Avainsana-arkisto: Hugh Howey

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Mainokset

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Alla maan

Solo hymyili. ”No, mikä siilo on?” Mies kysyi teiniuhmaa äänessään. ”Se on – ” Juliette etsi sanoja. ”Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma.” hän sanoi ja tajusi, että sanan määritteleminen oli vaikeampaa kuin hän oli tajunnutkaan.

Hugh Howey on luonut Siilo-romaaniin (suom. Einari Aaltonen, Like 2013) dystooppisen maanalaisen maailman, jossa on jo parisensataa vuotta elänyt yhteisö maanpäällisen elämän tuhouduttua. Ammattikunnittain hierarkinen systeemi pysyy kasassa säännösten ja pelotteiden varassa. Pahin niskoittelurangaistus on siilon maanpäällisten sensoreiden puhdistus: puhdistajaa kohtaa myrkytyskuolema ulkoilman saasteessa.

Romaaniin hahmoteltu siilomaailma jakautuu kolmeen osaa, yliseen, keskiseen ja aliseen, ja niin käy lukukokemuksellenikin. Yliseen osaan nousevat rakenne ja juoni. Howey kiristää jännitettä taitavasti siten, että eri tarinapolkuja katkotaan aina ratkaisevalla hetkellä. Vanha, toimiva kikka. Lisäksi henkilöitä heivataan arvaamattomasti syrjään juuri kun heihin on tutustumassa. Etenkin romaanin alkupuolen juonikehittelyn yllättävyys innostaa.

Keskikerrokseen sijoittuu henkilökuvaus. Romaanissa on melkoisen laajalle leviävä henkilögalleria, etenkin enemmän ja vähemmän merkittäviä sivuhenkilöitä pidetään hyvin remmissä lisäämässä jännitystä ja juonipolkuja. Mukana on muutama melkein päähenkilö ja yksi kuningatar.

Jo pelkkä tiedon määrä huimasi Juliettea – sitä oli paljon enemmän kuin hänen olisi mahdollista käydä läpi koko elämänsä aikana.
Mutta ainakin tieto olisi hänen hallussaan. Hänen tarvitsemansa vastaukset olivat jossain noiden tiedostojen kätköissä. Ja jostain syystä tuntui paremmalta – hänestä tuntui paremmalta – tietää, että ratkaisu tähän arvoitukseen, syy siihen, miksi Holston oli järjestänyt itselleen puhdistuspassitukseen, oli hänen ulottuvillaan.

Jules/Juliette on ehdoton tarinan kiintopiste, jonka voiman, älyn ja sinnikkyyden ansiosta siilon salaisuudet raottuvat keskeishenkilöille ja lukijalle. Arvoitusdekkarin tavoin ratkotaan siirto siirrolta yhteisösalaisuutta. Julietteen suunnataan myös roima tunnelataus menetyksineen ja romansseineen.Siilo

Juoni- ja henkilökuvaustapa viittaavat siihen, että romaanista on odotettavissa filmaus, sen verran laskelmoidusta, tosin toimivastakin, kudelmasta on kyse. Ja niinpä Ridley Scott onkin puuhaamassa visualisointia. Kukahan on myöhempien aikojen Sigourney Weawer, ylittämättömän Alien-naisen Siilo-sukulainen?

Sitten pitää askeltaa raskaasti aliseen osaan, rautaportaikko kalseasti kolisten. Henkilökuvauksessakin on jo joitain onttoja kaikuja, kuten ilmeinen idioottipahis, romanttinen komistussankari, uhrautuvia semisankareita ja selviytyjäkuningatar. Juonen kiehtovuus ja mahdollisen maailman taituruus on kompastua kerronnallisiin ja kielellisiin kömpelyyksiin. Sentimentaalinen heruttelu tuntuu minusta välillä päälle liimatulta. Etenkin toistuvat, kuluneet itkukuvaukset tökkivät.

Spekulatiivinen, synkkä tulevaisuusfiktio on siis osin vetävä ja joiltain osin ontuva. Romaanissa pyritään yhteiskunnallinenkin sana sanoa. Hyvin ei käy, jos harvat saavat päättää, että muut ovat epäkelpoja elelemään ja toiset harvat pimittää työmuurhahaiskansalaisilta maailman todellisen tilan. Kapinaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus