Avainsana-arkisto: Jari Järvelä

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.


Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.


Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä

Jännittää lukea Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä (Tammi 2016). Tottahan odotettavissa on jännäri, vaan eniten hermostuttaa, pysyykö yllä taso. Ensimmäinen osa Tyttö ja pommi jysähti kunnolla, eikä sen jatko Tyttö ja rotta vähentänyt vaikutusta: nyt on ilmestynyt omaperäistä piissiä genreen.

Metro on graffiteja maalaava nuori nainen, jonka rakastettu Rust kuolee yhtenä maalausyönä. Syypää on vartija, jota Metro sittemmin jahtaa, ja Metroa jahtaa sekä vartija että kriminaali raharikas, jonka taideaarteet Metro tuhoaa. Tämä on karkea tiivistys aiemmin tapahtuneesta. Kolmannessa osassa menneitä selitellään tarinan tuntevalle toistelevasti, mutta kirjaa itsenäisenä teoksena lukevalle se on luonnollisesti tarpeen. Tyttö ja seinä huipentuu Metron määrätietoiseen tuhoretkeen Kotkassa ja lähiympäristössä, joissa hengenvaarassa ovat Metron lisäksi harvat hänelle tärkeät henkilöt.

Pohjimmiltaan Tyttö ja seinä on rakkausromaani. Menetetty onni on polttoainetta kostolle, jota Metro jääräpäisesti jatkaa kuin viimeistä rakkaudentekoa. Rust ei Metron mielessä ruostu vaan hohtaa entistä kirkkaampana. Surulle ei ole tilaa, mutta katkeruus oikeuttaa vaikka mitä. Romaani näyttää graffitityylille uskollisesti, miten rakkaus ei kuole – ja minua haudantakainen rakkaudentunnustus vavahduttaa.

Karu, tiivis ja visuaalisesti vaikuttava teksti menee ihon alle. Kerronta on kurinalaista ja havainnollista, erityisesti Järvelän tyyliin natsaa ääripäiden yhdistäminen. Väkivalta räiskähtää rajuna, ruumiinosien rusahdukset kuulee ja ruhjeet näkee. Vendettatyyppisessä kujanjuoksussa on vauhtia, johon onnistuneesti limittyy iskevä dialogi, pitkälti piikikäs sanailu. Kuitenkin joukossa on hetkellisesti rujouden riisuvia kauneuden ja välittämisen hetkiä.

Tyttö ja seinä -romaanissa herätellään myös hilpeyttä. Metron ex-isäpuoli maalataan melkoiseksi originelliksi, ja vaikutelmaa tukevat herran asuinympäristö ja ajopelit. Kotkalaiset hobitit ovat hekin erikoista porukkaa. Lisäksi romaani sisältää pahimman painajaiseni, johon liittyy vettä ja umpio. Tarjolla on vieläkin pahempaa – se, kun on umpio ja sitä itseensä. Ei niistä sen enempää. Eikä yhdestä liian ihmeellisestä sattumasta.

Tyttö ja seinä

Koko sarjan sydän ja sisus on Metro, jonka silmin kaikki nähdään, suulla kerrotaan, keholla koetaan. Muutamia muita viistoja vilkaisuja näkyy; jaan entisen isäpuolen Voltin  havainnot, kaikella rakkaudella:

– Olen seurannut sun elämääsi nyt muutaman päivän, ja mun täytyy sanoa että sun koko elämäsi on hätätilanne. Sun pitäis tyttö hyvä rauhottua. Ettet makaa kohta sairaalassa äitis vieressä. Oikeassa hätätilanteessa. Sä olet yksi kävelevä katastrofi.

Metron älykäs selviytymistaistelu tekee vaikutuksen. Lapsesta lähtien hänen on pitänyt pärjätä itsekseen, koska huhaa-äiti on tempoillut omiaan ja isä jättänyt. Joukosta erottuvana Metro on oppinut pitämään puolensa ja olemaan alituiseen varuillaan. Usko ihmisiin on mennyt, mutta luovuttaminen ei ole Metron juttu.

Kukaan ei tekisi mun puolesta mitään. Mun pitää toimia itse. Se oli ainoa hyvä ohje, jonka mä olin osannut itselleni antaa elämässä.

Kuolema on vain ulospääsy. Eläminen on paljon vaikeampaa, se vaatii sinnikkyyttä, sitä että jaksaa nousta jokaisesta kuopasta, johon putoaa, ja jatkaa matkaa. Ja niitä kuoppia riittää.

Ruumiinvammoja ja kalmoja kertyy yksityistä oikeutta jakavan naisen matkalla. Minut asetetaan moraaliseen konfliktiin. Olen Metron puolella, toivon hänelle pelkkää hyvää, mutta miten voin hyväksyä hänen pyövelintoimensa? Metro ei hevillä paljasta, että säälimättömyys kirpaisee. Toisaalta hän on kuolemanvaarassa ja puolustaa itseään. Ehkä toivoisin enemmän Metron pohdintaa aiheesta, sillä kovaksikeitetyn tyylin vaarana on yksioikoistus. Kyllä Metro on houkuttelevan ristiriitainen hahmo, mutta kolmannessa osassa on melko selvät (hyvät,) pahat ja rumat. Länkkäriksikö tämä meni?

Olkoon sitten graffitilänkkäri, yksinäisen kostajan ratsastus kohti auringonlaskua wraittaajien paratiisiin. Tyttö ja seinä etenee jäntevästi ja tilannekehittelyt onnistuvat yllättämään. Lopun unenomaisuus ja rytminmuutos on tyylikäs tapa viedä juttu päätökseen. Mikä loppulause! Heilauttaa se. Ja Metro jättää jäljen, eikä vain kaupungintalon seinään. Epäilyksettä ihmetyttö-Metro pysyy kulumattomana tagina lempijännärihenkilöitteni kuvagalleriassa.

– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja seinä
Tammi 2016
jännitysromaani
262 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lähiaikoina ilmestyy postaus Ompulta, jonka kanssa aiempien osien suhteen meillä on ollut kahden hengen pop up -blogibändi, sellainen myöhempien aikojen Metro-tytöt.

P.S. Tuijata ylpeänä esittelee romaanin Tyttö ja seinä kansiliepeen:

Tyttö ja seinä2

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Romeo on 17-vuotias Vantte, Julia on 13-vuotias Julia. Kouvolan kulmilta romanssi alkaa, ja rakastavaisten pako päättyy hyiseen huvipuistoon. Jari Järvelän modernisoiman Romeon ja Julian (Tammi 2007) päähenkilöt ovat esikuviensa ikäisiä, ja tuttua on myös se, että teiniromanssi on epäsopiva. Nyt ei ole kyse sukuvihasta, vain siitä, että lempiväiset ovat liian nuoria. Järvelä lisää juoneen ennen kokemattomia: tulee mieleen eräs tien päällä irrotteleva tappaja-Valjakkala Shakespearen sijaan.
Romeo ja Julia_Järvelä
Shakespearen Romeo on tunnekuohujaan hallitsematon teini, joka pari kertaa tirvaisee pistoaseella. Vantte tappaa monesti, eri konstein, aika harkiten ja jälkiään korkeajännitteisen ruokottomasti peittäen. Jään pitkäksi aikaa mietteisiini romaanin loppusanojen jälkeen: ”Me vaan rakastettiin toisiamme.” Ja olihan heti kärkeen omistus ”nuorelle rakkaudelle”.

Mitä on nuori rakkaus? Se on äkkinäistä, ehdotonta, näköalatonta, ryöpsähtelevää, hillitöntä. Siinä on ujoutta, kokeilua, todistelua ja näyttämistä. Siinä ollaan hauraita ja puolustusasemissa. Luovun selvittämästä, miksi Vantte niksahtaa. Seuraan kauhun vallassa. Julia on aivan vietävissä. Tapahtuu pahoja. Rakkaus ja nuorten mielenliikkeet välittyvät lähinnä tekoina tai vyöryvänä höpinänä, jonka epätoivoinen lapsekkuus lisääntyy tapahtumien kärjistyessä.

Tarinan jutustelee Vantte. Etenkin romaanin käynnistys on juipin sanailun säihkettä, ja hienosti kieli mukautuu mielen ja tekojen mutkistuessa. Vanten sanomisen tapa on assosiatiivista, se hyppää mielleyhtymästä toiseen ja kuljettaa vallan varmasti. Shakespearelaisia sulosointuja ei luettavaksi loruilla, jonkin verran virtaa joukkoon valo-pimeys/päivä-yö -tekstiä esikuvan lailla. Mutta pistämättömästi Vantella on siis sana hallussa – muuten hän pistää sillä, mikä käteen osuu.

Kuuntelen radiosta kun meistä puhutaan, joka toinen lause kompastuu naamalleen teknopoppiin, radio Novosibirskin laulaja kimittää taustalla huokailee itseltään mursunnahkasukkahousut pois. Saan huokausten seasta selvää, olen aseistettu ja vaarallinen.

Juttu jää loppupuolella junnaamaan, toisaalta tragedian suhteettomuus on suhteessa nuoruuden suhteellisuudentajuttomuuteen. Tekstitaidosta teos todistaa.
Romeo ja Julia_J&S
– – –
Jari Järvelä
Romeo ja Julia
Tammi 2007
romaani
182 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2015

Paras kotimainen romaani

OneironArpaa heitän, noppa jää kallelleen. Hienoa, että saa olla sekä-että, eikä valita tarvitse. Siis: sekä lyhyt ja täyteläinen että laaja ja haarautuva. Pitemmittä puheitta valintani ovat Petri Tammisen Meriromaani ja Laura Lindstedtin Oneiron. Minua miellyttävät kirjat, joissa elämä on moniselitteistä, jopa sietämätöntä, silti mahdollista ja puhuttelevaa.

kesäpari

Kotimainen ja käännetty, vuoden 2015 elämyksiä.

Parasta käännettyä proosaa

Saatana 2Viime vuoden käännöskirjoista en löytänyt yhtä kiinnostavaa luettavaa kuin viime vuonna. Lukuisia hyviä lukukokemuksia on silti ollut. Blogistania Globalia -äänestykseen osallistun, ja vielä on siis aikaa pohtia valintoja (postaukseni ilmestyy 13.1.). Valitsen tähän listaukseen klassikon. Kiitos kirjabloggaajien klassikkohaasteen luin vihdoin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Kummallinen irreaalia harova kirja on kiinni ajassaan, irti siitä ja tarrautuu tähän päivään. Ilmeistä klassikkoainesta!

Paras kotimainen dekkari

Tyttö ja rottaMetro-tyttöjä täällä ollaan. Odotan jännityksellä Jari Järvelän Metro-trilogian viimeistä osaa, joka on keväälle luvattu. Tiukka tyyli, tuore aihepiiri ja kiinnostava päähenkilö ihastuttavat. Liputan yleensä psykologisen jännityksen puolesta. Sitäkin on kakkososassa Tyttö ja rotta. On niitä verikekkereitäkin. Menköön. Tämän kerran. Ja sitten vielä ensi keväänä.

Paras käännösdekkari

Nesser juoniTaas arpakuutio keikkuu: Barbarotti vai Brodie? Nyt en taidakaan valita dekkaria vaan dekkari-ihannemiestä. Håkan Nesser päättää kunnialla Barbarotti-sarjansa Pikku-Burman teurastajatar. Ihmispoloisten yksinäisyys, kamppailu ympäröivää ankeutta vastaan ja vastoinkäymiset ovat arkista aineistoa, joista Nesser luo inhimillistä tarinointia. Keskeinen kiinnostavuuselementti on pääpoliisin elämänkulun ja sielunkamppailun seuraaminen. Hieno henkilökuva! Niin on kyllä Jo Nesbøn Olavkin ja…

Parasta historiafiktiota

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Anneli Kanto luo pyövelin, tuomarin ja apteekkarin näkökulmista elävän kuvan 1600-pikkukaupunkielämästä. Ja pyöritään siinä muuallakin Euroopassa. Pyöveli on komea romaani kerronnallisesti ja aiheiden käsittelyn kannalta. Monet ainekset pysyvät kasassa, ajankuva vakuuttaa ja henkilöt koukuttavat seuraamaan. Kuvauksessa on pyöveliammatin karkeutta, mutta siinä on myös hupaisat hetkensä. Minua esimerkiksi huvitti pyöveleiden tyhy-tapaaminen Saksanmaalla.

Parasta tietoa

NaparetkiBea Uusman Naparetki vie arkistoihin, vanhoihin päiväkirjoihin, arktiselle kuolinsaarelle – puhuri käy. Taitava teksti, taitto ja toteutus sulattavat minut. Täysin älyvapaa kuumailmapallolentoyritys jälkiseurauksineen 1800-luvun lopulla muuttuu 2000-luvun alussa tietotekstiseikkailuksi, joka vetää kuin paras fiktio. Kummallisesti riveistä tunkee romaniikkaa, toisaalta onhan kirjan alaotsikko Minun rakkaustarinani.

Parasta draamaa

oopperataloTeatteri- ja elokuvakokemukseni ovat olleet niin harvalukuisia, etten tohdi nostaa yhtä ylemmäksi muita. Poimin viimeisimmän ja siksi mielen päällä pyörivän kulttuurikokemuksen. Kansallisoopperan Thaïs joulun alla osui sopivaan aikaan: työtauko ja loman aloitus lähtivät siitä käyntiin. Melodinen, romanttinen musiikki ja korea art deco -toteutus veivät arjen yläpuolelle ja nostattivat irti olon tunnelmaa.

Parasta tv:ssä

Miss FisherMennyt kiehtoo ja etenkin 1920-luku. Totta kai Downton Abbeyn viimeiset vaiheet on tarkkaan katsottava. Mitä silmäkarkkia! Ja leskikreivitär Violetin pistämättömät lohkaisut! On herkullista, että kiintoisimmat hahmot ovat vanhoja rouvia. Silti valitsen vuoden tv-ilostuttajaksi Neiti Fisherin etsivätoimiston. Keski-ikäinen Neiti Fisher ratkoo reippaasti rikoksia ja toteuttaa estoitta naiseuttaan. Neidin osaaminen ohittaa kaikki uskottavuusrajat, mutta viihdyttävyyskertoimet ovat suuret. Tietysti iso osa viehätystä on 20-lukulainen tyylikkyys. Eipä unohdeta romantiikkaa: komean komisaarion ja neidin ensisuudelmaa saa odottaa kolme tuotantokautta. Australiassa pykätään sarjasta jo neljättä kautta.

Parasta kuvataiteessa

Ai Weiwei 1Näin hienon Ellen Thesleff -näyttelyn Turussa ja tarinallisen suomalais-norjalaisen -maalaustaidekatsauksen Ateneumissa. Jälkimmäisen kävin katsomassa kahdesti. Cartier-Bressonin valokuvat vaikuttivat myös. Vanha taide elää ja voi hyvin. Muitakin näyttelyitä katsastin meillä ja muualla. Vahvimmin vuoden taidekokemuksista mielessä myllää kiinalaisen Ai Weiwein näyttely Tennispalatsissa. Teoksissa on avartavaa puhuttelevuutta. Ja huippuna on taiteilijan nappaama pariselfie.

Paras matkakokemus

Kesällä Gdansk ja joulua ennen Riika: minilomat lähimaihin irrottavat yllättävän tehokkaasti rutiineista. Nautittavaa on kävelykaartelu uusissa maisemissa, ja historian kuiskailu murjottujen kaupunkien korjatuista perustuksista kiihottaa mielikuvitusta. Istuskelu pikku kuppiloissa ja ihmisten katselu – parasta proosaa. Vai jopa runoutta, joskus draamaakin.

Gdansk

Gdansk

Torun

Torun

101

Sopot

Riika

Riika

Kohottava kirjallisuustilanne

Jussi Valtonen ja minäPäätin elämäni yhden pitkän ja tärkeän ajanjakson elokuussa. Sen kulminaationa voisi pitää noin kolmesataapäisen kollegakuntani edessä vetämääni kirjailijahaastattelua. Tilanne alkoi tuntua oudon henkilökohtaiselta: siihen yhdistyivät  ammatti-identiteettini muuttuminen ja kirjabloggaajaharrastukseni jatkamisen punnitseminen – ne jännittivät (ja jännittävät yhä). Kaiken hermostuksen keskellä pysähdyin kohtaamaan tekstinsä ja esiintymisensä kanssa sinut olevan kirjailijan, Jussi Valtosen. Kirjailijahaastattelusta sukeutui antoisa keskustelu teemoista ja teksteistä. Kirjat ja kirjallisuus merkitsevät ja puhuttelevat.

Oma tuotanto

Työryhmän kanssa työstetty ja uudistettu oppikirja ilmestyi elokuussa. Ajantasaistus muutti kymmenkunta vuotta sitten ensi kerran kootun kirjan melko perusteellisesti, mikä on hyvä asia. Tuotantoa tämäkin: kissani runoilee sännöllisesti. Hän on erikoistunut haiku- ja tanka-sanailuun. Uusia ajatushenkäyksiä on ilmestynyt noin kerran viikossa: Alman runot.Vaihtuu

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Listaus, Oppera, Sekalaista

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jos paratiisi onkin sitä, että kuvittelee elämän jatkuvan niin kuin sen toivoisi jatkuvan. Ehkä makasin todellisuudessa juuri nyt arkussa ja mätänin.

Jos onkin niin, että paratiisillinen parempi maailma on mahdollinen vain kuvitelmissa? Todellisuus on pyyteellisten intressien ajamista, hengissä selviytymistä, väkivaltaa, pettymyksiä ja mielen tasapainoilua toimintakyvyn rajoilla. Aikamoisen annoksen elämisen ehdoista tarjoilee Jari Järvelän Parempi maailma (Tammi 2012).

Poliittisen alamäen notkossa ex-ministeri Väinö Kanerva kohtaa nuoren irakilaistaustaisen Naïmin ja Naïmin kolmevuotiaan tyttären Jamilan. Samoihin aikoihin Väinö löytää isoäitinsä 1930-luvun Natsi-Saksasta saamat kirjeet, jotka on lähettänyt Ishtarin porttia entisöivä kuvanveistäjä Väinö Wagner. Romaanista kehkeytyy merkillisten ainesten sulatusuuni.

Ymmärrän, miksi HS-kirjasto tarjosi Järvelän romaanin heinäkuun viimeisenä viikkona. Kesän rasismiryöpytykseen se osuu täysin, samoin jatkuviin uutisiin pakolaisvirrasta Eurooppaan. Romaani on todella ajankohtainen.Parempi maailma

Naïmin ja Jamilan reitistä Irakista Berliiniin saa lukea puistattavasta ihmisarvon riistosta ja hyväksikäytöstä kunniaväkivaltaa unohtamatta. Järvelä ei säästele lukijaa: kaltoinkohtelun kaikki muodot kirjataan karusti. Vähintään kaksivalotteinen on Naïmin pelastatuminen Suomeen Väinön hoteisiin, sillä hyväksikäyttö jatkuu mutta muotoaan muuttaen. Poliitikko-Väinö kääntää rasistileiman Naïmin avulla.

Väinö Kanerva on karnevalistisiin mittoihin venyvä hahmo, jonka kiirastuli käynnistyy varomattomasta ”neekeri”-sanan käytöstä. Väinön kyyninen pyrkyrihahmo on röyhkeä ja surkuhupaisa. Väinön minäkerrontaosuudet kiitävät kielellisenä menopelinä: vauhtia piisaa, kurvit selvitetään pientareet pöllyten. Kyydissä olevaa henkilön tarkkanäköinen kylmyys hirvittää. Väinö laskelmoi medianousunsa organisoimalla kirjaroviot, mikä ei liene juonipaljastus kirjan kansikuvan vuoksi. Nyt kipinää iskevät Pepit ja Tintit, nuorisoa rotuennakkoluuloilla kasvattava kirjallisuus. Sellaista sarkasmia! Epäsopivien kirjojen tuhovimma leviää kulovalkean tavoin.

Ylen toimittaja soitti minulle samana iltana. Hän väitti, että kannattajani olivat hakanneet rautaputkilla joukon skinheadeja, jotka olivat vaatineet, ettei rasistisia kirjoja saa polttaa. Skinheadit olivat ruhjeisina ilmestyneet tekemään rikosilmoituksen poliisille. Väitteessä oli niin monta absurdia yksityiskohtaa, etten voinut kuin hymähtää kännykän toisessa päässä puhisevalle toimittajalle.

Aluksi 30-luvun kirjeet tuntuvat irrallisilta. Sitten niiden merkitys vahvistuu. Kuvanveistäjä rekonstruoi Berliinissä Baabelin porttia, joka on Naïmille merkityksellinen konkreettisesti ja symbolisesti. Väinö-kuvanveistäjän henkinen tasapaino heilahtelee, ja pääsen kirjeitä tirkistellen seuraamaan hänen ajatteluprosessinsa liukumista kansallissosialistisen ajattelun suuntaan. Samalla kirjeet valottavat kaima-Väinön perhetaustaa, ja kytkeytyvät ne siihenkin, miten poliitikko-Väinö nyky-Suomessa flirttailee urajohtoisesti rasismin kanssa.

Kyllä Järvelä tällä romaanilla sohaisee. Romaanilla on agenda, ja hämmentävintä on se, että se on yksioikoinen – eikä kuitenkaan ole. Kolmen kertojan äänet eroavat toisistaan, ja näin eri aikojen, kulttuurien ja yhteiskuntailmiöiden kärjet ja kytkökset terävöityvät.

Pidän Järvelän tyylistä. Karmeiden, kärjistettyjenkin sisältöjen lisäksi se hyödyntää pimeää huumoria. Niin tekee myös Särkyvää (Tammi 2014). Juonivauhtia riittää sekä tässä romaanissa että Metro-rikossarjassa (2014, 2015), eikä väkivaltakuvauksia silotella. Ja sitten siellä seassa soi selviämisen sävel. Kun Parempaan maailmaan -romaanissa kirjaroviot kytevät aukioilla tai kovat kädet kopeloivat kivuliaasti, voi henkiin jäädä mielikuvien voimin; silloinkin kun kaikki viedään, voi olla jotain omaa. Naïmi selviää mielikuvituskirjojen avulla, niihin ei tuli tartu.

Niin kauan kuin mulla on ikiomia kirjoja, joiden sisältöä muut eivät tiedä, minulla on lopullinen valta. ”Pysäytän sydämeni aivastamalla” on yhden kirjani nimi.

– – –
Jari Järvelä
Parempaan maailmaan
Tammi 2012
romaani
e-kirja HS-kirjastosta, 400 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Dekkarikesäkuun lopputulema: jännitysvinkit

Dekkariviikko (8.-14.6.2015) venyi osaltani dekkarikuukaudeksi. Luin muutaman muunlaisenkin romaanin, mutta lähes kaikissa jäyti jokin ratkaisematon ongelma tai arvoitus, joka houkutti selvittämään tapahtumia viimeiselle sivulle saakka, esimerkiksi epätoivoisen romanssin vaiheet Lena Anderssonin romaanissa Vailla henkilökohtaista vastuuta (Siltala 2015) on sellainen. Vaan palaan varsinaisiin dekkareihin: jaan kuukauden ja koko alkuvuoden jännityssuosikit kuuteen kategoriaan.

1. Jännittävin kotimainen

SusiPauliina Susi on kirjoittanut dekkarin, jossa tavallisen asiantuntijanaisen elämä sotkeutuu. Takaikkunassa (Tammi 2015) jännitys tihenee asteittain, ja vähitellen selviää, mikä osuus ja rooli kaikessa on teinityttärellä, ministerillä, ministerin neuvonantajalla ja tietokonevelholla. Kerronta luistaa, henkilöissä on jäynää ja juoni kestää tiukankin tarkastelun.

2. Kotimaisen dekkarisarjan kärkeä

Tyttö ja rottaSarjamaisuus on dekkareissa nykyisin pikemminkin sääntö kuin poikkeus (Takaikkuna on poikkeus). Trilogiaksi on Jari Järvelän Metro-dekkarit suunniteltu, kesän kynnyksellä ilmestyi toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015), vuosi sitten aloitusosa Tyttö ja pommi (Crime Time). Meno on karua, kieli iskevää ja graffiti-aihepiiri harvinaista herkkua, joten spreimaalipurkki valmiina odottelen päätösosaa.

3. Scandinavian Crime

NesboEhdokkaita pohjoismaisen jännitysviihteen olisi monia (kärjessä Tapaus 64), mutta valitsen yksinäisen suden monien sarjakavereiden joukosta. Jo Nesbø onnistuu luomaan kiehtovan hahmon lukivaikeuksisesta ammattitappajasta: Verta lumella, osa 1 (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2015). Pisteet myös siitä, että vaihteeksi kyse on muusta kuin poliisiromaanista ja että kompakti kokonaisuus on tehokas, jopa romanttinen pläjäys.

4. Haikeat jäähyväiset

NesserGöran Barbarottin keski-iän muutosvaiheita olen ilokseni saanut seurata viiden osan edestä. Håkan Nesser syystä tai toisesta hylkää hienon hahmonsa, ja Pikku-Burman teurastajatar (suom. Päivi Kivelä, Tammi 2015) päättää Barbarotti-sarjan, ja tyylikkäästi päättääkin. Perimmäisiä kysymyksiä pohditaan ja inhimillinen ote pitää pintansa.

5. Angloamerikkaiseni

FlynnMuiden harvnaisempien kielialueiden dekkareissa en ole törmännyt tänä vuonna tytisyttäviin teoksiin. Aika vähän olen viime aikoina lukenut englantilaisen kielialueen dekkareita mutta suuntaan katseeni niihin. Voisin valita Kate Atkinsonin Brody-sarjan uusimman osan Joka lapsia ja koiria rakastaa, mutta nappaankin valikkooni ei-sarjakirjan, amerikkalaisen Gillian Flynnin Teräviä esineitä (suom. Maria Lyytinen, WSOY 2015). Jännitysjuoni ei mielestäni ole kaksinen, mutta päähenkilön selviytymistarina on hyytävä ja kärjistyksineenkin tehokkaasti rakennettu.

6. Rajatapaus

Äly 2Spesiaalikategorian saa Lauri Mäen romaani Älykkät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset. Murha jos toinenkin sitoo juonta, mutta dekkarimaisuus ei ole tämän romaanin juttu, vaan romaanin ydin ja originellius on ajassa ja paikassa: ambomaalainen lähetysasema 1890-luvulta vuoteen 1924. Suomalaisten lähetyssaarnaajien rinnanelo paikallisten klaanien ja taikauskon kanssa on erikoisen mielenkiintoisesti napattu. Esikoisromaanissa on kupruja, mutta aihe on aiemmin käsittelemätön ja siksi kiinnostava, eikä kerronta ole hassumpaa.

Vielä on kesää jäljellä ja ehtii lukea vaikka mitä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Se pyysi minua kertomaan itsestäni. Koskelo oli etukäteen kehottanut minua skippaamaan mielimusiikkini ja lempivärini ja menemään suoraan asiaan. Rykäisin ja kerroin, että olen tappanut kaksi ihmistä.

Metro on tyly ja vihainen nuori nainen. Sille pohjustuksen voi lukea Jari Järvelän romaanista Tyttö ja pommi (Grime Time 2014), jonka Dekkariseura valitsi viime vuoden parhaaksi esikoisdekkariksi. Trilogian toinen osa Tyttö ja rotta (Tammi 2015) vie Metron Tsernobylin kautta Berliiniin ja koukkaa sieltä Kotkaan. Reitin varrelle kertyy graffitteja ja tuhotöitä.

Olimme majailleet laittomasti vintillä, virallisesti emme olleet asuneet siellä. Kaksi murhaa oli tehty, ruumiit oli kuitenkin todennäköisesti hävitetty. Banksyn työ oli varastettu, niin mikä työ, sen olemassaolosta eivät tienneet kuin me ja varkaat.

Tästä kaikki alkaa: Berliinissä tapahtuu, eikä Metro ole tällä kertaa tappaja vaan takaa-ajettu kostaja. Graffittikulttuurista romaani spreijaa tälläkin kertaa elävää tarinapintaa hittitaitelija Banksysta lähtien. Juonenkuljetus vetää teholla: koko ajan on vaaran tuntu. Ja kun on päähenkilön puolella, saa pelätä ja toivoa.

Eikö jengi voi olla sellaisia kuin minä? Tasapainoisia ihmisiä saatana.

Jaa-a, stabiliteetti on suhteellista. Minäkertoja-Metro ei ole aloilleen asettuvaa hymytyttöainesta, hän on levottomuudessaan ja ahdingossaan tosi. Hän on myös harvinaisen kekseliäs ja sitkeä.

Järvelä taitaa täyteläisen henkilökuvauksen: tyypistä kasvaa persoona minäkerronnan tiukan sanomisen tahtiin. Kertojan näkökulma on rajattu, sentimentaalisuudelle ei ole sijaa, vaikka tunteita jäytäviä seikkoja setvitään. Ja kun koston tielle lähtee, ilmestyy koko ajan lisää syitä kostaa, joskin Metron suhteen tilanne on kääntymässä koston kohteeksi. Odotan pistoksissa trilogian kolmatta osaa, sillä auki jäävät asiat jäävät jomottamaan.Tyttö ja rotta

Aihepiiri on kaluamaton, juoni kulkee arvaamattomasti ja päähenkilö lähipiireineen vangitsee. Väkivalta on rujoa ja rumaa, lopussa se ryöpsähtää ensimmäisen osan tapaan. Annan armon langeta: verenroiske ja ruhjoutumiset tuntuvat todella häijyltä, mutta Järvelä ei kuvaa väkivaltaa ihannoiden vaan osana Metron selviytymistä. Tyttö ja rotta -dekkarissa on hitusen kangistunutta kärjistystä, sillä jokunen tyyppi on yhden ominaisuuden edustaja, etenkään vartijoille ei sävyjä heru. Rivakan toiminnan lisäksi juoneen ujuttuu asiaa: Järvelällä on sanasensa sanottavana taidebisneksestä, rahavallan turmeltuneisuudesta ja venäläisten homojen kohtelusta.

Kerronta on kotonaan sekä Kotkassa että säteilevällä ydinvoimala-alueella ja raunioituvassa berliiniläistalossa. Järvelä on etenkin ränsistyneen miljöön maalari, ja hänen omaperäinen dekkaritäginsä syntyy ekonomisin, visuaalisin kielikuvin. Romaanissa on hätkähdyttävän rajuja toimintakuvauksia, mutta siinä on myös huikean kauniita näkyjä metsästä, merestä ja taivaasta. Tyttö ja rotta on jäljentämätön kirjallinen graffitti, omalakinen piissin suhautus verbaalisti. Sen jälkiä ei hapolla syövytetä.

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Berliinissä tammikuussa 2013

Näin käynnistyy Kirja 2015 -vuoden dekkariviikko. Omppu postaa Tytöstä ja rotasta samalla kellonlyömällä.
– – –
Jari Järvelä
Tyttö ja rotta
Tammi 2015
dekkari
248 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikko_logo_260px (1)

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Graffitijahtaus

”Jos se on laillinen, ei se ole graffiti.” Siinä on Arturo Pérez-Reverten romaanin Kärsivällinen tarkka-ampuja ( suom. Sari Selander, Like 2014) lähtökohta. Taideasiantuntija ja taitava jäljittäjä Lex palkataan etsimään piilottelevaa graffitimestari Sniperia.Kärsivällinen tarkka-ampuja

Sniper on kuuluisa operaatioista, joita hän organisoi mutta pysyy itse näkymättömissä. Tuloksena on tempauksia, joissa merkittävät paikat tagataan niin Madridissa, Lissabonissa kuin Veronassakin. Lisäksi Sniperin maalaushyökkäyksissä saattavat innokkaat seuraajat ottaa turhia riskejä: joitain nuoria spreijaajia on kuollut. Sniperia ei voida virallisesti vetää vastuuseen.

Lex siis jahtaa taidekirjahankkeen vuoksi piilossa lymyilevää katutaiteilijaa: juoni perustuu etsinnän etenemisen mutkitteluun jännärihenkisesti. Lex on tarinan kertoja, ja hänkin tavallaan piilottelee, sillä kovistyyppisenä toimijana ei hän ihmeitä itsestään paljasta, vihjailee kyllä. Hän on nokkela ja tavoitteessaan tinkimätön.

Pérez-Reverte on monissa kirjoissa ammentanut kuvataiteista. Esimerkiksi Flaamilainen taulu on oiva jännäri, ja Taistelumaalari monipuolinen taide- ja moraalipohdinta. Uusin suomennos viistää sitä. Katutaiteen tekemisen jännityksen ja vaarantunteen sekä graffitien verbalisointi on ilmeikästä. Piissien tuhraajien tunne, heimohenki ja merkitys on – hmm – kärsivällisen tarkasti kerrottu.

”Onko ateljeessa väsätty taidepaska muka aidonpaa taidetta kuin se, jota nämä kaverit tuottavat panemalla henkensä alttiiksi?” hän jatkoi. ”Kuka siitä lopulta päättää, että joku surkea virallinen installaatio on taidetta ja joku epävirallinen teos ei? Viralliset auktoriteetit, yleisö, kriitikot…?”

Nykytaidepohdinnat ovat sinänsä kiinnostavia, samoin se, miten graffiteihin suhtaudutaan. Katutaide on saavuttanut jo aseman, johon vaikuttavat taidekaupan markkinavoimat. Seinäkuvin on vaikea enää kapinoida, vain toimintatavoin se saattaa onnistua, ja sen Sniper hallitsee. Se johtaa tosin moraalisiin ongelmiin, jotka lopulta ratkotaan kovin suoraviivaisesti.

Viime vuoden suomennos Kohtalon tango hämmensi asetelmallisena. Pérez-Reverten useissa muissa teoksissa minut on kiinnitetty tehokkaasti juoneen ja henkilöihin, mutta tässä uutuudessa henkilöistä vaikuttuminen on valitettavan haaleaa. Nyt käy niin, että tämän vuoden graffitiaiheisista teoksista kotimainen vetoaa minuun eniten. Voi Arturoa, parhaansa teki, sillä kieli (ja suomennos) tavoittaa aiheensa, mutta Jari Järvelän Tyttö ja pommi kuitenkin kiilaa kärkeen kuvaustavan ja henkilöhahmotuksen ansiosta.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kirjabloggaajat kirjamessuilla ja vuoden lukukipinät

KirjamessutKirjakauden hullut päivät ovat yhden yön päässä. Huomenna 23.10. alkavat tämän vuoden Helsingin kirjamessut, joita vietetään sunnuntai-iltaan asti.

Suhteeni kirjamessuihin on kahtalainen. Toisaalta iloitsen kirjakiinnostuksesta, siitä, että messukeskuksessa on tungokseksi asti kirjojen selailijoita ja osastot pullollaan virkeitä kirjakauppiaita ja -kustantajia. Haastattelupisteissä on ajankohtaisia kirjantekijöitä avaamassa uutuuskirjojaan, ja näissä tilanteissa kuulee taustoja ja kirjailijan omia ajatuksia työstään.

Pitänee kuitenkin tunnustaa, että minuun iskee usein messuilla samanlainen ”kädet ylös” -seisahdus kuin kirpputoreilla. Ympärillä on sekalaista tavaraa liian kanssa, joten tarjonnasta kiihtyneenä en löydä aarteita sälän seasta – ja lamaannun.

Tänä vuonna minulla on mahdollisuus rauhoittua. Saan osallistua Kotimaisten kirjabloggaajien toimintaan Boknäsin osastolla 6g85. Siellä on lähes koko messujen ajan tavattavissa jokunen kirjabloggaaja. Rupattelemme mieluusti kirjoista ja niistä kirjoittamisesta. Halukkaille annamme kirjavinkkejä, kirjallisesti. Ne laadimme pika-analyysin pohjalta, eli valitsemme kysyjälle sopivaa luettavaa valistuneen vaiston varassa. Itse olen päivystämässä lauantaina klo 10-11. Bloggaajien messutunnelmia voi myös seurata sosiaalisessa mediassa: #bloggaritmessuilla. Minäkin lähettelen Instagramissa parina päivänä messukuvia.Agredointi


Koska kirjasyksy on jo tässä vaiheessa, tulee houkutus laatia omat suosikkilistat esikoiskirja- ja Finlandia-palkinto mielessä. En ole järin halukas pistämään kirjoja paremmuusjärjestykseen; jääräpäisesti pysyn kannassani, että lukukokemukseen vaikuttavat jokaisen maun lisäksi otollinen olotila, odotukset ja aiemmat kirjakokemukset. Selittelyt sikseen, tässä ovat rajalliset viisikkovalikoimani, koska en ole lukenut kuin pienen osan tänä vuonna ilmestyneistä kotimaisista kirjoista ja melkeinpä vain romaaneja.

Esikoissuosikkeja
Neljäntienristeys
Kultarinta
Kissani Jugoslavia
Elävän näköiset
Amerikkalainen

Romaanijysäyttäjiä
Graniittimies
Valkea kuulas
Miehiä ja ihmisiä
Särkyvää
Wenla Männistö

Olisihan tuonne voinut vielä monia muita liittää, ja huomenna voisin haluta joitain nimeämiäni vaihtaa. Lisäksi Finlandia-listaani kuuluvat esikoisryhmän 2-3 ensimmäistä. Nyt vaan jännittämään, mihin päätyvät palkintoraadit. Minä suuntaan messuille kuuntelemaan kirjailijahaastatteluita, näiden nimeämieni kirjojen kirjoittajia, ja muitakin, ainakin italialaisen Teräs-romaanin tekijää Silvia Avellonea. Ja Boknäsin osastolla tavataan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Särkyvää elämänvarrelta

Mitä tämä on? Tien päällä -kirjat eivät ole suosikkejani. Tavallisesti tympäännyn ”matkustan kauas päästäkseni lähelle itseäni ja ratkaisua” -kirjahenkilöiden yllättävistä (lue: kaavaan kuuluvista) parivaljakoista ja kummallisuushenkilöiden kohtaamisista. En yleensä syty keski-ikäisten äijien kriisikertomuksista. Nyt Lada 1200 L tempaa mukaansa Jari Järvelän romaanissa Särkyvää (Tammi 2014). Kyyti on tragikoomista absurdein painotuksin, ja ladamaiseen tyyliin siinä on sekä vääjäämätöntä etenemistä että epävarmuutta kyydin vakauden suhteen.

Lihava, hikinen ja angstinen Teemu ajelee tempoilevalla retromenopelillään kohti Pamplonaa ja poimii kyytiinsä liftaavan rastatukan, Agnes-neitosen. Lähtökohta on tämä:

Mä olen matkalla tekemään itsemurhaa. This is my suicide car. Machina di suicidio.
Ei hyvää päivää. Ja mä luulin, että mä olen meistä kahdesta se kahjo.

Huhujen perusteella Järvelän Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) neuvotellaan jenkkileffaa, ja Amazon on romaania jo kääntämässä. Särkyvääkin taipuisi hyvin elokuvaksi, sillä Järvelän tapa laatia tilanteita leffakohtausmaisiksi toimii tehokkaasti. Näissä otoksissa on vaihtelevia ympäristöjä, kuten korkeille paikoille kiipeämisiä, vilkkaan vaihtuvia tapahtumia ja henkilöiden välistä energiaa.

Romaanissa on tapahtumaetenemisen lisäksi verbaalia visuaalisuutta, koska Järvelällä on sanailun ja tilannetajun yhdistelemisen lahja. Kielelle on ominaista lyhyet napsautukset, jotka osuvat minussa lukijana eri hermoihin. Säälittävistä, kauheista ja raivostuttavista asioista hän pistelee teräviä ja hauskoja iskuja. Joukossa on haaleuksia, ennalta-arvattavuuksia ja kärjistysyksinkertaistuksia, mutta usein huonon hetken taittaa jokin hienosti ilmaistu havainto tai absurdi naurunaihe. Tyrskähtelen huumoritöytäisyistä, joita tasaisesti isketään suoraan tai salakavalasti tölväistään.

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen...

Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen…

Olen rikkonaisten rakenteiden ystävä, ja siksi kaveeraan Särkyvää. Teemun ja Agneksen matkaa kuvataan tasaisin välein niin sanotusti yleisellä tasolla. Sitä katkovat Teemun blogijutut sekä niiden älyttömät ja valaisevat kommentit. Teemu on vuorovaikutustaitorajoitteinen, aktiivis-passiivis-aggressiivinen lötjäke, perinteiseen tapaan itsetuntonsa, perheensä ja elämänsuuntansa menettänyt. Pääasiassa romaanin näkökulma on Teemun, ja hänen elämänkaarensa pirstalekohdat paljastuvat vähitellen. Ei nuori Agneskaan ole ehjänä säilynyt, hänen vastapariroolinsa on romaanissa oleellinen mutta jää tarkoituksella salaperäiseksi.

Teemu raijjaa mukanaan sälätäytteistä pahvilaatikkoa, jossa lukee ”särkyvää”. Särkyä voi niin monella tavalla, ja sirpaleita voi helliä katkerana ikänsä tai heivata ne kaatopaikalle (tai kaveri voi viskata ne nuotioon). Romaanin lopussa on Lada-kyytiä notkahduttavia kuoppia – mutta antaa matkan jatkua. En anna sen haitata. Palaan alkuun, siihen, miten arjessa voi löytää tähden, tavallisesta asiasta uuden oivalluksen.

Pimeydessä Heli oli puolittanut omenan väärinpäin, vaakasuoraan eikä pystysuoraan.
Henkäisin. Omenan sisälle oli kätketty tähti. Viisi siemenen koloa muodostivat sakarat. Kaikki nämä vuodet olin halkaissut omenan mielestäni oikein, pystysuoraan.
– -. Silmäilin ympärilleni epäluuloisena, nuuhkin verikoirana, nostelin pahvilaatikosta tuttuja esineitä, kuvittelin mitä niiden sisältä löytyy, jos osaa vain katsoa eri tavalla kuin ennen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kesäkirjavinkit

Minulle kesäisiä rentoutushetkiä parhaimmillaan ovat vapaat iltapäivät takapihalla tai parvekkeella, puolivarjossa, kirja kädessä, muissa maailmoissa. Saman olotilan saan sateen sattuessa sohvalla loikoillen. Lomalukemiseksi olen varannut muun muassa Donna Tarttin Tiklin ja Kate Atkinsonin Elämä elämältä.kesäkirjat

Kevään lukukokemuksista kerään seuraavaksi täsmävinkkejä. Rajaan tärpit viiden kirjailijan kirjoihin, no, hieman lipsun. Tuskaa karsinta tuottaa, mutta kaikkea ei voi antaa eikä saada. Tai voihan jokainen lukea kaikki kevään postaukseni ja Lukemani-listan.

Esikoinen

Tästä kävi kova kisa Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan välillä. Lukekaa ihmeessä kummatkin, mutta päävinkiksi valitsen Anni Kytömäen Kultarinnan (Gummerus 2014). Romaani on runsas niin teemoiltaan kuin sivumäärältäänkin, se tempaisee mukaansa taitavalla kielenkäytöllä ja kerronnalla. Isän ja tyttären tarina 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeneltä on yllätyksellinen: historiaan sijoittuminen on siinä oleellista, mutta kirja poimii ajasta sellaista, mitä ei ole ennen näin kerrottu. Romaani on perhetarina, jossa henkilökuvaus loistaa. Yksi perheenjäsen on metsäluonto, jota kuvataan herkällä voimalla. Tunnelma on romanttinen, vaan ei perinteisessä mielessä, sillä varsinaisesta rakkausromaanista ei ole kysymys. Rakasta – ja raskasta – on elämä, sen jatkuvuus.

Käännöskirja

Olen keväällä lukenut enimmäkseen kotimaista kirjallisuutta, joten käännösotantani on rajallinen. Muun muassa Siri Hustvedtin uutuus sekä kiehtoi että uuvutti ja Junot Diazin kevätkirja viehätti ja kiukutti. Valitsen kuitenkin varsinaiseksi vinkattavaksi Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Syyllisyys (Atena 2014). Se on tiukkaa ja tiivistä tarinaa siitä, mitä voi sattua kelle tahansa. Voi joutua uhriksi, tekijäksi, osalliseksi; selittäviä tekijöitä löytyy, mutta tehtyä ei saa tehdyksi. Kirjasta on riisuttu dekkarimainen jännitys, jäljellä on ihmiselämää säästeliään tyylikkäästi paketoituna. Ohut kirja muuttuu painavaksi, hyvällä tavalla. Sopii riippukeinuun pienin annoksin nautittavaksi.

Dekkari

Jari Järvelän Tyttö ja pommi (Crime Time 2014) on napakka jännitysotos graffiti- ja vartijamaailmasta. Kirjan rakenne on koukuttava, juoni jäntevä ja henkilökuvaus tehoava. Kieli ja kerronta on hiottu nautittavaksi, ja vaikka tarina taittuu dekkarityyliin, on romaanissa myös muita kerroksia. Rivien välissä kerrotaan paljon perheestä ja perheettömyydestä sekä siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tunne vie.

Sarja

Voisin vinkata Kati Hiekkapellon kahden dekkarin sarjaa, Vera Valan italialaisjännitystrilogiaa tai Milja Kauniston historiakaksikkoa, mutta päädynkin vanhushöpsötykseen. Minna Lindgrenin kärjistysduo Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) ja Ehtoolehdon pakolaiset (2014) on napakka isku kaikille ikääntymisestä, vanhustyöstä ja satiirisesta kantaaottavuudesta kiinnostuneille. Joitain reipas ja tyylitelty meno voi ärsyttää, mutta minä viehätyin yli 90-vuotiaiden hyväosaisten sinnittelijöiden hersyvästä kuvauksesta. Jännitystä on nimeksi, vanhusarkea sitäkin enemmän pisteliäästi pisteltynä.

Tietokirja

Tämä kirja on jo viime vuoden satoa, mutta ei se latista sen viehättävyyttä: Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013). Kirjoittajan tutkimusmatka tuhannen vuoden päähän japanilaisen hovikirjailijattaren elämään vie nyky-Japaniin ja keski-ikäistyvän minäkertojan taitevuoteen. Tekstissä on älyä ja tunnetta, höpöttelyä, hymyä ja havaintotarkkuutta. Tietokirjakategoriaan kirja luokitellaan, mutta elämysosastoon se kuuluu.

Bonusraidaksi tarjoan Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain 2014), sillä siitä saa lisälatingin kirjavinkkeihin ja taitavat taustoitukset antavat lukupotkua.

Kesäisiä lukuelämyksiä toivotellen ja odotellen!

 niittykukat

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja