Avainsana-arkisto: Jarmo Ihalainen

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Kirjailijatapaaminen: Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää, kun kutsutaan helsinkiläisten kirjabloggaajien tapaamiseen? Pitää osallistua. Näin kävi tänään Jarmo Ihalaiselle, jonka toinen romaani Mitä miehen pitää (Atena 2016) ilmestyi helmikuussa. Pienellä porukalla keskustelimme kirjoista, kirjoittamisesta ja etenkin Ihalaisen uutuusromaanista.

– Itse asiassa toinen romaanini on yhden kirjablogin syytä, sillä siinä ensimmäistä romaaniani Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) sanottiin feminiiniseksi. Sen vastapainoksi päädyin miesaihelmaan. Huutolaisuus ei ollut alkuperäisideana, muuta sattumalta näin dokkarin huutolaisuudesta ja ällistyin, että se on niin lähellä eikä siitä ole kirjoitettu. Siitä siis piti kirjoittaa.

Mitä miehen pitää 2

Kirjoittamisesta

Mitä miehen pitää kertoo Kelposta, joka 1910-luvulla joutuu huutolaiseksi, ja 2010-luvulla keski-ikää kipuilevasta Mikasta – miehestä, isästä ja ihmisestä.
– Päädyin kirjoittamaan miehistä kahdella aikatasolla, mielessäni oli kahden ajan samuus ja muutos. Kelpoa ja Mikaa sitoo esimerkiksi huutokauppa: tiettyä yhtäläisyyttä on neittideittailussa ja huutolaissysteemissä, ihminen on niissä kaupan ja markkinoilla.
– Kelpo lähti elämään, hahmo irtautui itsestäni, ja se sai enemmän tilaa kuin olin kuvitellut. Mikasta olen aika monesti saanut vakuutella, etten se ole minä, vaan sain katsoa hänen kauttaan etäältä lähellä olevia asioita.

Ihalainen on kirjoittanut työn ohella pientä vuorotteluvapaajaksoa lukuun ottamatta. Hänelle sopii se, että on kiinni muussakin kuin vain kirjoittamisessa.
– Selkeä fokus sopii kirjoittamisen tapaani. Tähtään tiiviiseen tekstiin, ehkä liiankin tiiviiseen. Esimerkiksi yksi lempihenkilöistäni poistin. Ja vaikka teen paljon taustatyötä, ei ole tarkoitus, että kaikki tieto siirtyy romaaniin.
– Koko kirjaprosessi meni aika lailla nappiin: 2,5 vuotta keskityin tekstiin ja sen muokkaamiseen, ja kustantaja oli hienosti tukena.

Lukemisesta

Jarmo Ihalainen kertoi  olevansa tavallaan toisen polven kirjantekijä:
– Faija oli kirjapainossa töissä ja toi sieltä kotiin luettavaa. Duunarikodissa siis luettiin, lähinnä jännitystä ja Jerry Cottoneita. Kymmenvuotiaana sain kirjastokortin ja liityin urheiluseuraan, siis kaksi käänteen tekevää tapahtumaa. Varsinainen tekstipysäytys tuli ysiluokkalaisena, kun vahingossa luin Mannin Faustusta ja vaikutuin siitä, että niin hienoja lauseita voi kirjoittaa. Siihen asti olin lukenut juonivetoisia kirjoja.

Vuosien varrella lukuharrastus on vaihdellut. Lähiaikojen mieleen painuneista lukukokemuksista kirjailija mainitsee Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Viime kesän viileyden keskellä lämmitti Sadan vuoden yksinäisyys. Kotimaisista kirjoista vaikutuksen on tehnyt Anni Kytömäen Kultarinta, ja klassikoista viimeisimpiä tuttavuuksia on ollut Boris Pasternakin Tohtori Ziwago.

Jarmo Ihalainen kertoi seuraavansa kirjablogeja ja juttuja omista kirjoistaan.
– On kiva lukea bloggareiden juttuja, koen ne aitoina lukijoiden palautteina. Ja tärkeää on saada myös kriittisiä kommentteja.

Jarmo Ihalainen

Jarmo Ihalainen

Mitä miehen pitää muissa blogeissa:
Kulttuuri kukoistaa
Mummo matkalla
Oivablogi
Suketus

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Kotimaisen proosan kehitysromaaniketjuun hitsautuu Jarmo Ihalaisen uutukainen Mitä miehen pitää (Atena 2016). Romaani väläyttää 100 vuotta siten, että kiertokulku, elämänkokemukset ja yhteiskunnan muutos heijastuvat sukupolvien peilipinnasta. Ja kuvat jäävät lukijan mieleen välkkymään.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Kelpon taival alkaa 1910-luvulla huutolaisuudella ja etenee työteliäistä miehuusvuosista 80-vuotisjuhliin. Keski-ikäisen Mikan ero-sinkku-opettaja-elämään pysähdytään lyhyeksi ajaksi 2010-luvulla.

Kelpon osuudessa on ainesta kehkeytyä kotimaiseksi duunari-Stoneriksi, sellaiseksi ytimeen pureutuvaksi elämäntarinaksi, joka ujuttautuu lukijan sydämeen. Kelpoon kilpistyy paljon sitä, mitä työväenluokan miehen on Suomessa pitänyt tehdä selviytyäkseen hengissä ja omillaan: sietää, raataa ja äänettömästi toivoa – takaiskujen moukaroimana mutta ajatukset vapaina.

Elämä alkaa joka aamu alusta. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jokainen tiili ja jokainen päivä on muurattava paikoilleen yksi kerrallaan.

Kelpon tarina voisi kuitenkin yksinään jäädä Linna-traditiosta erottumattomaksi, joskin vakuuttavaksi proosaksi, siksi Mikan nykymaailmakuva laventaa tematiikkaa. Mikan minämuotoinen osuus tuo pintaan tunteet viikonloppuisänä, nettideittihaukkana ja tulevien polvien ammattikasvattajana. Vastaavaa kattausta ei miesnäkökulmasta nykyproosassa ole ollut. Otteessa on lievää ironiskyynistä tarkkailua mutta myös haavoittuvaisuutta. Mikan vanavedessä vilahtaa lisäksi keski-ikäistä nuorempien miespolvien nykytila. Dilemma on kuitenkin tämä:

Maailma on kiimaa, pelkoa ja häpeää. Avoimia mahdollisuuksia retkottaa edessä vaikka millä mitalla, enkä saa tartuttua mistään kiinni, ja vähitellen ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki menee ohi. Koko ajan sitä tietää tai ainakin vakuuttaa itselleen, että vielä on aikaa. Ja samaan aikaan tiedostaa, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Ei ole tarpeeksi aikaa ymmärtää, kuka haluaisi olla ja mitä haluaisi tehdä, saati että vielä ehtisi muuttua sellaiseksi kuin haluaa ja tekisi sitä mitä tahtoo.

Mitä miehen pitää kahmaisee käsittelyyn valtavasti aineksia, joten väkisinkin jotain jää nopeasti ohitetuksi. Aukkoisuus ja paikoittainen ohuus sopivat, sillä fokus on tarkkarajainen. Välillä miehenä elämisen vaateista on suoraa selittelyä, välillä siitä tihkuu tulkinnanvaraista tavaraa. Vaihtelevuus toimii. Ihalainen kirjoittaa sulavaa ja tehokasta tekstiä. Kumpaakin tarinaa sekä niiden yhtymäkohtia ja eroja noukin joutuisasti ja eläytyen. Liikutun ja vaikutun.

Mitä miehen pitää

Romaanista voisi nostaa monenlaista, mutta valitsen tähän tämän: huutolaisuuden. Ihalainen muistuttaa osuvasti, miten lähellä meitä tuo lapsia kaltoinkohdellut systeemi on. Romaani kertoo siitäkin, miten kovat kokemukset heijastuvat tuleviin polviin ja miten jokainen ympäristön vaikutuksesta johtuen ja huolimatta rakentaa ja purkaa elämäänsä. Mikan kautta näemme siivuja tämän ajan huutolaisista: huostaanottoilmoituksista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta.

Miehellä ja miehistä on siis asiaa. Esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) oli paljon naisasiaa, no, ihmiskuvaa. Mitä miehen pitää ei ole äijäilyä vaan kyse on roolista, johon ei mahduta. Ollaan sitten miehiä tai naisia, ihmisiä.

Minuus liikkuu aikakausien ja paikkojen välillä ja muuttaa niiden suhteita toisiinsa. Muuttaa ihmissuhteita, työsuhteita, perhesuhteita ja asuntojen mittasuhteita. Äiti ja poika, isä ja poika. Äidit, isät ja pojat. Poikien suhde tyttöihin ja naisiin, miesten suhde naisiin, poikien suhde poikiin ja miehiin, miesten suhde miehiin. Olla yhtenä pojista, olla olematta yksi miehistä.

– – –
Jarmo Ihalainen
Mitä miehen pitää
Atena 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Minulla on ollut etuoikeus lukea tämä romaani myös käsikirjoitusvaiheessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Juoksemista älä lopeta

Muutosvaiheissa juostaan alasti veteen tai vaatetettuna kallionreunalle. Valittavana on mahdollisuus jatkaa, kääntyä takaisin tai vaihtaa suuntaa. Ratkaisu on vain pinnallisesti yksilöllinen, sillä vaikutukset tuntuvat aina lähipiirissä ja sukupolvien yli. Näin tapahtuu Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemista.

– Voiko olla samanlaista ja erilaista samaan aikaan, Sofia kysyi.
– Mitä tarkoitat?
– Täällä on niin kuin aina on ollut ja silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa.

Romaanin teemoja ovat muutoksen lisäksi aika, katoavaisuus ja vastuunotto. Kyse on kolmen sukupolven elämän käännekohdista. Henkilöitä on paljon. Nykyhetken sisaruspari joutuu aikuiselämän valintojen eteen. Edeltävän polven etäinen isä, häälyvä äiti ja naapurihuvilan naispari vaikuttavat toisiinsa ja sisarusten valintoihin välittömästi ja välillisesti. Isovanhempien polven kokemukset ja teot heijastuvat kaikkiin: tehtailija Wilhelm koki kaikki itsenäisyyden ajan sodat ja omaksui sotamoraalin.

Romaanin rakenne on episodielokuvamainen. Takaumat ja nykyhetki sekä eri henkilöiden näkökulmat vuorottelevat. Tämä toimii tarinan eduksi: juonesta ja henkilöistä haluaa tietää enemmän, lukea lisää. Kieli on napakan päälausevoittoista, se vetää, ja välillä napsahtaa osuva metafora tai vertaus. Dialogi on luontevaa, etenkin Fredrikssonin puheryöpyt viihdyttävät.

Henkilöt ovat kiinnostavia, aukkoisia ja särmäisiä. Koska henkilöitä on useita, syväluotauksia ei luoda, mutta  hetkissä ja tilanteissa avautuu lukijalle mahdollisuus kurkistaa henkilöiden ajatus- ja tunnemaailmaan. Sisarukset ja heidän kasvunsa naisiksi on toteutettu elävinä välähdyksinä, etenkin murrosikäisen haavoittuvuus. Monesti sain lukijana yhdistellä syitä ja seurauksia, mikä tuotti oivaltamisen iloa. Välillä on jaksoja, jotka ovat turhan osoittelevia; Sofian wilhelmmäisyyttä ei olisi tarvinnut toistuvasti mainita tai joissain kohdin tähdentää jo kerrottuja tunnelmia tai tapahtumia. Fredrikssonin ja Gudrunin  parisuhdekriisin kuvaukset ovat välillä  junnaavia, toisaalta turruttavan tuttuuden paljastavia. Toisto sitoo pariskuntaa – kuten muutakin romaanissa.

Romaanin rakenteen ja kerronnan toistoisuus toimii. Pulahdukset, vesi ja juoksut käyvät metaforista. Leudot elokuun illat ovat merkittäviä eri henkilöille eri aikoina, ja aina taustalla väijyy valintojen kylmyys kuin tulevan syksyn ja talven koleus. Pettäminen ja pettymykset uusiutuvat polvesta toiseen. Pettämiseen liittyy aina todistaja tai todiste. Usein todistajan katse on kuin elokuvakameralla kuvattu: joku romaanihenkilöistä näkee ja näky sysää asioita eteenpäin. Todisteena ovat myös kirjeet, jotka vaikuttavat vuosikymmenten jälkeen olevaan ja tulevaan. Henkilöitä kalvavat ja taustoittavat lisäksi isättömyys, äidittömyys tai suvuttomuus.

Romaanin ensimmäisen osan jälkeen olin innostunut: onpa rytmikäs tarina ja arvoitukselliset henkilöt, joiden väliset asetelmat aukaisevat salaisuuksia. Jatkossa tarina sai alun virittelyyn verrattuna nopeita käänteitä, sitten loppua kohti ilmestyi turhan paljon aineksia ja yhtymäkohtia. Yhtäkaikki: kirja tempaisi tarinaan – Wilhelm, Gudrun, Fredriksson, onnettomat vanhemmat ja mahdollisuuksien siskokset elävät mielessäni kirjan päätyttyäkin.

Ylitulkinnan vaaroja uhmatenkin paljastan joitain mieleeni putkahtaneita kysymyksiä. Juontuuko romaanin käänteentekevien elokuun vuorokausien merkitys Sillanpään Elokuusta? Onko taitelijaparin taustalla Tove Janssonin vaikutus ja Muumien höpöttävä Fredrikson? Entä miten hyvin Happoradion sanoitus Ihmisenpyörä lähestyy kirjan teemoja?

Ihmiset syntyvät, kasvavat ja kuolevat, ja jokainen näkee maiseman ja veden omana aikanaan omalla tavallaan. Toisen kokemusta pystyy vain vaivoin ja harvoin jakamaan. Kokemukset häviävät, maisemat muuttuvat, mutta jotain säilyy, säilynee. ”Päivien kulku oli loputon. Paitsi että nimenomaan ei ollut, oli vain tunne kaiken jatkuvuudesta ja toistuvuudesta. Joka päivä kuoltiin vähän, joka päivä jokin muuttui.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus