Avainsana-arkisto: Jo Nesbo

Kolmanesvuosikatsaus: vinkit Lukuviikolla

Paraikaa vietetään Lukuviikkoa. Se innoitti kokoamaan kuluvan vuoden alun ajalta minua erityisesti ilahduttaneet kirjat. Lukuviikko oikein velvoittaa vinkkaamaan.

Kotimainen romaani

Yön kantaja

Katja Kallion Yön kantaja (Otava 2017) kosketti jotain sellaista minussa, mille ei ole sanoja. Amandan elämänkulku irtolaisesta Seilin saarelle pohjusti pikkuhiljaa sitä, että kunnolla tärähti, kun kirja kertoo Seilissä elämisestä. Kirja pistää miettimään vapautta omiin päätöksiin ja elämätöntä elämää. Kumpaakaan ei ehkä ole missään olosuhteissa. Aistivoimainen kerronta imeytyi ihon alle ja taito punoa tarinaa ajassa ja paikassa vaikutti.

Suomi 100 vuotta

suomen historia

Valtakunnan juhlavuotena ilmestyy monenlaisia kirjoja. Tästä teemasta ehdoton ykkönen on Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017). Episodifaktion otsikko on tyhjentävä. Tamminen on työstänyt tiivistä tekstiä tosielämämuisteluista, ja niin niistä on muovautunut liikauttavia yksityisiä, tavallisten kansalaisten tilanteita itsenäisyyden vuosilta. Voin vain ihailla sitä, miten lyhyisiin toteamuslauseisiin voi kätkeytyä syvältä survaisevia tunne- ja elämänasenneviestejä.

 

lahtaritIlmoitan täten, että tämän vuoden pakolliseen juhlalukemistoon kuuluvat Anneli Kannon romaanit Veriruusut (Gummerus 2008) ja Lahtarit (Gummerus 2017). Ne tulee lukea rinnakkain, sillä ensinmainittu kertoo hämäläisestä naispunakaartista ja jälkimmäinen pohjalaisesta valkokaartista. Kerrontakeinoiltaan ne eroavat sykähdyttävästi: ensimmäinen on melko perinteistä realismia, jälkimmäinen sirpaloitunutta näkökulmakerrontaa. Romaanit pistävät miettimään, mihin ihminen pystyy, ja sitä, millaisten vaiheiden jälkeen olemme nyt tässä.

Runot

katso pohjoista taivasta2

Tämä kirja voisi myös sopia otsikkoon ”Suomi 100 vuotta”. Yllätän oikeastaan itseni, että valitsen tämän: Katso pohjoista taivasta (Otava 2017). Jenni Haukion toimittama runoantologia alkaa odotetun kaltaisena, sillä kaikki klassikkorunot ovat löytäneet tiensä tähän(kin) kirjaan. Mutta mitä pitemmälle kirjassa etenen, sitä enemmän ilahdun: 1900-luvun jälkipuoliskolta on mukana mielenkiintoisia valintoja. Jos joku hankkii elämässään muutaman runokirjan, sopii tämä kelpo koosteeksi lyyrisestä kotimaastamme.

Käännösromaani

Uuden nimen tarinaKotimaiset uutuudet ovat selvästi innostaneet minua enemmän kuin käännösromaanit. Suosituskirjaa tähän kategoriaan on siten yllättävän vaikea valita. Ferrante, Han Kang vai McEwanKyllä se on Elena Ferrante! Perustelen valintani: Uuden nimen tarina kuvaa ankarasti 1960-luvun työläistaustaisten italialaisnaisten asemaa äideistä tyttäriin. Kehyksenä on yhä ”loistava ystävä”, poikkeuksellinen ja arvaamaton minäkertojan bestis, mutta minä käänsin katseeni kertoja-Elenaan, joka murretta peitellen pinnistelee lähiölähtökohdista akateemiskirjallisiin piireihin.

Jännitys

Jano

Juuri näin yllätyksetön olen. Alkuvuoden paras dekkari on Jo Nesbøn Jano (Johnny Kniga 2017). Kerronnallisesti ja kielellisesti tarinan punominen luontuu niin sutjakkaasti. Iljettävyyksiä riittää ja jännitys pitää vireessä loppuun asti ja sen jälkeen. Harry Holen ylivoimaisuus pitää kutinsa, ja pieni retkahdus lisää kiinnostavuutta – puhumattakaan sen seurauksista. Näin on kiva vihjailla paljastamatta mitään! Edellisiin Hole-osiin olen työlästynyt, rutiinisuorituksia, mutta Janoa luin verenmaku (hah) suussa.

Viihde

hammaskeiju

Eve Hietamiehen Hammaskeiju (Otava 2017) sulatti sydämeni. Pasasen poikia en ole ennen tavannut, mutta nyt tutustun heihin tilanteessa, jossa poika aloittaa koulun ja yksinhuoltajaisä antaa väsymyksen vihdoin vallata. Tuohon kaikkeen kytkeytyy hupaisia ja hellyttäviä tilanteita. Ekstentriset entiset hiekkalaatikkotuttavat ja kehitysvammainen veli lisäävät aineksia arkiseen soppaan, joka maistuu makoisalta vaan ei äitelältä.

Tieto

kielen elämä

Viime vuoden puolelta putkahti lukemistooni Lari Kotilaisen Kielen elämä (Siltala 2016).  Kotilainen käy läpi kielemme kehityslinjat riemukkaan rennosti. Kotilainen aloittaa Volgan mutkasta ja päätyy rohkeisiin ennusteisiin kielen muutoksista. Harvoin lukee näin viihdyttävästi kirjoitettua tietoa. Teksti on sujuvaa, havainnollista ja jäsenneltyä, ja persoonallinen vinkeys välittyy tiukan tiedonvälityksen lisäarvona.

Mainokset

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Tietokirja

Jo Nesbø: Jano

Kerron vaarin tarinan miehuusvuosilta. Mummun synnytystuskien huuto järsi vaaria mureniksi. Sitä jatkui tuntikausia. Vaari ei kestänyt vaan tarvitsi jotain, missä hänellä oli käyttöä. Hän valjasti hevosen auran eteen, aurasi vimmalla kunnes hevonen uupui, ja sen jälkeen vaari veti itse auraa. Mummu ja vauva selvisivät hengissä, vaarikin, mutta hevonen löydettiin pilttuusta kuolleena.

Tarina ei ole minun, vaan referointi Jo Nesbøn sankarin Harry Hole isoisän tarinasta, josta Harry imee voimaa pahimman edessä: ”Niin vaari oli aina sanonut hänelle: tarvitset vain jotain, missä sinulle on käyttöä.” Kylmät väreet nostattava vaarijuttu ei ole ainoa hieno yksityiskohta erinomaisen onnistuneessa jännärissä Jano (Johnny Kniga 2017).

Myönnän, että olen dekkareissa aika kyllästynyt sarjamurhaajiin, moraalittomiin poliiseihin ja mediahäikäilemättömyyksiin. Samoin minua yleensä riepoo se, jos poliisisankari joutuu hullun rötöstelijän tähtäimeen. Mutta nyt, nyt iskee! Edellisen Hole-romaanin latteahko rutiinimaku väistyy, sillä Jano – etten sanoisi – saa verenmaun suuhun.

Romaanin vampyrismiin liittyvät iljettävyydet ovat kyllä sietokyvyn rajoilla. En ole varma, onko paikallaan Janon tapainen julmuusyksityiskohtien revittely. Mietin, mahtuuko mukaan tarpeetonta hirvittävyyksien estetisointia. Ainakin väkivalta tuntuu kauhealta.

Jano

Juoni perustuu jahtaamiseen ja harhautuksiin. Yksi taso on se, että Kinder-yllätysten sijaan sattuu karmaisevia Tinder-yllätyksiä. Pirullisesti myös Harryn läheiset ovat (aina) vaarassa, enkä lukijana voi luottaa onnellisiin loppuihin. Tässä osassa tulee aikamoisia hätkähdyksiä, ja loppuosa vetää vauhdilla. Vallan näppärästi pitkin matkaa vihjaillaan kaiken pahuuden takapiruun; arvuuttelen kolmen ehdokkaan välillä, ja on se sitten se, jota alkuun ounastelin mutta silti minut yllätetään. Ja paha jää kytemään. Ei ihme: Nesbø on luvannut sarjan jatkuvan.

Nesbø osaa kertoa. Henkilöt hahmottuvat vaivattomasti, ja hienosti sivuhenkilöitä sävytetään. Ainoa, joka jää kummasti sisäistä kuvaussäteilyä vaille, on Raakel, Harryn aurinko ja kuu.

Kielellistä taitoa on: suoraan ei kaikkea sanota vaan viedään tunnelmaan. Janossa psykologisoidaan paljon, myös Holen itsetutkiskelu luotsataan syville vesille. Harry heiluu touhuilun ja itsepetoksen hauraalla pinnalla, lisäksi häneen vaikuttaa alkoholismin vaihtaminen työnarkomaniaan. Levoton poliisi puskee töitä, jottei tarvitse pysähtyä oleellisen ääreen. Rakkaus sisältää aina menettämisen mahdollisuuden, eikä sitä kaikki meinaa kestää.

»En tiedä. Tiedän vain, että kun kävelen onnellisuuden ohuella jäällä, minua pelottaa ihan sairaasti, minua pelottaa niin paljon, että toivon että se olisi ohi, että hulahtaisin jo veteen.»

Harry Holen seikkailut pysyvät pinnalla minun jännityssuosikkilistoillani. Sen uskallan sanoa –  muuta tämän kummempaa paljastamatta. On se hyvä.

– – –

Jo Nesbø
Jano
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2017
471 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 2

Verta lumella -duon toinen osa vie Pohjois-Lapin yöttömän yöhön. Jo Nesbøn toinen lyhytdekkari Lisää verta (Johnny Kniga 2015, suom. Outi Menna) kertoo Ulfina esiintyvästä asianhoitajasta, joka pakenee toimeksiantajaansa. Sama tilanne on ensimmäisen osan Olavilla Oslossa. Se on paria yhdistävä tekijä, samoin kuin se, että sarja keskittyy alamaailmaan, rakkauteen ja vähän vanhemmuuteenkin.

Verta lumella II ei ole yhtä tehoava elämys kuin ensimmäinen osa, joka valloitti päähenkilön puolelle. Kyllä jossain määrin Ulfin käänteitä myötäelän, mutta sen verran kevyt ja arvattava tarina on, etten kiinny Ulfiin siten kuin Olaviin liimauduin. Hyvää viidettä kirja kuitenkin tarjoaa, eikä vähiten sen vuoksi, että kerronta sujuu. Tilanteissa ja ympäristön kuvailuissa on elinvoimaa ja kohtalonomaista tunnelmaa.

En tiedä. Me sepitämme tarinoita joissa on pää ja häntä, jotka etenevät näennäisen loogisesti, jotta näyttäisi siltä kuin elämällä olisi jokin tarkoitus.
Voin siis yhtä hyvin aloittaa tästä, hämmennyksen keskeltä, paikasta ja ajankohdasta, jossa kohtalo piti pienen tauon ja pidätti hengitystään. Hetkestä, jolloin kuvittelin olevani matkalla ja silti perillä.

Pohjoinen valo antaa ikään kuin vapauksia jonkinmoiselle saagatunnelmalle, jossa voivat olla mahdollisia sellaiset käänteet, jotka ovat Oslossa mahdottomia. Tietty klise-saamelaisuus tunkee tarinaan outohahmoineen, viinoineen ja juhlineen, ja lestadiolaisuuden uskonrajoitukset vievät mietteet mihin tahansa fundamentalismiin. Henkilöt ovat kovin tyypiteltyjä, ja naiskuva on rasittavasti rajattu huora/madonna-akselille.Verta lumella 2

Usko, toivo ja rakkaus saavat tässä romaanissa oman sekoituksensa. Mutta suurin niistä on rakkaus. Nesbø on tinkimättömän romanttinen. Mikäpä siinä, sopii minulle välillä tällainen lapintaikainen toiveikkuus. Ja jos haluan tätä sävykkäämpää palkkamurhaajakuvausta, palaan Verta lumella -parin ensimmäiseen osaan.


Jo Nesbø
Verta lumella II. Lisää verta
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
Rikosromaani
272 sivua.
Ostin e-kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lukivaikeus kesän romaaneissa

Lukemisen ja kirjoittamisen vaikeus (luki-vaikeus) hankaloittaa tekstimaailmassa toimimista. Se voi tehdä lukemisesta hidasta, vaikeuttaa tekstin ymmärtämistä tai haitata tekstin muistamista. Kirjoittaminen voi takkuilla monin tavoin: tekstiä ei synny, asioiden kuvaus jää niukaksi, tulee virheitä ja epäloogisuuksia. Jokaisella lukivaikeuksisella haitta ilmenee yksilöllisesti. Arvioidaan, että noin viidellä prosentilla suomalaisista lukivaikeus on vaikea, muuten arviot yleisyydestä vaihtelevat 6 – 20 %:n huitteilla.

Sulkeeko kaunokirjallisuus henkilögalleriasta pois hahmot, joille lukeminen on vaikeaa? En ole huomannut, että oppimisvaikeushenkilöitä vilisisi romaanien sivuilla, mutta tänä kesänä olen tavannut neljässä kirjassa lukivaikeushahmon. Niiden välityksellä saa kokemuksen, millaisia tunteita osaamattomuus tuottaa ja mitä seurauksia sillä voi olla. Kaunokirjallisuuden voima on kuvata inhimillisiä kokemuksia, muotoilla niitä lukijan eläydyttäväksi.

Useita vuosia sitten tanskalaisessa tutkimuksessa päädyttiin siihen, että valtaosalla vangeista on oppimisvaikeuksia. Tämä ei tietenkään tarkoita suoraviivaisesti sitä, että lukivaikeus johtaa rikoksiin. Joillekin silti tilastojen mukaan niin käy. Kesän kolmessa dekkarissa oppimisvaikeudet vaikuttavat merkittävästi rikolliseen elämänkulkuun.

NesboJo Nesbøn Verta lumella. Osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015) kertoo Olavista, joka on älykäs ja oppimiskykyinen. Opiskelu on kuitenkin edellyttänyt äärimmäistä sitkeyttä lukivaikeuden vuoksi. Päiväkirjaa hän pitää sinnikkyyttään ja ajankuluksi.

Mutta en ole varsinainen kynäniekka, teen paljon kirjoitusvirheitä, joudun kirjoittamaan monet kohdat uudestaan.


”Mutta miten voit lukea, jos et… näe sanoja?”
”Näen ne kyllä. Mutta toisinaan näen ne väärin. Joten joudun lukemaan ne uudestaan. – -Mutta joskus näen vain jonkin toisen sanan ja tajuan virheeni vasta paljon myöhemmin. Silloin päähäni muodostunut tarina saattaa olla täysin erilainen. Olen tavallaan saanut kaksi tarinaa yhden hinnalla.”

Olavilla on kykyjensä perusteella kaikki mahdollisuudet pärjätä, mutta kasvuympäristö ja etenkin isän lannistava vaikutus vei muuhun suuntaan. Niin Olavin kuin todellisten ihmisten kohtaloon vaikuttaa etenkin se, miten oppimisen ongelmiin suhtaudutaan.

Tapaus 64Jussi Adler-Olsenin dekkarissa Tapaus 64 (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2015) siirrytään 1950-luvulle, jolloin ei köyhän perheen hidasoppinen lapsi ymmärrystä kerännyt. Pieni tyttö tuomitaan heikkolahjaiseksi, ja sellaisia tyttöjä ja nuoria naisia kohdellaan monin tavoin huonosti. Tapaus 64 on esimerkki siitä, miten törkeä suhtautuminen ja hyväksikäyttö voi ääritilanteessa johtaa kostoon. Älykkyyttä ei sen suunnitelmallisuudesta puutu. Romaanissa on osuva kohta siitä, miten vaistonvaraisesti voi tietää kompensoivat keinot oppia – jos ympäristö sitä tukee.

Nete tiesi hyvin, että elämässä oli paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan. Paikannimet ja historia ja tavalliset asiat olivat sellaisia. Koska kirjaimet ja numerot tuottivat hänelle niin paljon vaikeuksia, oli pakko oppia korvakuulolta, mutta Nete ei ollut vielä tavannut elämässään kovinkaan monta ihmistä, jota olisi kannattanut kuunnella.

Tapaus 64 kertoo myös siitä, että itsetunnoltaan nujerrettu voi nousta vielä aikuisena opiskelemaan menestyksellisesti, jos jostain löytyy edes yksi kannustava, kehuva ja osaamisen osoittava kanssaihminen. Leimaamisen ja kaltoinkohtelun arpia voi silti olla mahdotonta koskaan peittää.

Tappamisen 2Saul Blackin Tappamisen lyhyt oppimäärä (suom. Elina Koskelin, Like 2015, ilmestyy 20.8.2015) kertoo sarjamurhaaja Xanderista. Nyt en voi välttää juonipaljastusta: Leon/Xanderin vaikeudet oppia lukemaan ovat perusta kaikelle kamaluudelle, mitä romaanissa saamme lukea. Pojan isoäiti haukkuu lasta ja päätyy äärimmäiseen opetusmetodiin, jotta aakkoset painuisivat lapsen päähän. Lapsena koettu rankaisuväkivalta on pahinta laatua. Pelko, nöyryytys ja kipu tekevät oppimisesta mahdotonta.

Leon tiesi, että touhu oli toivotonta. Kirjaimet ja niiden nimet erottuivat hänen sisällään. Mustat viivat, jotka muodostivat kirjaimet, erkanivat toisistaan ja pyörivät hitaasti, muodostivat uusia muotoja, hajosivat jälleen.

Nämä kaikki kolme esimerkkihenkilöä ovat siten samankaltaisia, että ympäristön suhtautuminen oppimisen vaikeuksiin määrää suunnan, minne henkilöt kääntyvät. Tyhmäksi ja osaamattomaksi haukkuminen vie itsetunnon ja kyvyn yrittää. Näin kapenee tila, jossa voi toteuttaa pätevyyttään.

Kun mustarastasLinda Olssonin Kun mustarastas laulaa (Otava 2015) on ihmissuhderomaani, jonka yksi päähenkilöistä ei kykene ilmaisemaan omia ajatuksiaan kirjallisesti. Lukeminenkin on tuskaa.

Jotkut ihmiset lukivat nautinnokseen. Sitä hän ei ollut ikinä ymmärtänyt. Hänelle lukeminen oli kauhean kovaa työtä. Niin vaivalloista, että hän koitti välttää sitä tyystin. Lukeminen liittyi asioihin, jotka hän oli yrittänyt jättää taakseen. Ikäviin muistoihin koulusta. Jo pelkkä sana: lukihäiriö.

Oli tuskallista yrittää ymmärtää kirjaimia ja muodostaa niistä sanoja kirjain kerrallaan, sana kerrallaan. Tuntui melkein kuin terävät, mustat merkit kirjansivulla olisivat työntyneet hänen päähänsä vailla mitään asiayhteyttä ja järjestystä. Kuin ne olisivat tanssineet siellä pilkallisen tavoittamattomina.

Elias on nyt paras esimerkki siitä, miten lukivaikeus ei ole este edetä tai pärjätä. Vaikeuksiin tulee löytää vahvistavia tai kompensoivia keinoja. Eliaksen selviytymiskeino on ollut kuvallinen ilmaisutapa – hän on sarjakuvataiteilija – ja myös hidasta lukemista hän tehostaa kuvin. ”Hän katsoi kuvaa ja tajusi korvanneensa ’kirjoittaa’-sanan ’piirtää’-sanalla.” Eilaksella on lisäksi naapuri, joka tukee ja kannustaa.

Ymmärtääkseni hän ei vain pysty ilmaisemaan itseään kirjoittamalla. niinpä hän piirtää ja maalaa ajatuksiaan ja mietteitään. Kun ymmärsin tilanteen, me aloimme jakaa lukuelämyksiä monella tapaa. Minä tulkitsen kirjat hänelle. En lue niitä sellaisenaan, vaan kerron tarinan sellaisena kuin sen muistan. Luulen että hän pitää siitä.

Lukivaikeuksinen on yhtä älykäs kuin muutkin ja hänellä on omat erityiset lahjakkuutensa. Ne on etsittävä ja löydettävä. Vaikeudet lukemisen ja/tai kirjoittamisen osa-alueilla ei ole este, joskus hidaste. Oleellista on se, että että ympäristö ei pidä niitä ylittämättömiä ja että niiden haittoja vähennetään erilaisilla vaihtoehtoisilla tavoilla.

Verta lumella -dekkarissa Olav kertoo kolme lukivaikeuteen vaikuttavaa tosiasiaa:

Isälläni oli tapana sanoa, että minä opiskelin tullakseni idiootiksi. Veikkaan, että hänellä oli samanlaisia ongelmia lukemisessa ja kirjoittamisessa kuin minullakin, erona oli vain se, että hän oli antanut periksi.

Tutkimusten mukaan vähintään puolella lukivaikeus on perinnöllistä. Sitä ei pidä kiistää, että vaikeuksien kanssa eläminen edellyttää periksiantamattomuutta. Kaikkiin lisäksi vaikuttaa se, miten kannustava tai kannustamaton ympäristö on. Etenkin se, että vierellä on ihmisiä, jotka osoittavat lapsen, nuoren ja aikuisen pätevyyden, arvon ja mahdollisuudet, on merkityksellistä. On ongelmia tai ei, ihminen kukoistaa toisten uskon, luottamuksen ja hyväksymisen valossa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jo Nesbø: Verta lumella. Osa 1

Lyhyt oppimäärä palkkatappajaan ihastumiseksi

1) Mies pitää tarinoista ja muuttaa ne mieleisikseen. Hän omistaa yhden kirjan, Viktor Hugon Kurjat, lyhennetyn version. (Kurjat on varhaisnuoruuteni lempikirjoja.) Oikea juoni ei rajoita häntä: ”Uskoin tarinaan. En vain uskonut että Viktor Hugo kertoi sen oikein.”

2) Hän on älykäs ja sinnikäs. Lukivaikeus ei ole lannistanut opinhalua eikä lukemisen lumoa. Se on lisännyt luovuutta ja herkkyyttä sävyille. Hänestä on kehittynyt tarkkanäköinen ja asianhoitohommissa harkitsevan varma. Se, mihin tavoitteellinen toiminta suuntautuu – siitä voimme olla montaa mieltä.

3) Hänellä on hyvä sydän. Ammatilla on nurjat puolensa, mutta myötäelämisen kyky ei ole kadonnut – se on vetoava yhdistelmä. Hänessä on myös robinhoodmaisuutta.

4) Hän arvostaa äitiään ja hyväksyy tämän heikkoudet. Isän väkivaltaisuus on voimistanut hänen oikeudentuntoaan. Hän ei voi sietää naistenhakkaajia. Hän tiedostaa isän vaikutuksen valintoihinsa ja toimintaansa. Toimintansa ja ajatuksensa hän kertoo tiiviisti, paisuttelematta ja eleettömästi. Vaikka hän ei kaikkea kerro tai kertoo ne tulkiten ja valikoiden, hän vaikuttaa vilpittömältä.

5) Hän tuntee heikot kohtansa, minäkertojapäähenkilö Olavin omin sanoin:

Eli tiivistetysti asia menee näin: En osaa ajaa hiljaa, olen pehmeä kuin voi, rakastun aivan liian helposti, menetän malttini kun suutun ja olen huono matematiikassa. Olen lukenut yhtä ja toista mutta tiedän hyvin vähän, enkä ainakaan sellaista mille olisi käyttöä. Ja kirjoitan hitaammin kuin tippukivi kasvaa.

Verta lumella 1
Näin näen Jo Nesbøn häpeämättömän romanttisen ja napakan ammattitappajaromaanin Verta lumella ensimmäisen osan. Mitä ihmettä voi olla osassa 2?
– – –
Jo Nesbø
Verta lumella. Osa 1
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2015
195 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Dekkariviikolla mm. Kirsi on postannut uudesta Nesbøsta.
Dekkariviikko_logo_260px (1)

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Isänsä poika: poliisiasioita Oslossa

Harry Hole voimistaa jossain rotansyömää olemustaan, joten eläkkeelle pääsyä odotteleva poliisimies Simon Kefas astuu remmiin tuoreen apulaisensa Kari Adelen kanssa. Jo Nesbøn Isänsä poika (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2014) jatkaa siten rötöstelyselvittelyä oslolaismaisemissa uusin, kiinnostavin voimin.

Hole-sarjaa tangeeraa se, että poliisissa ja vankeinhoidossa on korruptiota. Pääpoliisi on ylivertainen ja omapäinen – tuttu juttu. Hän on myös addikoituvaa sorttia, harrypiirteitä siis, mutta rakkaus, kokemus ja katumus pitävät Simonin raiteilla. Perhehuolia kyllä on. Ja siinä missä Hole alkaa olla uskottavuusrajat ylittävä selviytymisihme, on uutuusromaanissa vielä aiempaa tuotantoa räikeämpi jeesushahmo, rikollinen tosin.

Sonny on pääjahdattava, narkkari ja vankilakundi, jonka tiliin pistetään tappotöitä. Ihan tyypin ydintä en ymmärrä, mutta on sanottava, että kiinnostavan konstruktion Nesbø sankaristaan tekee: hän on vapahtajamainen hahmo. Käy jopa niin, että alan horjua moraalissani. Ovatko ällöttävät kostotapot oikeutettuja, jos valovoimaisen lahtaajan kohteena ovat kriminaalit kiduttajat ja murhalavastajat? Ei kai sentään. Muutkin ovat pyhittää keinoja.

»Sanoit että hän rankaisee…» Martha madalsi ääntään. »Rankaiseeko hän oikeudenmukaisesti?»
Simon kohautti hartioitaan. »En tiedä. Mutta ainakin hän toimii huomaavaisesti.»
»Huomaavaisesti?»

Pyörähdän tämän dekkarin kanssa omalaatuiseen kierteeseen. Alku on hiljakseen käynnistyvä, ja olen lähes lannistua väkimäärään. Vähitellen henkilökuvaus fokusoituu muutamaan päätyyppiin ja juoni alkaa rullata ja jopa tyrkkiä yllätyksiä, joten pysyn kyydissä ja odotan jännittyneenä tulevia mutkia.

Simon ummisti silmänsä. Nyökkäsi hitaasti. »Eli me kaikki olemme rakkauden orjia. Ja se, ketä kunkin osaksi tulee rakastaa, on silkkaa arpapeliä. Niinkö se menee?»
»Kuulostaa julmalta, mutta niin se menee», Sissel sanoi.
»Ja jumalat nauravat», sanoi Simon.

Isänsä poika on häpeämättömän romanttinen, jopa epäillyttävän romatisoiva. Kaiken takana on rakkaus. Eri tavoin se ilmenee, mutta sieltä se kurkkii hyvässä ja pahassa. Tätä ällistellen kallistelen lukukokemustani puolelta toiselle. Kyllähän luistava teksti, juonikoukut, tilannetaju ja kuvaustyyli ovat ammattilaisen työtä. Siihen kallistun, siihen tykästyn.Isänsä poika

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Poliisin paluu

Karskinnäköisen poliisimiehen hymy leviää kasvoille kuin rikottu muna paistinpannussa. Kun päähenkilön harvoja rentouden hetkiä kuvataan näin, antaa se varmuuden siitä, että kireät tilanteetkin ilmaistaan tehokkaasti. Jo Nesbo on kehuttu jännitysnikkari, ja kyllä Harry Hole -sarjan kymmennes osa Poliisi (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2013) pitää kokonaisrakennelmaa vaatringissa.

Edellisen osan Aave luin Oslossa eläytyen tapahtumapaikkoihin ja uskoen, että jo oli Holen lorun loppu. Tämän jatko-osan tarttumapintoina ovat juoniyllätykset, niin laskelmoidut mutta tehokkaat. Kertomatta jättämiset ja tositolan paljastamisen viivytykset johdattavat lukijaa toistuvasti päättelemään harhaan ja riemuitsemaan yllätetyksi tulemisesta. Hymy kyllä hyytyy, sillä tutuksi tulleita henkilöitä ei säästellä tragedioilta.

Oudointa on, että sallin Holelle kaikki uskottavuuden ylittävät ominaisuudet. Hän kamppailee omantunnon, tunteiden ja riippuvaisuuksien kanssa melkein voiton puolelle, selviää kaikesta ja selvittelee kaiken. Lukijalla olo on kuin omaisella, joka joutuu olemaan koko ajan varuillaan ja pelkäämään läheisen retkahdusta.

Hole on keskipiste; muut henkilöt ja aika korkeaksi kasautuvat ruumisröykkiöt ovat rekvisiittaa alfauroksen näytöksessä. Jo edellisessä osassa nyppi pahojen poliisien kapoinen kuvaus, ja nytkin se sekä poliittisten kähmintöjen osuus ovat romaanin heikointa antia. Toistaiseksi ne eivät ole pilanneet rosoista pääjuonta päähenkilön selviytymisestä. Jatkoa seuraa, ja sitä pistetäänkin romaanin lopussa poikkeuksellisen inhottavalla tavalla kyttäilemään.

Näillä tienoin oli Aave-romaanin huumekauppakuhinaa.

Näillä tienoin oli Aave-romaanissa huumekauppakuhinaa.


Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.

Nesbon romaaniin jää täydennettäviä aukkoja Vigelandin teosten tavoin.


Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Oslonvuonolle on usea katsellut ja jokunen hukkunut.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Oslon olemuksesta

Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.

Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.

 

Kansallisgallerian Munch-huone

Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.

Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.

Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu