut esillä etenkin kirjailijan omakohtaisen kokemuksen vuoksi. Romaani on kuitenkin romaani, romaanin naisessa on kirjailijaa, mutta hän on romaanihenkilö, ei yksi-yhteen-kirjailija. Oman keittiönpöytäkokemuksen (mies kertoo olevansa nainen) jälkeen Ahava kirjoitti muistiinpanoja puolisen vuotta. Teksti alkoi saada kaunokirjallisia piirteitä ja assosiaatioita kahdeksan kuukauden kuluttua. Kolumbuksen osuus loksahti paikoilleen, kun varmistui, että Kolumbus todella kävi neljä kertaa mantereella, jota luuli Intiaksi –  ja siitä käynnistyi varsinainen kaunokirjallinen työ. Kerronnan matkapäiväkirjamainen ote tulee sen vaikutuksesta, että Ahava luki paljon vanhojen löytöretkeilijöiden autenttisia tekstejä.

– Alusta asti oli selvää, että tarvitsen oman näkökulman lisäksi yhden tai kaksi muuta. Oman elämän tarina ei riitä vaan kirjassa pitää olla aihe, joka puhuttelee. Ihmisen tarve ottaa elämää haltuun ja ihmisen pienuus maailmankartalla – ne ovat kirjassa tärkeitä. Kolumbus kävi parilla hassulla saarella, hän ei valloittanut maailmaa, vaikka kuvitelmat siitä olivat pömpöösit. Samoin läheisissä ja itsessä on paljon, mitä emme tiedä vaikka luulemme niin. Oikeassa olemisen tarve on surkuhupaisaa.

– Voin kirjoitan oman tarinan niin, että se on vajaa. Teksti on aina suhteessa siihen, mitä ei sanota. Juuri siksi siitä puuttuu ex-mieheni tarina tai muiden. Jokaisella on oikeus omaan tarinaan, toisten tarinoiden paikka on jossain muualla. Kirjan rakenteella, taitolla, tyhjillä kohdilla voin näyttää, että tämä ei ole ainoa tarina. Se huutaa muiden tarinoiden poissaoloa. Halusin kirjalle visuaalisen muodon hahmottomasta välitilasta – eihän keskellä merta näe mantereita – ei ole mitään, mikä pysyy, kaikki on liikkeessä, vuotaa ja valuu käsistä.
– Kirjani tarina voi herättää empatiaa mutta myös epämukavuutta. Kirjallisuuden tehtävä on kertoa vaikeita tarinoita, jotka vievät vieraille vesille. Esimerkiksi rakkaus ei aina riitä. On häpeällistä tajuta, että esimerkiksi puolison keho on tärkeä, en sellaista ollut aiemmin määritellyt.

Peiton paikasta Mielensäpahoittajaan sekä Seesam

Eppu NuotioEppu Nuotion romaanissa Peiton paikka 1960-luvun lapsi löytää oman maailmansa, vaikka isä on poissaoleva ja äiti masentunut. Alkuperäinen romaani on kutsistunut kolmannekseen, kun se on nyt selkoistettu.

Mukauttaja Johanna Kartio korostaa, että mukauttamisessa on kyse karsimisesta, oleellisten tapahtumien seulomisesta. Esimerkiksi Peiton paikassa piti jättää paljon tapahtumia ja henkilöitä pois.
– Täytyy olla nöyrä kirjan hengelle ja samalla rohkea jättämään pois. Ja kielen täytyy olla helppoa.
Eppu Nuotio on tyytyväinen mukautukseen.
– Johanna on ratkaissut lopun hienosti, nerokkaasti. Olin tosi jännittynyt, kun luin selkoistuksen ensimmäisen kerran. Huojennuin ja ihastuin: oma kirja on mutkitteleva polku, selkoversio on suora tie.

Eppu Nuotion selkokirjakummikausi päättyy Peiton paikan julkistukseen. Uusi kirjakummi on Tuomas Kyrö.
– Kiinnostavalta Mielensäpahoittajan selkoistaminen kuulostaa. Samalla se kuulostaa aivan samalta, mitä kirjailijan työ on, tiivistämiseltä. Ja samalla dramaturgiselta työltä. Näin kirjallisuus menee sinne, mitä pitääkin, eli kaikkialle. Minusta on kiva antaa oma tekele uudelleenkäytettäväksi, niin se syntyyt uudelleen. Selkoistus muistuttaa kääntäjän työtä. Mielenkiinnolla odotan!

Lopuksi Tuomas Kyrö lupasi lukea selkokirjoja kuten Eppu Nuotio suositteli. Esimerkiksi Eppu Nuotiolle kirkastui Vares vasta selkoistuksena.

Selkokirjallisuuden tunnetuksi tekemistä toivottavasti avittaa selkokummikirjailijaperinne. Medianäkyvyyttä yhä tarvitaan, jotta ymmärrys kaikkien kirjallisuudesta helpon kielen keinoin leviää. Tietysti pitää olla selkokirjoja, joita levittää. Hienoa työtä sen hyväksi on tehnyt Avain Kustannus, joka perjantaina palkittiin Seesam-palkinnolla merkittävästä työstä selkokirjojen kustantajana.

selkokummit

Seuraava selkokummi: Tuomas Kyrö. Mukana Peiton paikan mukauttanut Johanna Kartio, edellinen selkokirjakummi Eppu Nuotio ja haastattelijana Selkokeskuksen Leealaura Leskelä.

seesam

Tunnustuksen merkittävästä työstä selkokirjallisuuden hyväksi sai Avain Kustannus. Palkinnon noutivat kustannustoimittaja Katja Jalkanen ja kustannuspäällikkö Tiina Aalto (keskellä), pakinnon jakoivat selkokeskuksesta Eliisa Uotila ja Leealaura Leskelä (reunoilla).

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Häräntappoase selkosuomeksi

”Mutta aloitetaan alusta.
Alussa oli kevät ja mä suunnittelin kesää.”

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava 1984) on yksi onnistuneimmista viime vuosikymmenten esikoisromaaneista. Ensirakkaus ja maaseutu-kaupunki -vastapari esitetään romaanissa raikkaasti, eli kovin perinteisistä aineksista on loihdittu jo noin 30 vuotta tuoreena säilynyt toteutus. Vaikka kirja on hyväksi nuorisolukemistoksi havaittu, osa yläkoululaisista on keplotellut kirjatehtävistään takakansitekstein, nettiarviokopioin tai tv-sarjaversioin. Vaan enää ei tarvita kepulikonsteja!

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Johanna Kartio ja Anna-Leena Härkönen kirjoittivat omistuskirjoituksia julkistamisen jälkeen.

Helsingin kirjamessuilla 26.10.2013 julkistettiin Johanna Kartion selkomukautus Härkösen Häräntappoaseesta (Oppimateriaalikeskus Opike 2013). Monia perusteoksia on jo selkoistettu Seitsemästä veljeksestä lähtien, ja nyt on tämän modernin klassikon vuoro. Uskon selko-Häräntappoaseen suosioon, sillä tarina vetää mukautettunakin.

Selkoversion kieli on sutjakkaa, kerronnan ja dialogin rytmi napakkaa. Viihdyttävä juoni rullaa karsinnasta kärsimättä, myös tunnelma ja tyyli säilyvät alkuperäisillä asteluvuilla. Versio ei ole selkokieltä helpoimmasta päästä, sillä joukossa on ilmaisun runsautta ja ronskiutta, puhekielisyyttä ja kuvailevuutta.

”- Torvenkylällä? Missä helvetin kuusessa
on joku saatanan TORVENKYLÄ?
Joku olkikuukkelien kolo!
Mä huusin ja ryntäsin huoneeseeni.”

Alpo Korva on peruskoulunsa päättänyt teini, joka tahdonvastaisesti joutuu kesäksi heinätöihin. Allun persoona sanavalmiina, epävarmuuttaan peittävänä herkkiksenä välittyy tekstistä elävästi. Minäkerronta paljastaa ja peittää häntä sopivasti. Ihastuminen ja sen kohde Kerttu nähdään tarkkakatseisen murkkumiehenalun silmin. Henkilöiden hehku välittyy: Allu ja Kerttu ovat yhä hurmaavia kasvukynnyksellä keikkuvia eriparisia, riipaisevia ja nuoria rakastavaisia.
”Mun ei ollu tarkoitus,
mutta mä punastuin. Se takuulla huomas.
Mä en tienny, mitä terävää oisin vastannu.
Mä en osannu käsitellä sitä ämmää.
Jumalauta, mä olin hulluna siihen.
Kerttu oli ensimmäinen juntti,
joka oli uskaltanu hyppiä mun silmille.
Mä annoin sille anteeksi heti.”

Selkoistuksessa joudutaan merkittävästi supistamaan alkuteosta. Siihen nähden selko-Häräntappoaseessa jopa miljöö ja keskeiset sivuhenkilöt hahmottuvat osuvasti, vaikkei niiden kuvailuissa kauan viivytä. Kaikkiaan Johanna Kartio suoriutuu vakuuttavasti vaikeasta tehtävästä.

On turha rajata kirjan käyttäjäryhmää: kyllä sujuva, alkuperäistekstille uskollinen mukautus soveltuu kaikille, joita nuorista kertova rakkaustarina kiinnostaa mutta paksuhkon romaanin lukeminen ei syystä tai toisesta suju. Kavahtakaa kaikki, jotka sullotte selkomukautukset samaan sarjaan Valittujen Palojen latteiden kirjalyhennelmien kanssa. Ei, selkomukautus on oma taitolajinsa, sillä siinä säilyy alkuteoksen henki ja kokonaiskertomus omaehtoisesti mutta selkoperiaatteita soveltaen.

Selkokirjat tavoittavat muuten kätköön jääviä lukijoita yleiskieltä helpompina sanastoltaan, rakenteeltaan ja sisällöltään sekä taitoltaan väljinä ja helppolukuisina.Vaikka lokakuun alkupuolella hehkutettiin PIAAC 2012 -tutkimuksen tuloksia, joiden perusteella suomalaisaikuiset (16-65 -vuotiaat) ovat lukutaidoltaan maailman kakkosia, jäi valtamedialta toinen totuus melkein huomaamatta: 11 %:lla suomalaisista on kehno lukutaito. Toivon totisesti, ettei suomalaisen lukuihmeen hehkutus saa häpeämään tai vähättelemään heitä, joille sujuva lukutaito ei ole itsestäänselvyys.

Omassa työssäni törmään päivittäin nuorten kielteiseen suhtautumiseen: kirjojen lukeminen koetaan vaikeaksi ja ikäväksi. Kyse on aivan tavallisista peruskoulun läpäisseistä nuorista, jotka karttavat kankean lukutaidon vuoksi pitkäjänteisyyttä edellyttäviä tekstejä. Toisaalta, kun lukumotivaatio herää tai herätetään, heikonpuoleisellakin taidolla selviää. Onneksi on selkokielisiä materiaaleja, jotka tasa-arvoistavat ja helpottavat tiedonvälitystä. Niiden soisi saavan enemmänkin julkista huomiota ja tunnustusta. Siis toistan: onneksi on selkovaihtoehtoja, joilla lukemisvastaisuutta saa murrettua ja synnytettyä myönteisiä lukukokemuksia. Tervetuloa selko-Häräntappoase lukulistoille!
Häräntappoase

Kustantajan sivuilla voi tutustua Henna Karan blogitekstiin, joka esittelee Häräntappo-uutuutta ja Johanna Kartion selkomukautuskokemuksia.
Muista uutuuksista löytyy vinkkejä selkokirjaesitteestä.

Anna-Leena Härkönen otti selkokummihaasteen vastaan kaksi vuotta sitten, ja hän puolestaan kutsuu nyt kirjamessuilla kummiutta jatkamaan Reijo Mäen. Eli parin vuoden kuluttua on luvassa Vares-dekkari selkosuomeksi. Kiinnostavaa, miten äijäproosan verbaalihuumori tulee kääntymään selkoon.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja