Avainsana-arkisto: Jane Austen

Lady Susan & Zlatan

Sitä menee elokuviin fiilistelemään Jane Austenin säätyläislaatukuvia ja tulee leffateatterista vaikuttuneena Zlatan Ibrahimovizista.

Austenin romaanista Lady Susan ei aiemmin ole filmattu sarjaa tai elokuvaa. En enää ihmettele. Samoja aineksia siinä on kuin suuresti ihailemassani Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa tai Järki ja tunteet -elokuvassa, ja miksei Emmakin viehättänyt etenkin sarjaversiona. Olkoon, kyllä Neito vanhassa linnassakin puri. Luettelot sikseen: kaikissa on kyse naimakaupoista, säädyistä ja kärjistetyistä henkilöhahmoista, mutta tässä viimeisimmässä versiossa vähemmän vetävästi.

lady-susanElokuvassa Love and Friendship ehdoton päähenkilö on leskeytynyt Lady Susan, joka luistavaan tapaan kuppaa tuttuja ja sukulaisia ilmaisella ylöspidolla. Siinä sivussa hän koettaa naittaa teinityttöään mestariluokan ääliölle ja pelata omia lemmenpelejään. Lady Susanin amerikkalainen ystävätär ja miesvainaan veljen perhe sekoitetaan toteuttamaan armoitetun vehkeilijäleidin pyrkimyksiä.

Kyllä toteutus on ”ihan kiva”, tyypit selkeitä ja roolisuoritukset vakaita. Siinä pulma: tarvittava vitosvaihe hahmojen vauhditukseen ja juonikurvailujen hiekan pöllytykseen puuttuu. Lopputulos on valitettavan tasainen ja yllätyksetön.


Elokuvaa ennen näytetään tavalliseen tapaan puuduttavia mainoksia. Paitsi yksi, tämä Volvo-mainos. Ehkä sen vuoksi Austen-filkka vaipui varjoihin. Valkokankaan täyttää Zlatan, joka poistuu pariisilaiselta stadionilta. Alkaa matka kotiin. Volvoon pakataan koko perhe: niin pojat kuin vaimokin katsovat sankariimme 100 %:n varmuudella. Volvo lipuu halki Euroopan, yli SEN sillan, parkkeeraa ruotsalaiseen lähiöön. Häpeämättömästi perhearvoja ja fudisfanikulttia kumartavaa – häpeämättömän tunteellista!

Huippukäsikirjoitettu tuotos on koristeltu tyyneyttä, vakautta, rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuvalla musiikilla melankolisin somistein ja harmaansävyisellä kuvauksella – vain sinikeltainen pelipaita tunnustaa väriä. Katson suu auki. Naurattaa. Kehtaanko tunnustaa, että lopussa kuitenkin vetistelen – siis automainoksen lopussa. Zlatan on sanonut jotenkin niin, että vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Tämä näytetään Volvo-mainoksessa. Ja sen kyljessä paljon muuta.

No huh! Katso ihmeessä tämä Epilogue-mainos. Katso myös Prologue ja vanhempi kansallislaulueepos, jonka netistä kaivelin leffailtani lopuksi ja joka jo aiheuttaa överit. Ja saa sen harmittoman Love and Frienship -leffankin käydä katsomassa.

zlatan

Okei, tulen ulos kaapista, eli työhuoneeni kirjakaapin oven sisäpuolella on tämä selkokirja-Zlatan…

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

12 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Prole- ja nykyaustenilaista

Sarah pani ämpärit ikeeseen, kumartui sen alle, ponnistautui pystyyn ja ajatteli, että oikeuden ja kohtuuden mukaan kenenkään ei pitäisi joutua pesemään muiden likaisia vaatteita. Nuoret neidit saattoivat vallan hyvin teeskennellä olevansa vaatteiden alla sileitä ja umpinaisia kuin alabasteripatsaat, mutta sitten he viskasivat likaiset alusvaatteensa poisvietäviksi ja puhdistettaviksi ja paljastivat olevansa heikkoja, vuotavia ja lävistettyjä olentoja siinä missä kaikki muutkin. Sarah ajatteli, että ehkä he juuri sen takia antoivat käskyjä ompelukehikon takaa tai kirjan yli: Sarah oli hangannut pois heidän hikensä, tahrat ja kuukautisveren ja tiesi siis, etteivät he olleet yhtä yleviä kuin enkelit, eivätkä he siksi voineet katsoa häntä silmiin.

Longbournin talossa on saanut kanteensa otsikkotäsmennyksen Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Helene Bützow, Tammi 2014). Jo Baker on valinnut päähenkilöksi sisäpiika-Sarahin ja traagiseksi sankariksi lakeija-Jamesin, joka Jane Austenin esikuvateoksessa saa yhden maininnan. Muuten romaani myötäilee Ylpeys ja ennakkoluulon tapahtumia loppua lukuun ottamatta.

Jo juttuni alkusitaatti osoittaa, että Bakerin versio on astetta maanläheisempi kuin Austenin. Eritteet, rapa ja raadanta korostuvat, samoin palveluskunnan aseman huteruus herrasväen vallan alla. Vapaa-aikaa tai viihdykkeitä ei ole, palveltavaa kyllä. Alakerran väki näyttäytyy hoksaavana ja tuntevana väkenä, talon sieluna. Sarahiin ladataan hitunen kapinaa ja aseman epäreiluuden analysointia. Vaihtoehtoja alaluokan suunnan muutokselle ei juuri ole nöyryyden ja alamaisuuden ikeessä.

Kersti Juvan upea Austen-suomennos ilmestyi viime syksynä, eli siitä voi tarkistaa tarkkaa ja säälimätöntäkin säätykuvausta. Tämä käänteinen kuvaus on itsessään oivallus, se onnistuu mainiosti, vaikkei Bakerin versio maailmankirjallisuuteen jää toisin kuin lähtökohtansa. Baker säilyttää paljon austenilaisuutta: havainnointi sekä henkilöiden ja heidän asemansa asettelu on terävää, samoin mukana on romanssiin liittyvää järjen ja tunteen kamppailua.

Pysyn pitkin lukumatkaa uteliaana sen suhteen, miten esikuvateos rinnastuu nyt kerrottuun: hyvin se punoutuu Sarahin, Hillin ja muiden alakerran väen vaiheisiin. Bennettien perheenjäsenten luonteita kuvaillaan alkuperämalliin sopien. Varjoon jäänyt Mary nähdään aiempaa tarkemmin, pömpöösille Collinsille annetaan armoa, ja Wickham on entistä ällöttävämpi. Herra Bennetin menneisyydestä kaivetaan uusi ulottuvuus. Mutta vallasväki sikseen, tarina on Sarahin – näkymätön ja äänetön kylmänkyhmyistä kärsivä nuori nainen ja hänen kaltaisensa tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Hyvä niin, vaihteeksi.Longbournen talossa

Kun Jo Baker uppoutuu Austenin aikaan, vie Kim Izzo nykyisyyteen hupailussa Avioliitto Jane Austenin tapaan (suom. Sari Luhtanen, Schilds & Söderströms 2014). Päähenkilö Kate menettää rahansa ja saa potkut työstä, kuten moni muukin 2000-luvun alun lamakaudella. Hän saa freelancer-mahdollisuuden:

”Kerrataanpa tämä vielä. Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä, miten nelikymppisenä löydetään rikas aviomies, opas naisille, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut sen jälkeen, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin?”
”Sinä saat siihen modernin näkökulman. Naiset kahdestakymmenenestä viiteenkymmeneen hullaantuvat siihen”, Jennifer sanoi varmaan sävyyn.
”Kai sinä tiedät, että Jane Austen ei koskaan mennyt naimisiin?” Minä laukaisin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Kate on avioliittomarkkinoilla nelikymppinen potentiaali uraihminen, ei fanittamansa kirjallisuuden myöhäisteini herraskartanoneito. Tämä ja aikahyppy tuovat yritykseen muikeutta. Valitettavasti meno alkaa muuttua todella noloksi: ikäneito-Katen miehenmetsästys on typerää ja pitkitettyä, sitten vielä juoneen astutetaan ilmeinen Darcy-hahmo ja raha/rakkaus-dilemma kovin ilmeisesti. Juuri ja juuri siedän teelmän kesähuttuna – en oikein ole chiklit-tyyppiä.

Bakerin romaanin joka luku aloitetaan Ylpeys ja ennakkoluulo -sitaatilla, ja Izzo aloittaa luvut sopivin Austen-lainauksin. Austen-fanituksesta sattuu kertomaan uusin Gloria-lehti (heinäkuu 2014), jossa mainitaan suositut esikuvaa mukailevat romaanit, teemanmukainen tavarasälä, tapahtumat ja blogit. Juuri ilmestynyt Heta Pyrhösen tietokirja Jane Austen aikalaisemme (Atena 2014) osuu sekin hyvään buumiin. Artikkelissa ennustetaan, että Austenin kuoleman 200-vuotisjuhlan jälkeen 2017 innostus laantuu. Tokkopa. Ne aidot oikeat austenit viehättävät polvesta toiseen, nämä replikantit unohtuvat.Avioliitto Jane Austenin tapaan

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Raha ja rakkaus

Varallisuus on vuosisatojen ajan ratkaissut avioliittomarkkinoilla. Romantiikka on sen varjossa versonnut rikkaruohon tavoin, mutta liitot sovittiin omaisuusnäkökulmasta järkeilleen. Tähän teemaan Jane Austen tarttui 1800-luvun alussa romaaneissaan.

Emma Thompsonin käsikirjoittama ja Ang Leen ohjaama elokuva Järki ja tunteet (1995) esitettiin TV:ssä viimeksi viikko sitten. Siinä kohtausrytmitys, tyyli ja henkilöt asettuvat kuin pankki- ja etukortit lompakkoon: on mistä ottaa. Kate Winslet hehkuu tunteikkaana teinineitona, ja aavistukseen rooliinsa liian vanha Thompson kihisee pidätettyjä mielenkuohuja. Muukin roolitus on huolella hiottu, puhumattakaan kuvauksesta, miljööstä ja puvustuksesta.

Helsingin kaupunginteatteri on pelottomasti siirtänyt teoksen näyttämölle. Dramatisointi on vaatinut kohtauskarsintaa, ja aika hyvin siinä on tehty näyttämölle sopivia tilannevalintoja. Ajankuvaa myötäilevä puvustus on onnistunut, samoin yksinkertainen ja karu lavastus. Yksinäinen kaappi muuntuu moneksi, ja matka-arkkujen siirtely vie sujuvasti tapahtumat toiseen. Erityisen näppärä on illuusio tanssiaisista. Hiekkaläjä näyttämön keskellä ei häiritse muttei sen merkitys aivan avaudukaan.

 
Esitys itse on kovin epätasainen: siinä on sujuvuutta mutta kovin paljon tarkoituksetonta kulmikkuutta. Rahan ja järkeilyn vastakkaisuus tunnesuhteisiin verrattuna ei jää epäselväksi, ei myöskään Marianne-neidon kehityskaari näiden ääripäiden välillä. Roolitus ei ole täysin toimiva. Kreeta Salminen on ilmeikäs ja kyteviä tunteita ilmentävä Elinor, mutta Mariannen roolin Sara Melleri heiluu välillä turhan rajusti herkullisen naivismin ja kankeasti esitetyn keinulaudalla, eikä mielestäni hänessä ei ole tarvittavaa valloittavuutta; kemia suuren rakkauden kanssa jää aistimatta. Mitä jos nämä pääroolit olisikin jaettu toisin päin? Vaivaannuttavana pökkelönä replikoi näytelmän romanttinen sankari, mikä vie pohjan pois tragedialta, eikä rooliinsa turhan poikamainen eversti ilmennä vakuuttavasti antaumuksellista kunniallisuutta. Sivuroolit on mainiosti hoidettu, sillä hupsujen höpsöjen joukko on virkeä osa esitystä.

Mitä näytelmäversiolla on annettavana nykykatsojalle, joka ei parinvalinnassa ole säädyn ja varojen kartuttamisen puristuksessa? Valitettavasti ei esityksestä irtoa sitä, mitä elokuvasta ja romaanista, jäljelle jäi vain romanttissävyinen hupailu, joka ei onnistu koskettamaan. Myönnän, että arvioinnin (epä)reiluuteen väkisinkin vaikuttaa se, että tarina on lukuisten elokuvakatsomiskertojen vuoksi liian tuttu ja lukittu leffan roolisuorituksiin.

Romaanissa ja elokuvaversiossa on monisyistä tilanteen, aseman, ahneuden ja antaumuksellisuuden kuvausta. Kärjistysten ja karikatyyrien lisäksi niissä on kipeää kritiikkiä säätyjaosta, perimyslaista ja naisten asemasta. Syntyy terävä kuva velvollisuudentunnosta ja kehityksestä idealistisesta mustavalkoisuudesta elämän harmaiden sävyjen ymmärrykseen. Kaiken kuorruttaa realismin, humoristisuuden ja romantiikan vähintään kolmivärinen kermavaahto.

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (16.5.2014).

Helsingin Sanomat sattumalta puffasi näytelmää samana päivänä, kun olin menossa katsomaan esitystä (17.5.2014).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Mr Darcy vai Lydia?

Austen2Kun kirjassa on kannet vanhaa roosaa ja kultaa sekä teksti soljuvaa ja tarkkanäköistä, olen pumpulisen hykerryksen vallassa. Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) uusi tuleminen Kersti Juvan suomennoksena (Teos 2013) on korea kulttuuriteko.

Austen on pistämätön tilanne- ja henkilökuvaaja. Karikatyyrien ja muuntuvien henkilöiden rinnakkainelo järjestää herkullisia hetkiä. Austen hallitsee huvittuneisuuden ja pisteliäisyyden yhdistelmän. Tapakulttuuri ja yhteiskunta ovat olleet tietysti aivan toisenlaisia 200 vuotta sitten, mutta se ei estä tippaakaan tempautumasta mukaan säätyläisperheen nuorten naisten naimahuoliin.

Jokajouluinen rutiinini on ylittämättömän hienon kuusituntisen BBC-sarjan (1995) katsominen, joten lukiessa ei voi välttää näkemästä ja kuulemasta kirjahahmoja juuri sellaisina kuin Pride and Prejudice -tallenne tarjoaa. Kirjan luettuani en voi kuin ihmetellä, miten osuvasti draamasarja on napannut kirjan hengen.

darcyBBC0604_468x328Kirjassa Mr Darcy ei lampsi paita märkänä tiluksillaan, eikä tv-sarjassa hän nouse lammesta vedenpinta läikehtien, pellavahalatti rintalihaksiin liimautuneena (vaikka useat naiset luulevat näin nähneensä, minäkin). Tästäkin huolimatta unelmauros on juuri tuollainen: älykäs, sisältää hitusen vaarantunnetta, kätkee arvoituksellisesti tunne-elämäänsä, tyyni päältä, tulinen alta, omistautuva ja omaehtoinen. Hyvä on, lisäksi komea. Romanttisena sankarina hän on ylittämätön siinä, miten rakkauteen sytyttyään lempeä ei estä mikään, ei edes vastahakoisuus omiin tunteisiin, jotka kasvavat, kehittyvät ja johtavat uhrautuviin  tekoihin rakastetun vuoksi.

Romanssimiehen prototyyppi ei ole aikojen saatossa Darcysta paljon parantunut, vaikka nykykirjallisuudessa oltaisiin miten rohkeita tahansa. Sankaritar Elizabeth käy hänkin ajattomasta sankarittaresta eloisana, nokkelana, erehtyväisenä ja ironisena tarkkailijana, tunteitaan tutkivana. Mutta eipä ohiteta Elizabethin siskoa Lydiaa.

– – että naiselle hyveen menetys on peruuttamaton; – että yksikin väärä askel johtaa lopulliseen perikatoon; että, kuten kirjailijatar sanoo, maine on yhtä hauras kuin kaunis; – eikä nainen voi suhtautua liian varovaisesti vastakkaisen sukupuolen arvottomiin yksilöihin.

Näin omahyväisen yksioikoinen Mary-sisko latelee teini-Lydian miehelään karkaamisen hysteriahetkinä. Austenin aikana säännöt säädyllisyydelle ja naisten toiminnalle olivat aivan toiset kuin nykyisin. Lydia liehuu riehakkaana tunteidensa ja huvittelunhalunsa vietävänä. Lydiassa kytee hallitsematon halu, ja hän on (tyhmän)rohkeasti valmis elämään vapaassa suhteessa ajan arvoista huolimatta. Miksi pissistyylinen Lydia ärsyttää? Miksi hänessä ei ole idoliainesta, vakka hän uskaltaa toteuttaa itseään ja rikkoa sovinnaisia rajoja? Sankarittaren rooliin taitaa kuulua kovin pinttyneesti sympaattisuus tai traagisuus, eikä näitä piirteitä Lydiasta löydy. Koska hän on naurettavan tyhmä ja nolon julkea, hänestä ei ole esikuvaksi tai sankarittareksi, vaikka hän olisi tyyppinä lähempänä nykyaikaa kuin muut.

Teksti kestää ja lumoaa yhä vain, koska siinä on viihdyttävyyden lisäksi useita tasoja. Ja täydestä menee pintatasokin, romanssi. Elizabethin ja Darcyn parinmuodostus ylittää vallitsevat asenteet sekä sosiaalisen statuksen ja tunneilmaisutapojen erot, mutta lopulta he ovat sovinnainen pariskunta. Onneen edetään jännitteisten vaiheiden kautta, ja varsinaisena rikottavana rajana on lopulta vain rakastuminen – on siihen houkuttimena sitten fyysinen vetovoima tai vaikkapa kartanotilukset.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Elina Warstan suunnittelema ulkoasu on ihastuttava, ja Ylpeys ja ennakkoluulo valittiinkin vuoden 2013 kauneimpiin kaunokirjoihin kuuluvaksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus