Avainsana-arkisto: Jill Santopolo

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

Siinä vaiheessa, kun kirjassa taas mainitaan kuuluisa tuotemerkki, pitäisi opus viskata päin seinää. En viskannut. Jatkoin seuraavat parisataa sivua. Miksi ihmeessä luin loppuun Jill Santopolon rakkausromaanin Valo jonka kadotimme (Otava 2018)?

Tähdennän: minusta makuja saa olla monia – minulle sopimaton kirja on toiselle mainio ilon tuoja ja viihdyke. Täten taustoitan: olen kovin kranttu romanttisen viihteen lukija. Rakkausromaanissa pitää mielestäni olla Jane Austenin tervejärkistä tapakulttuuri-ironiaa, Bridget Jonesin sydämellistä hilpeyttä ja Sinä päivänä -romaanin tapaan henkilöihin tutustuttamista ja siten arkisen uskottavaa koskettavuutta. Sensorttisissa kirjoissa päähenkilöille toivon parasta. Niissä romantiikka ei tunnu imelältä, henkilöt sietämättömän yksiulotteisilta eivätkä juonenkuljetusvaiheet väkisin väsätyiltä viivytyksiltä kohti loppurutistusta.

Odotushorisonttiani vasten Valo jonka kadotimme kadotta alkusivuilla valonsa. Eikä minun osaltani pidä paikkaansa takakannen mainos: ”Jos pidit Sinä päivänä -romaanista, rakastut tähän!” Se vain antaa ymmärtää etukäteen liikaa juonenkäänteistä.

Valo jonka kadotimme.jpg

Minusta kertojapäähenkilö Lucy on mariseva, sovinnainen nirppanokka, joka ei hellitä pakkomielteisestä rakkaudesta komistus-Gabeen, vaikka maailmankaikkeus tarjoaa päähenkilökertojattarelle hyvinvointia, koulutusta vastaavan unelmauran ja palvovan kakkosmiehen. Törmään esteisiin, jotka eivät päästä minua eläytymään Lucyn maailmaan.

Vaikka romaanissa kerrotaan monesti vitsailusta, teksti on ilotonta. Toisekseen rakkaudentunteen pateettinen toistaminen ei vetoa minuun; tunne ei välity sanojen takaa. Siihen liittyy kolmanneksi ongelmaksi kokemani asia: kerronta taittuu tavanomaisesti ja henkilökuvauksen osuus jää kapeaksi. Neljäntenä himmentävänä syynä pidän amerikkalaista valkoisen ylemmän luokan arvomaailman jäljentävää kuvausta. Esimerkiksi rakkauslahjojen tunnollinen selostaminen etäännyttää minua, eikä näillä leveysasteilla se hetkauta, että nainen haluaa jatkaa töissä perheen perustamisen jälkeen.

Mitä opin? On joskus luettava tällaista, jotta tietää, millaisiin kirjoihin ei tunne vetoa ja millaisiin hullaantuu tai joita rakastaa.

Tiedän”, sanoin ja haistoin Shalimar-parfyymin hänen kaulallaan.
”Muista vain”, hän lisäsi, ”että hullaantumisen ja rakkauden välillä on ero.”

– –

Jill Santopolo
Valo jonka kadotimme
suomentanut Inka Parpola
Otava 2018
335 sivua.
Sain kustantajan ennakkokappaleen, kirja ilmestyy 2.1.2018.

Mainokset

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani