Avainsana-arkisto: Jari Tervo

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

Mainokset

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Jari Tervo: Matriarkka

Turkasen tahmeasti käynnistyy Matriarkka (Otava 2016), romaania siteeraten: ”Lukeminen eteni tikkuisesti.” Viidenkymmenen sivun jälkeen olin jättää leikin kesken, vaan sain kaverikannustusta ja aloitin parin viikon huilin perään uudelleen. Jari Tervon uutuusromaani sai siis uuden mahdollisuuden. Kannatti. Suosittelen.

Alun raskaus johtuu tekstin nykivästä temposta, sanastorunsaudesta ja valtavasta väkijoukosta outoine nimineen. Kielihienoudet pakkautuvat risukasanomaiseksi röykkiöksi, vaikeaksi selvittää. Kerronnan aluksi haetaan inkeriläistahtia, entistä aikaa ja Aamu Karitsantyttären lapsuusnäkökulmaa kolhoosin kirjavassa väkijoukossa. Siis hienoa ja hankalaa, tällaista esimerkiksi:

Kuolemaa pidettiin suurena, kun se lakkauttaa meidän kaikkien elämän. Juho Jäniksen mielestä kuolema on suuri vain siinä mielessä kuin pikkurillin pää. Tuo neuvoi meitä nostamaan pikkurillin pään ihan lähelle silmän eteen. Se pimensi auringon. Juho Jänis kaatui hiljaa kyljelleen. Auringonsammuttaja jäi pystyyn, kun uni opettajan valtasi ja naama valahti. Läksimme Vellikoukkuun. Siellä kaikki liikkuivat hiljaa ja puhuivat kuiskaten ikään kuin jonkun unta varjellen vaikka kaikki olivat hereillä.

Inkeriläiskylä on kommunismin ja perinneuskon sekä merkillisten hurmaliikkeiden kourissa, kunnes Stalinin kansanvihollisvainot vievät henkiin jääneet Siperiaan ja siltä tieltä selvinneet palaavat takaisin Inkerinmaahan Simpukka-kotikylään. Sitten syttyy sota: saksalaiset tulevat ja heimoveljet houkuttelevat sodan jaloista veljeskansa-Suomeen. Sodan jälkeen Suomi palauttaa inkeriläiset, ja taas kansaa riepotetaan Stalinin vainoissa.

Inkerin kansan viimeiset sata vuotta tulee fiktion välityksellä väkevästi välitettyä – mukaan lukien yksilöiden ajelehtiminen aatteiden puolesta ja vastaan, ilmiantajat, sukurutsat, runonlaulajat ja katseella esineiden liikuttajat. Romaanissa osansa saavat myös nykyajan Venäjän jyräpolitiikka ja vainohenkisyys sekä suomalainen maahanmuuttomeininki. Fakta on hallussa ja siitä irtoaa ainesta monimuotoiseen fiktioon.

Juonen kiteytän siten, että venäläistaustainen Irina Leivonen tallentaa inkeriläisläheistensä menneisyyttä ja supo-mies Elo Havu saa selville oman perheen yhteydet sukukansaan. Näin yhdistyy yksityinen yleiseen, ja tarina etenee loppuun asti linjakkaasti kontrastein ja paradoksein.

matriarkka

Runsaus kerrotaan kerroksellisesti, Tervolle ihan uusin kierroksin. Pohjalla on tiheä lause, mausteena merkillinen rytmitys ja sen muutokset. Joukoissa on yhden kertojan fiktionkaltaista muisteloa inkeriläisnäkökulmasta, suomalaisen sotilaspastorin lähettämättömiä kirjeitä sekä supon tarkastajan ja kohutohtorin nykyaika-ajatuksia. Ainakin näitä löytyy.

Irreaaliin Tervo on loikkinut kirjoissa aiemmin, kuten romaanissa Esikoinen. Matriarkassa viitaataan jossain vaiheessa Gulliverin retkiin, ja sopiihan se, sillä niin liioitelluilta inkeriläiskylän erikoishenkilöiden, elämäntavan ja pakkovaellusten kuvaukset tuntuvat. Olen ensin potkia kaikkea outoutta vastaan, mutta tosihullaannukseen minut johdattelee Aamu Karitsantyttären Siperia-osuus. Antaa mennä vain kaiken uskottavuuden yli, esimerkiksi ajaudun tulvivan Jenisein pyörteissä sellaiseen vihkikohtaukseen etten koskaan ennen. Kummallisen komeaa!

Monimuotoisuus ja -sanaisuus sisältävät sekä rasittavat että ihastuttavat puolet. Romaanissa on karsintavaraa, mutta ymmärrän, että kaikki tämä on tässä. Tapahtumista ja henkilöistä lähinnä irrotellaan ekstreemejä viipaleita, sillä fokus on väkevässä teemassa, jota mausteinen tarinointi höystää. Ja kuitenkin: tuo Aamu Karitsantytär, matriarkka, kattaa sielukkaan poikkeushenkilön, vyöryvaiheisen elämänkaaren ja ikonin elämän jatkuvuudesta. Sen lisäksi hän on räikeästi roihuava symboli noin 300-vuotta mennen tullen tallotulle inkeriläisyydelle ja etenkin nykyiselle suomalaiselle pakolaispolitiikalle, jonka karkea huipennus löytyy totisesta todesta: sairaiden siirtolaismummojen karkotuksesta perusteluna se, etteivät isovanhemmat ole perhettä.

Tervon romaani on tällä hetkellä myydyin kotimainen. Hyvä niin. Sysätköön se heittäytymään tarinaan ja kaltoinkohdeltujen osaan ennen ja nyt, tuuppikoon tuntemaan ja eläytymään – siksi on kirjallisuus. Humaaneja julistuksia ei ole liikaa. Sen lisäksi Matriarkassa on kerronnan kuhinaa, kirjavuutta, kauheutta ja kauneutta. Parasta Tervoa.

– –

Jari Tervo
Matriarkka. Romaani
Otava 2016
446 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Revontultentiellä ja reissuilla

Jari Tervon viimesyksyinen Esikoinen riemastutti toden ja tarun yhdistelmänä. Revontultentie-romaani (WSOY2014) on suora jatko-osa, jossa originelli 14-vuotias Jari kirjaa tapahtumia vuoden 1973 helmikuusta syyskuun loppuun.

Tervon romaanissa juonenkuljetuksella on keskeinen merkitys, mutta yhtä oleellista on sanomisen tapa. Nuorukaisen maailman katsomisen taito tallentuu päiväkirjatekstiin laittamattomasti. Sutkisti etenevät virkkeet kuvaavat tilanteita ja ihmisiä ajattelevan tarkkailijan otteella. Liukkaasti kieli kalkkaa, murremerkkien ja kirjakielisyyden joukkoon sotkeutuu tilannesidonnaisia omasanoja. Tyyliin kuuluvat tokaisut, asiayhdistelmät ja äkkiväärät tilanteet, joihin ujuttuu kirjan komiikka. Suvun naiset sanovat Jaria vilpittömäksi ja vakavaksi – teksti vaikuttaa vilpittömältä, mutta vakavaa se ei ole.

Revontultentie

Pinnan alla painaa ”suvussa kulkeva”, mielenterveyden kiikkuva tila. Kaikenlaisia uhkia Jari saa tarkkailla ja pelätä, mutta teinipojan kasvuun kuuluu hiljaisesti sisäistetyn perhevastuun lisäksi paljon muuta. On ihastusta, odottamattomia perheenlisäyksiä ja mullistava historianopettaja. Fantasia-aineksia on mausteena, niistä hellyttävimpänä Esme-isomummun kohtalo, oudoimpana Erkki-sedän sotasanelut ja hauskimpana maltankoiran todellinen olemus.

Ne reissut. Lehtori Orankivaaran vallankumousmessuilumatkojen lisäksi Jari pääsee perheen kanssa Moskovaan. Moskova-episodi on valmis komediakäsikirjoitus,  jatkumo herkullisia otoksia, jotka valottavat ajan YYA-mentaliteettia ja rajantakaista todellisuutta. Harmillisesti Neukku-seikkailun jälkeen veto vetelöityy. Berliini-osuus tuntuu pitkitetyltä ja lopullista suuntaa vailla olevalta vaiheelta. Lieneekö syynä se, että sisältöä ryydittävä sukuyhteys on satojen kilometrien päässä, sillä matkavastaavan, lisensiaatti Orankivaaran rooli on kiusallisen osoitteleva. Orankivaaralla on kuitenkin erityismerkitys Jarin kehityksessä, menköön yhdeksi elämänohjeeksi seuraava:

Viimeisellä välitunnilla eriön oveen koputettiin arastelematta. Vedin varmuuden vuoksi tyhjän pöntön ennen kuin avasin oven. Historianopettaja nuuhkaisi ja kertoi arvanneensa oikein. En potenut ruikulia vaan haavoitettua ylpeyttä. Yritin maailmasta katoamalla saada muut unohtamaan munaukseni. Niin se ei toimi. Jokaisen on kestettävä hetkensä sontasateessa, riippumatta siitä oliko ansainnut sen. Vasta sateen siedettyään voi yletä jalkainsa juureen kasautuneesta lannasta voimaa ja vimmaa imien kuin tulppaani. Ohitin puhumatta lisensiaatin ja huuhtaisin käteni.

Revontultentiessä minua eniten viehättää ajankuvan lisäksi perhesuhteiden ja perheenjäsenten kuvaus. Lämpö välittyy vaikka jäyhiä ja puhumattomia koitetaan olla. Suvussa on ja olisi aineksia kymmenille kutkuttaville sivupoluille. Päälle liimattu sivupolku sen sijaan on Orankivaara, vaikka hänen kauttaan ajan politiikkaparodia nakutetaan tarkkaamattomankin lukijan kalloon.

Valittaen totean, että lupaavan ja hauskan alkupuoliskon jälkeen juttu latistuu, vaikka loppupuolelle on ajastettu joitain osuvan kirpeitä kohtia. Voi, kun kustantaja olisi pakottanut kirjailijan hiomaan rönsyt, kyllä tarinan kirkastusta olisi malttanut odottaa vielä tulevaan kevääseen tai syksyyn. Epäreilusti asetan Olli Jalosen vuoden 1972 kasvukertomuksen Miehiä ja ihmisiä Tervon 1973-kuvauksen vertailupariksi: monia yhtymäkohtia niistä löytyy, vaikka tyylit eroavat – pelin vie Jalonen maalein 3-2 huolellisen viimeistelyn vuoksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kuin erityisen etevä esikoinen

Jari Tervon Esikoinen (WSOY 2013) on kolmetoista täyttäneen rovaniemeläispojan päiväkirja vuodelta 1972. Tärkeitä ovat viisihenkinen perhe, suku ja koulu, myös politiikka, urheilu ja erilaiset muut harrasteet sekä karttuva alakarvoitus. Kertoja on kätevästi lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hän voi yhä havainnoida ympäröivää viattomin silmin ja nähdä jo aikuistotuuksien verhojen taa. Mikään tai kukaan ei ole oikein sitä, miltä näyttää. Esikoisuuskin osoittautuu osittaiseksi.

”Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee.
Se mikä meidän suvussa kulkee, kulkee kannoillani. Se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.”

Isomummu vajoaa vallankumousvuoden palmikkopoikamuistoihin, täti puolestaan eksyilee 1600-luvun noitaoikeudenkäyntikokemuksiin, äidillä on jotain tekeillä reseptien takana. Pikkuveljen vakava sairaus painaa jokaista tavallaan. Isän firmassa sattuu ja tapahtuu, ja Erkki-sedällä on tuurinsa. Kertojan kasvuhämmennys kietoutuu tähän kaikkeen.

Kertoja tallentaa tapahtumia kirjaten ja Casette Recorderiin. Hän paljastaa ja peittää itseään ja muuta väkeä. Kirjassa todetaan, että kukaan ei ole tavallinen. Ollaan kuin italialaisessa elokuvassa: sukulaisia tulee ja menee, puhetta piisaa, sattuvia sutkautuksia sinkoilee, omituisuudet todetaan ja siedetään. Ja kertojapoika kuskaa pyöräntarakalla mehumaijaa sukulaisperheeltä toiselle vuodenajasta riippumatta.

Ja millainen kertojapoika! Nyt irrotellaan. Kieli on tolkuttoman sujuvaa ja rytmikästä, sanasto ilakoivaa. Tervo vie anttituurilaisen, harvadialogisen kerronnan vinhaan kierteeseen. Useasti passiivumuotoiset toimintaselostukset nuijitaan vähäsanaisin loppuvirkkein, joille hamutaan toinen ulottuvuus yli arjen. Niittilause avaa, syventää ja laventaa tilanteita ja ihmisiä.
Lähdettiin Saab Ysikutosella ja ajettiin Viirikankaan hautuumaalle. Lapin Maalaus ja Lasi oli saanut seurakunnalta tarjouspyynnön kirkon ulkopuolen maalamisesta ensi kesänä. Kierrettiin ruskeapaanuinen kirkko. Niskat jäykistyi. Viirikankaan kirkkoon ei ollut maalattu freskoa. Niissä aina yksi joutaa puhaltamaan trumpettiin.”

Kun kertoja tallentaa suvun naisten tarinoita, tyyliin tarttuu naisten rytmi ja mennyt aika sanoin ja vinksottavin sanajärjestyksin. Kun hän tutkailee lähimpiä, saattaa hän pienin ilmaisuin aukaista koko henkilön kasvualustan, persoonan pohjakosketuksen.
” ’Isi, isi’, äiti silitti isän poskea. Kuulin parransängen rahinan. Äiti oli isätön ja isä äiditön.”

Tervo kirjoittaa tuoreesti kuin esikoisromaania, joka se ei ole, vaan kokeneen sanataiturin lumoava elämänkudelma. Ajankuva on vangittu tehokkaasti, samoin pohjoisen ihmisten elinpiiri ja asenne. Rovaniemi on tunnetusti vilpoisella napapiirillä, mutta Tervon kerronnasta hohkaa hellivä lämpö. Ote kuvattuun muistuttaa romaanissa silloin tällöin sytytettyjä kyynttilöitä: kuvaustapa loihtii pehmeää loimua lepattaviin elämänkohtaloihin. Etenkin naisväki on kertojaa lähellä, mutta kyllä myös Erkki-sedän ja isän omaleimaisuus näkyy ja kuuluu – varsinaisia herkkuhenkilöitä. Kaikkiin kertojan sytyttämä kynttilänvalo osuu vuorollaan.

Totisen pojan tarkkanäköisyys ja kiinnostus juttuihin voi koitua kohtalokkaaksi. Karusti todentuu sekin, että salaisuudet ja syyllisyys ovat ihmisen ikuisia seuralaisia. Sattumat myös. Jos osa tapahtumista on Tervon tosielämästä, olkoon niin, vaan todesta ja tarusta on syntynyt hieno romaani, jossa on unohtumattomia henkilöitä, sattuvaa sisältöä ja silkkaa kertomisen iloa. Kyyneliä tippuu romaania lukiessa useaan otteeseen niin naurun kuin liikutuksenkin vuoksi. Tämä romaani rakastaa ihmisiä ja kasvattaa: ”Minun pitää oppia enemmän ihmisistä kuin tarinoista, jotka niille sattuu.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pohjoisilta kirjailijoilta

Syksyn lukukokemuksiani ovat olleet Jari Tervon Layla ja Katja Ketun Kätilö. Mikä parasta, kumpikin sytyttivät tähän västähtäneeseen lukijaan lukuiloa. Sehän onkin hieno hereilläolon tunne!

Laylan aiheuttama kudikeskustelu ihmetyttää. Tervon kirjassa (=fiktio!) tietysti tämän yhden kurdiperheen miehet (ja jokunen nainenkin) ovat epämiellyttäviä, väkivaltaisia ja perinteitä pakkomielteisesti noudattavia, ja joku on insestinen pedofiilikin. En minä ainakaan tee yhtäläisyysmerkkejä, että jokainen kurdi on tuollainen. Sitä paitsi ei tarinassa ole yhtäkään ehjää, ”normaalia” tai terveesti käyttäytyvää suomalaistakaan, enkä usko, että kaikki suomalaiset ovat sutenöörejä, huoria, alkoholisteja tai muuten kokopäiväisesti vinksahtaneita.

No, näistä kuvauspiirteistä huolimatta henkilöt ovat kiinnostavia, samoin tarina, ja kerronta veti liukkaaseen lukemiseen. Olen kyllä sitä mieltä, että Tervo ei malttanut lopettaa tarinaa ajoissa; sen olisi voinut lopettaa väkevästi suomalaiseen loppuratkaisuun ja  jättää istanbulilaiset jälkimainingit sikseen.

Kätilö tökkäsi ensimmäisen kahden sivun jälkeen: ei taas tätä tekemällä tehtyä käännetyn sanajärjestyksen ja kummallisten henkilöiden kieltä. Aloitin eilen kirjan uudelleen, ja luin sen samantien. Olihan se kieli  runsasta ja tempaisevaa!

Välillä tuo arktisen hysterian kliseinen ”alkuvoimaisuus” närästi, vaan sulatin sen silti. Uskottavuuden rajoja koeteltiin, mutta kyllä minä tämän nielin, vaikka tunturipöllön karvapalloja välillä ehkä kaoinkin kurkustani. Miten kiinnostavaa, että vimmainen rakkaus pukeutuu aika vähän käsiteltyyn pohjoisen jatkosotaan!

Tykkäsin niin juonenkuljetuksesta kuin kerronnallisista ratkaisuistakin (vaikka isän kirjeet ja yhteensattumat pääparin taustojen suhteen ois voinut vaikka jäädä poiskin). Sota ei ole kaunista, ei aina rakkauskaan tai sen sivutuotteet. Kyllä tällä sepityksellä olisi voinut olla Finlandia-ehdokkaana minun puolestani (vaikken olekaan lukenut ainoatakaan ehdokkuuden saanutta opusta).

Nyt odottaa Miika Nousiaisen Metsäjätti lukijaansa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus